Muutama miete vuoden päätteeksi

Työ-ja joulukiireiden laannuttua pääsin istahtamaan blogimme ääreen minäkin, näin päättyvän vuoden ja alkavan uuden vuosikymmenen kunniaksi.
Syksy hankkeemme parissa on todella ollut lahja. Ja sellainen paketti, jota saamme yhdessä availla vielä seuraavat puolitoista vuotta. Siitä kiitos teille kaikille.

Ensimmäisen adventin ja syksyn viimeisen tapaamiskerran jälkeen tuli mieleen joitakin asioita.
Nimet ja niiden muistamisen merkitys nousivat viime kerralla esiin, kuten Tiinan kirjoituksesta käy ilmi. Olen itse ohjaajana kokenut lukuisia noloja tuskan hetkiä, lähinnä esitystilanteissa, joissa kertojan nimi on unohtunut samantien kun olen sen häneltä kysynyt. Sitten ei ole auttanut kuin pyytää anteeksi ja kysyä uudestaan ja toivoa, että kertoja ei siitä loukkaannu. Kukapa kaikkien nimet nyt ensi kuulemalta muistaisi, minä en ainakaan. Näyttelijänä olen nimien muistamisesssa jo hieman harjaantuneempi, näyttelijällä kun on kuunnellessaan hieman enemmän aikaa sulattaa saamansa informaatio. Mutta bläkäreitä tulee edelleen, ja silloin olen sitten vain nostanut käteni ja tarkistanut asian. Mikä tekee nimistä niin merkityksellisiä? Ehkä ne ovat portteja meihin ja tarinoihimme. Minulla on nimi, olen olemassa. Kun sanon, paljastan, nimeni, tai läheisen nimen, avaan portin toiselle, esittäydyn, kutsun, tunnistan, tunnistaudun. Siksi nimiin pitää tarinateatterin tekemisessä kiinnittää huomiota, mutta tekemisen kynnyskysymys se ei ole.

Nimien ohella pohdimme sanoja ylipäätään. Jollekin puhuminen on hankalaa, kirjoittaminen helppoa, toiselle toisinpäin. Joku kertoi, kuinka ymmärsi kuulemansa sanat toisin kuin puhuja oli ne tarkoittanut jne... Tarinateatterissa kuulemme tarinan ensi sanojen muodossa, fyysisenä tapahtumana, puheen, kerronnan kautta. Sitten sille haetaan toiminnan kautta muoto, jossa sanat ovat mukana, mutta eivät välttämättä enää niin keskeisessä roolissa. Eräs tarina käsitteli ihmissuhteita. Kertoja koki, että ihmissuhteet ovat muuttuneet "liukkaiksi", ihmiset ovat "saippuaihmisiä", joista ei saa otetta, ja totesi itsekin toimivansa toisinaan niin. (Esimerkki on tässä kertojan luvalla). Tarinaa tehtäessä lavalla käväisi impulssi, jossa näyttelijä kierähti toisen näyttelijän kainalon alta. Impulssiin ei sillä hetkellä tartuttu, mutta kun teimme ns. revisitin, eli teimme pätkän tarinaa uudestaan, pyysin näyttelijöitä tarttumaan tarjottuun fyysiseen "saippuaihmisimpulssiin." Ja pian näyttämöllä kierikin kasa liukkaita, äänekkäitä nykyihmisiä, toinen toistaan merkillisemmissä solmuissa. Tarina, sen teema ja ihmiset olivat muullekin ryhmälle hyvin tunnistettavia, itselleni myös.
Päivän pohdinnoissa eräs näyttelijä harmitteli jähmeyttään suhteessa lyhyisiin tekniikoihin ja niiden ankariin sääntöihin. Vapaammissa tarinallisissa muodoissa hänellä oli helpompaa. Ja totta se onkin. Lyhyiden tekniikoiden tiukat säännöt voivat tuntua rajoittavilta ja jähmettäviltä, varsinkin opetteluvaiheessa. "Ai niin, tässä sai liikkua vain eteenpäin, tässä katseen suunta oli tuonne, tässä piti kohdata keskellä, tässä piti olla liike ja ääni, tässä piti odottaa pysäytystä," jne... Ajan kanssa raamit vapautuvat ja myös vapauttavat. Tiukka kehys avautuu ns. sisäänpäin ja sieltä saattaa löytyä yllättävästi tilaa ja oivalluksia. Mieleeni tuli (omaperäinen...) vertauskuva kuvataiteesta. Pieni grafiikanlehti pienissä kehyksissä voi olla yhtä voimallinen taideteos kuin seinän peittävä fresko.
Seuraavalla kerralla alamme myös paneutua tarinateatterin esitysmuotoon, jolla on omat, melko yksinkertaiset pelisääntönsä.
Ihmiselämän grafiikanlehdet, maisemamaalaukset, abtraktit väri-iloittelut, patsaat, freskot ja kaikki mahdollinen siltä väliltä saavat toteutua tällä kummallisella ja kiehtovalla tarinoiden näyttämöllä. Tulipa runollista ilmaisua, mutta se sallittaneen näin uuden vuosikymmenen kynnyksellä. Oikein hvyää, antoisaa, onnellista ja valoisaa uutta vuosikymmentä kaikille osallistujille ja lukijoille!

