Uusi vuosi...

...mutta vanhat kujeet. Eli bloggailen taas tapani mukaan viime tingassa ennen huomisia treenejä.
Tiinan kirjoituksessa oli kosolti mielenkiintoisia havaintoja. Oma huomioni kiinnittyi jälleen jälleen kerran tuohon hauskuttamisen teemaan, jota olemme käsitelleet aiemminkin. Olen itse jopa nimennyt sen "ansaksi", ehkä vähän turhankin dramaattisesti. Tarinateatteri on hauskaa. Sekä tehdä, että katsoa. Se on myös muuta. Ja parhaimmillaan se on, kun hauska, koominen,vakava, tosi ja koskettava ja tunnistettava risteävät, niin kuin edellisissä kirjoituksissa on todettu. Niinpä onkin hyvä pysähtyä hauskuttamisen motiiveihin; mikä saa meidät hakemaan tarinasta nimenomaan sen hauskan puolen, mikä ajaa meidät, koomisiin ja naurattaviin ratkaisuihin. Jotka usein ovat kertojalle toimivia ja vapauttavia ratkaisuja. Yleisöesityksen metsätarinan kertoja nyökytteli näkemälleen, joten oletan, että se toimi hänelle. Tunnistin hänen kertomuksensa; olin itse pohtinut samaa. Metsän ja luonnon pelottava armottomuus, talvinen kylmyys ja pimeys. Miten itse pärjäisin siellä? Vai pärjäisinkö ollenkaan? Todennäköisesti en. Tekniikkana oli ketju, ja näyttämöllä nähtiin mm. turvallinen, määrätietoinen auto ja metsän eläimistä jänis, joka ei ole hahmona kovinkaan pelottava. Olisiko jänis voinut puhua jotain siitä, että elämä metsässä on oikeasti kovaa ja armotonta? Näin jäniksen hahmon herättämä lämpö ja huumori olisivat yhdistyneet kertojan pelkoon ja pohdintoihin luonnon armottomuudesta.
Omia motiivejani huumorin ja koomisten valintojen suhteen (joita teen mielelläni ja paljon) tt-näyttämöllä ovat ainakin halu pehmentää tarinaa ja suojata kertojaa. Ja myös itseäni. Olen tunnistanut itsessäni myös tarpeen viihdyttää, miellyttää ja viestiä yleisölle, että "ei tää niin vakavaa ole." Olen yrittänyt opetella ristivalotusta niin, että jos viritys näyttämöllä on koominen, pyrin tarvittaessa jollain elementillä, etenkin jos olen kertojan roolissa, avaamaan siihen toisen näkökulman. Olen käyttänyt ns. sisäistä monologia, jossa roolista käsin puhun yleisölle "näin meidän kesken." (Molieren näytelmistä ja ranskalaisfarsseista tuttu parenteesi "puhuu sivuun"). Tämä käytäntö on tuttu myös psykodraaman raameista. Päähenkilö puhuu sivuun (psykodraamassa ohjaajalle), meille, yleisölle sen, mitä ei muuten voi ilmaista. Myös rytminvaihdos voi olla käyttökelpoinen keino; vauhdikkaan ja riehakkaan toiminnan keskelle syntyy hiljaisempi hetki, pysähdys. Tämä edellyttää tekijöiltä luonnollisesti tarkkaa kuuntelua, luottamusta ja ryhmätyötä. Jota näin kyllä yleisöesityksessämme yllin kyllin. Esitys oli lämminhenkinen, "tasarakeinen" ja kauniisti perustehtävänsä äärellä. Se, että emme kaikissa katsojissa herättäneet luottamusta on tosiasia, joka vain hyväksytään. Emme ole vastuussa yleisön reaktioista, niin kummalliselta kuin se kuulostaakin. Voimme tukea, kutsua ja houkutella. Jokainen kertoja on eri kohdassa elämäänsä ja tarinaansa. "Voinko nyt nousta ja kertoa?" "Luotanko tuohon porukkaan, ymmärtävätkö ne, mistä minä puhun?" "Onko nyt oikea hetki?" "Hävettää jo valmiiksi." "Ei tästä varmaan mitään saada aikaiseksi, eihän tää ole edes mikään tarina". "Mitähän tuo muu yleisö ajattelee, jos nyt menen tuonne munaamaan itseni?" jne. Mutta totta on, että meidän pitää tt:n tekijöinä pohtia, mitkä ovat ne keinot, väylät ja viritykset, joilla saadaan riittävä luottamus aikaiseksi kokemattomammankin kertojan suhteen. Eli otamme palautteesta onkeemme.
7.12. esiinnyimme Hämeenlinnassa. Olimme kaikki hiukan aikataulusta myöhässä, aamu oli aikainen ja pimeä. Asettumiseen, pukeutumiseen, tilan järjestelyihin jne. meni oma aikansa, joten lämmittelyt ja ns. yhteen tuleminen jäivät vähän hätäisiksi. Sali oli iso ja ilmastointi jostain syystä pakkasellakin päällä, joten ilmanala oli viileähkö. Ystävällinen katsoja lainasi jäätyneelle näyttelijälle takkinsa kesken esityksen. Täydet valot paloivat salin takaosassa, eivät siellä, missä me esiinnyimme. Valaistus löytyi mystisesti esityksen jälkeen, vaikka kaikki painelivat nappuloita ankarasti. Joten meillä oli pieniä vastuksia, mikä jonkin verran vaikutti esityksen energiaan ja kulkuun. Itse sähläsin kellon kanssa; olin jo lopettelelmassa, kun tajusin, että aikaa onkin vielä vartti jäljellä. Ja sitten vain jatkettiin,pienestä notkahduksesta huolimatta. Ja hyvä, että jatkettiin. Pari tärkeää juttua olisi jäänyt ilmaisematta, jos olisin antanut mokalleni myöten. Näyttelijöille kiitos joustavuudesta.

Tarinat liikkuivat myös vastuksien tiimoilla; miten opiskelijan oli ollut vaikea saada tukea ideoilleen ja niiden toteutukselle. Tai miten löytää omalle, lopputyön kautta löytyneelle idealle toteutus ylipäätään. Ja toisaalta opettajan tarina siitä, miten tukea ja apua oli löytynyt ja annettu. Tai kuva siitä, kun päässä ei ole yhtään mitään. Kuva tarpeesta auttaa ja parantaa maailmaa ja sen vaikeudesta. Loppuun rakentui kaunis kuva siitä, miten kaikki saavat sitä, mitä tarvitsevat ja maailma on parempi paikka elää. Siitähän tarinateatterissakin on pohjimmiltaan kysymys.