Talvisia tarinoita joulukuulta

Vuoden viimeinen tapaaminen oli ensimmäisenä adventtisunnuntaina. Tämän kerran keskeinen kysymys oli ryhmän tulevaisuus: puolen vuoden koeaika on päättymässä ja on tullut aika päättää haluaako jatkaa ryhmässä. Olemme Minnan kanssa sitä mieltä, että kaikki voivat halutessaan jatkaa, koska ryhmä on suuresta koostaan huolimatta toiminut erinomaisesti yhdessä. Teimme sosiometrisen janan, jolla kartoitettiin osallistujien omia mahdollisuuksia ja haluja hankkeessa jatkamiseen. Kaikki paikallaolijat (neljä oli pois) päätyivät yhteen ryppääseen janan siihen päähän, joka ilmaisi: ”Jatkan sitoutuneesti loppuun asti”. Kaikki siis osoittivat halunsa jatkaa, toki monia arvelutti sitoutuminen seuraavaksi puoleksitoista vuodeksi, koska etukäteen on vaikea ennustaa, mitä työ- ja yksityiselämässä ehtii tapahtua noinkin pitkässä ajassa. Kysymysmerkkejä aiheutti lähinnä käytännön kysymykset (esim. lapsenhoidon järjestäminen, ajankäytön organisointi) ja mahdolliset muutokset työ- ja elämäntilanteissa. Annoimme vielä aikaa joulukuun loppuun asti ilmoittaa, jos kuitenkin tässä vaiheessa haluaa vetäytyä porukasta.

Olimme iloisia, että kaikki ainakin tässä vaiheessa halusivat jatkaa, vaikka iso ryhmä asettaakin yhteiselle prosessille ja etenkin tutkimukselle haasteita. Jokaisen henkilökohtainen lava-aika jää vähäisemmäksi, eivätkä kaikki aina ehdi kertoa omaa tarinaansa, poissaoloja tulee väistämättä ja siksi ryhmän kokoonpano vaihtelee hieman kerrasta toiseen. Ryhmän koko on kuitenkin haasteista huolimatta rikkaus, mikä näkyy myös tarinoiden kirjossa.

Aluksi näyttelijät tekivät n. viiden hengen ryhmissä vapaamuotoisia kuvaelmia syksyn prosessista näyttelijän, näyttelijäntyön ja teatterintekemisen näkökulmasta. Myös tarinoita ohjattiin jo enemmän näyttelijäntyöhön liittyviin aiheisiin. Teemoiksi nousi kuunteleminen, puhuminen, toisen ihmisen ymmärtäminen. Samoin rohkeus: rohkeus kertoa oma tarinansa vaikka se ei olisi valmiiksi sanoitettuna mielessä, rohkeus heittäytyä esittämään toisen tarina ilman käsikirjoitusta omia ja toisten impulsseja seuraten ja samalla tarinaa kunnioittaen.

Yksi näyttelijöistä kertoi ymmmärtäneensä, miten suuri, ajoittain melkein pelottavakin voima tällaisella muodolla voi olla: "Sanat ovat maagisia, puhumattakaan kun ne siirretään näyttämölle. Se ei oo vaaratonta, se tekee siitä hienoa. Kun avaa itsensä, altistuu sille vaaralle", hän totesi. Minna kuitenkin muistutti tarinateatterin isän Jonathan Foxin sanoneen, että meitä ei riko se, mikä sanotaan ääneen vaan se, mikä haudataan ja mitä ei ilmaista. Kun asian sanoo, sitä voidaan käsitellä myös jälkikäteen.

Koska tarinateatteri voi vaikuttaa kertojaan vahvasti, näyttelijän toiminta on oltava rehellistä ja liikoja kaunistelematonta, mutta hänen on samaan aikaan oltava myös hienotunteinen ja kunnioittava tarinan kertojaa kohtaan. Kipeiden, traumaattisten asioiden esittämiseen on välillä haettava symbolisia, ei liian ilmeisiä ja suoria keinoja, jotta kertoja ei joudu kohtaamaan näyttämöllä traumatisoivia asioita uudelleen. Tällä kertaa saimme myös muistutuksen siitä, että kertojan pelkäämää asiaa, jota ei ole tapahtunut mutta joka voisi tapahtua, ei kannata sanottaa näyttämölle kuin se olisi jo tapahtunut. Tämä voi jättää pitkään vaivaavan jäljen kertojaan ja vahvistaa pelkoa: "Se tuntu manaukselta. Se on jääny jumiin mulle se ajatus. Toivon et sitä ei olis koskaan sanottu." Onneksi tämänkin asian saimme lopulta käsiteltyä kertojaa helpottavalla tavalla ja hän totesi olevansa riemuissaan siitä, että tarinateatteri on osoittanut olevansa niin voimakas työväline.

Yksi näyttelijöistä muistutti, että on myös hyvä olla huolellinen nimistä, joita kertoja tarinassaan mainitsee. Jos ne muistaa näyttämöllä väärin, kertojalle voi hänen mukaansa tulla "vähäpätöinen olo", ikäänkuin hänen kertomansa tarina ja siinä esiintyneet ihmiset/eläimet olisivat keitä/mitä tahansa. Tarinaa ei tietenkään koskaan saa väheksyä, ei minkäänlaista tarinaa. Huolimattomuusvahinkoja kuitenkin improvisaatioon pohjaavassa tarinateatterissa väistämättä joskus sattuu. Niiden välttämiseksi näyttelijä voi ennen näyttämöllistämistä kysyä ja tarkentaa kertojalta, jos jotain olennaista on mennyt ohi korvien. Vaikka tarkoitus on, että tarinateatterinäyttelijä astuisi näyttämölle liikoja etukäteen toimintaansa suunnittelematta, näyttelijän päässä saattaa kuhista kertojan kertoessa välillä niin paljon ajatuksia, että kuunteleminen kärsii.

Keväällä ryhdymme täsmentämään tutkimusta ja siihen liittyviä näyttelijäntyötä sivuavia kysymyksiä. Olemme pyytäneet kaikkia lähettämään sähköpostitse joulukuun loppuun mennessä joitain työpäiväkirjamerkintöjä tästä syksystä. Kahdelta olemme toistaiseksi saaneet. Tässä esimerkiksi pohdintaa julkisen ja yksityisen hämärästä rajapinnasta, jossa näyttelijä häilyy ja joka tarinateatterissa kääntyy kiinnostavasti esiin:

Mulla on tunne, että tarinateatterin kautta pääsen suoraan kiinni näyttelijäntyön kompleksisuuteen, joka johtuu toisaalta sen julkisesta ja toisaalta taas henkilökohtaisesta ja yksityisestä luonteesta. Pähkinänkuoressa kyse on samasta asiasta, vaikka olosuhteet ja painopiste ovatkin toisenlaiset; ei niin julkiset, kun näyttelijällä yleensä työssään ja henkilökohtaisuudessaan ehkä intiimimmät. Loppuviimeksi aina on kyse kuitenkin siitä kuka minä olen, eikä siitä mitä minä esitän, että uskallan tulla näkyväksi sellaisena kuin olen. Helpommin sanottu kun tehty, siksi juuri esteiden riisumisessa on mieltä, sillä myös sitä tämä mun mielestäni on.

Kovasti ilahdutti tällainen merkintä, joka kertoo siitä, että hankkeemme on tuottanut jo jotain hyötyä ainakin tälle osallistujalle:

Tämä oli kolmas kerta, kun menin suoraan tarinateatteritreeneistä esitykseen. Oma virittyneisyys vaikuttaa näyttelemiseeni. Olen mielestäni kuuntelevampi ja kokonaisvaltaisemmin läsnä, jotenkin heti välittömässä yhteydessä työtovereihin ja tekemisen laatu on kevyempää (siitäkin huolimatta, että olin tänään todella väsynyt). Kuuntelu, etukeno toista kohti jää ikäänkuin päälle. Olen vähemmän kiinnostunut itsestäni ja enemmän kiinnostunut toisesta.

Toinen näyttelijä kuitenkin kertoi, että kaikkiin näytelmiin kuunteleva näyttelemistapa ei välttämättä sovi: hän oli yrittänyt keskittyä aiempaa enemmän vastanäyttelijän kuuntelemiseen tiukasti ja nopeasti rytmitetyssä näytelmässä, mikä oli aikeuttanut ongelmia muille, koska hänen oma rytminsä oli alkanut hidastua. "Kokeiluni oli epäonnistunu, koska rikoin ennaltamäärättyä rytmiä yrittämällä niin kovasti kuunnella ja vaikuttua!" Ehkä ongelman ydin onkin juuri tuossa kuuntelemisen yrittämisessä, ei kuuntelemisessa itsessään.

Jotkut ryhmäläisistä ovat kokeneet kirjoittamisen (tai etenkin siihen ryhtymisen) hankalaksi. Minnan tutkimusryhmään kuuluvat, näyttelijäntyötä päätyökseen tekevät, saattavat jatkossa joutua kirjoittamaan hieman muita enemmän ja mahdollisesti osallistumaan ylimääräisiin haastattelu- ym. materiaalinkeruusessioihin. Muistutan, että tekstiä voi tuottaa sen verran kuin itsestä hyvältä tuntuu. Päävastuu kirjoittamisesta on kuitenkin Minnalla ja minulla. Porukkaa on niin paljon, että materiaalia kertyy joka tapauksessa mittava määrä. Eikä tarvitse olla loppuun asti viimeisteltyä. Ei ole syytä kirjoittaa, mitä ollaan tehty (se me tiedetään jo!) vaan mitä mietteitä ja kysymyksiä yhteinen harjoittelumme on nostattanut. Tämä auttaa meitä muotoilemaan ja tarkentamaan hankkeemme tutkimuskysymyksiä. Työpäiväkirjat esiin vaan, hyvät naiset!

Keväällä ryhmä alkaa myös esiintyä. Saimme Pirkanmaan taidetoimikunnalta apurahaa yhtenäisten esiintymisasujen ym. tarvittavan hankintaan (tammikuun tapaamisessa valitaan mieluiset!). Ensimmäinen, kutsuvierasesitys, on kavereille ystävänpäivän kunniaksi 14.2. Kevään kokoontumispäivämäärät ovat 10.1., 14.2., 7.3. ja 11.4. sekä esitys- + seminaaripäivät 13. ja 16.5. Harjoitukset ja esitykset ovat Tutkivan teatterityön keskuksen demoteatterissa. Myös muita esiintymisiä on mahdollisesti tulossa, esim. yhteistyössä keskuksen Ylös-yleisötyöhankkeen kanssa.

Mutta sitä ennen lämmin kiitos kaikille hienosta syksystä. On helppo jatkaa, kun yhteistyömme on sujunut näin hyvin. "Tuntuu kuin olisi saanut lahjan", Minna sanoi. Eipä sitä joulunakaan juuri muuta lahjaa osaa toivoa kuin kuuntelevaa yhdessäoloa. No, ehkä vähän suklaata... Valoisaa joulumieltä ja rentouttavia vapaapäiviä!

marraskuun mietteitä

Eipä minulla ole paljoa lisättävää Tiinan selkeään ja tyhjentävään raporttiin viime kerrasta. Tekniikat ovat jo niin hyvin hallinnassa, että siirryimme vaivattomasti varsinaisen tarinan tekemiseen. Kävimme lyhyesti läpi tarinaan liittyvät yksityiskohdat, musiikin rytmityksen, rekvisiitan käytön, alkukuvan, toiminnan aloituksen. Pidimme karusellimeinigistä kiinni, mutta kun päivän mittaan väki väheni (ja pidot paranivat - tai ainakin tiivistyivät), oli loppujoukolla työ ja tekeminen, että kaikki saatiin näyttämöllistettyä. Uupumusta valiteltiin, eikä ihme. Yritämme vastaisuudessa löytää inhimillisen rytmin kertomisen, tekemisen ja taukojen välille. Ja se varmaankin tarkoittaa sitä, että kaikki eivät aina ehdi tarinoitaan kertoa. Uupumuksesta huolimatta se, mitä näyttämöllä saatiin aikaan oli kuitenkin täyteläistä, kertojaa kunnioittavaa tarinateatteria.

Oikea on myös Tiinan havainto tarinateatterista tutkimisen menetelmänä, monesta suunnasta ja monella tavalla. Ajattelimmekin ensi kerralla käyttää aikaa myös tämän syksyn havaintojen tekemiseen näyttämölle. Millaisia merkityksiä, oivalluksia, ajatuksia ja kysymyksiä tämä työskentely on osallistujissa herättänyt, varsinkin teatterin ja näyttelijäntyön tiimoilta.

Edellisessä kirjoituksessani pohdin näyttelijän omien reaktioiden merkitystä ja käyttöä tt-näyttämöllä. "Käyttiksiä" ne ovat, kuten monessa tarinassa nähtiin. Tunnistaminen ja intuitio ovat voimallisia työkaluja tarinateatterissa (ja teatterissa ylipäätään). Fokus säilyy kuitenkin aina kertojassa ja hänen tarinassaan, vaikka sivuhenkilön kautta avautuva tarina ja oivallukset olisivatkin osuvia. Tt-näyttelijä joutuu tasapainoilemaan omien tunteidensa, reaktioidensa ja ympärillään varsin nopeasti kehkeytyvän draaman kanssa. On haastavaa tekemisen tiimellyksessä arvioida ja viipaloida omaa sisäistä näyttämöään suhteessa tarinaan; mitä tuon esiin, mitä en, mikä palvelee kertojaa ja tarinaa, miten omat tunteeni yhdistyvät muiden tekemiseen, yhteisellä näyttämöllä. Mutta se kai osaltaan tekee tästä puuhasta niin kiintoisaa. On myös kiehtovaa seurata tätä prosessia; mitä ratkaisuja näyttelijät tekevät, mitä siitä seuraa, mihin ne päätyvät.

Vaisto ja intuitio , ns. kolmas silmä (ja korva...) näyttelevät tavallista suurempaa osaa tarinateatterinäyttelijän todellisuudessa. Tarinateatteri on myös erinomainen keino herkistää ja kehittää näitä "ylimääräisiä elimiä". Olen ilolla seurannut tätä kehitystä ja herkistymistä ryhmässämme tänä syksynä. Ja kuten Tiinan kanssa viime rupeaman jälkeen totesimme: Olemme tämän hankkeen myötä saaneet suuren lahjan.

Marraskuu

Tänään minun piti lähteä työmatkalle Ranskaan Mettre en Scène -teatterifestivaalille, mutta koska ”siivetönnä en voi lentää, vanki olen maan” eli Finnairin lentäjien lakko pitää jalat tukevasti kotomaan kamaralla ainakin huomiseen asti. Niinpä on aikaa päivittää blogi ja kirjoittaa muutama sana viime kerran tapaamisesta. Se oli marraskuun ensimmäisenä päivänä, jolloin kokoonnuttiin tekemään tarinateatteria villasukat jalassa.

Lyhyen kuulumiskierroksen jälkeen lämmiteltiin kahtena kasvokkain seisovana vastakohtakuorona, joista toinen tekee esim. kulmikasta liikettä, toinen pyöreää. Vähitellen kulmikkaan ryhmän liikkeet alkavat pyöristyä ja pyöreä muuttua kulmikkaaksi ja toisessa ääripäässä käytyään kumpikin sulaa yhtä aikaa neutraaliksi.


Tarinateatteria tehtiin taas karusellitekniikalla. Tällä kertaa kuultiin paljon tarinoita erilaisista suhteista: työhön, isovanhempiin, äitiin, tyttäreen, potentiaaliseen poikaystävään, vaativaan ohjaajaan. Yhteistä niille tuntui olevan pohdinta etäisyydestä ja itsenäisyydestä: kuinka paljon tilaa itse tarvitsee, kuinka paljon sitä osaa toiselle antaa.
Ruokatauon jälkeen yksi näyttelijöistä veti ryhmälle kuuntelemisharjoituksen. Ryhmä jaettiin puoliksi, toinen puoli istui katselemaan, toiset menivät selät vastakkain seisomaan huoneen keskelle. Keskellä olijat sulkivat silmänsä ja hakivat yhteisen äänen. Tehtävänä oli kävellä silmät suljettuina huoneen kulmiin ja päästää ääntä niin, ettei se muutu matkalla. Kulmista ihmiset kävelivät takaisin takaperin ja yrittivät äänen avulla löytää takaisin alkuasemaan. Katsojia alkoi naurattaa: silmät kiinni kasvot siliävät ja aukeavat, ihmiset näyttävät eksyneiltä, haparoivilta, isoilta lapsilta.

Ja sitten taas jatkettiin tarinoiden tekemistä. Vaikka tälläkin kertaa ryhmästä puuttui muutama ihminen, kello näytti yli seitsemää, kun viimeinenkin oli ehtinyt kertoa tarinansa. (Jos jatkamme vuoden vaihteen jälkeen näin isolla porukalla, lienee hyväksyttävä, että kaikki eivät välttämättä ehdi kertoa joka tapaamiskerralla.) Syksy on tuntunut vaativan jo veronsa: monet valittivat väsymystä. Yksi osallistujista kuitenkin sanoi: ”Koin väsymyksen hyvänä, et sai vain olla.” Tarinateatterin tekeminen vaatiikin pysähtymistä, malttamista kuuntelemaan ja kertomaan. Ja pysähtyminen kääntää esiin sen, mikä jää touhutessa peittoon. Marraskuussa se on usein väsymys. Mutta joskus on hyvä ottaa vastaan väsymyksensäkin, eikä puuhastella jatkuvasti tuntemustensa ohi.

Loppuringissä, jossa joka kerran päätteeksi käymme läpi päivän tunnelmat, monet totesivat olevansa uupuneita pitkän päivän jälkeen, mutta monet kertoivat myös oppimisen kokemuksesta. Nyt tarinanjakamisen ja kuuntelemisen lumon viereen on asettunut ilo oppimisesta, tarinateatteritaitojen kehittymisestä. Kun tekniikat ovat tulleet vähitellen tutuiksi, huomion voi enemmän kiinnittää siihen, miten niitä voi hyödyntää tarinan näyttämölle luomisen apuna. Hyvä esimerkki tänään saatiin ketjusta: tarina kertoi ajan pysähtymisen kokemuksesta kolarihetkellä ja sen kuvaamiseen ketjun vaiheittainen, fragmentaarinen luonne sopi erinomaisesti.

Tätä kirjoittaessa ajattelen myös eilisiä Tampereen Tarinateatterin treenejä, jossa minulle kirkastui yksi ajatus: tarinateatteri on kertojan menetelmä tarkastella omaa tarinaansa ja näyttelijöiden metodi tutkia kertojan tarinaa. Se on siis tutkimusmenetelmä itsessään. Tämä on kiinnostava ajatus tutkijalle: emme ainoastaan tutki tarinateatteria vaan myös tarinateatterilla. Tutkimisen ajatus on helpottava myös tarinateatterinäyttelijälle: näyttämölle mennessä ei tarvitse olla kristallinkirkasta näkemystä siitä, mikä tarinan ydin on, vaan se voi paljastua pikkuhiljaa siinä samalla, kun tarina fyysistetään näyttämölle. Usein se voi näyttäytyä kehollisen, aistimellisen kokemisen myötä selvemminkin kuin kielen ja ajattelemisen avulla.

”Oli vapauttavaa kuunnella muiden tarinoita. Oli helpottavaa päästä oman pään sisältä pois”, yksi näyttelijöistä sanoi päivän päätteeksi. Tällainen tunne minullakin oli. Kun olin kirjoittanut muistiin koko päivän toisten tarinoita, oma mieli oli tyyni ja rauhallinen.

lokakuun mietteitä -viimeinkin...

Ensi-iltavipinät ja nettivaikeudet viivästyttivät tätä bloggaamistani, mutta nyt viimeinkin pääsin asettumaan ja kirjoittamaan jotakin viime kerrasta (parahiksi ennen ensi sunnuntain työpajaa) . Joka olikin varsin tumma ja täyteläinen päivä.
Tiina oli poissa, joten päivää ei tällä kertaa kirjattu tietokoneen ja kameran muistiin. Meidän osallistujien mieliin taisi kuitenkin painua tarina jos toinenkin.
Aloitimme tiukasti kolmen lauseen kuulumisilla, jotta aamurinki ei venyisi kovin pitkäksi. Sitten lämmittelimme mm. palloharjoituksella. Jongleerauspalloja oli parhaimmillaan ringissä ilmassa neljä, joten silmät, mieli ja keho saatiin hereille.
Tarinateatteria ryhdyimme tekemään ns. karusellimetodilla. Henkilökunta vaihtui näyttämöllä koko ajan, toisesta päästä siirtyi yksi tekijä katsomoon, katsomosta siirtyi yksi tekijä näyttämölle. Ohjaajan vieressä oli ns. "jäähytuoli", jossa sai istua ja vetää henkeä oman tarinan jälkeen. Tuoli olikin tarpeen, tarinat olivat tummia ja voimakkaita. Teemoina mm. kaipaus, menetys, kuolema ja suru, mutta myös itsestä huolehtiminen, puolensa pitäminen, toiveikkuus ja riemu saivat näyttämöllä tilaa.
"Karuselli" koettiin mielekkääksi tavaksi harjoitella, jokainen sai näytellä neljässä tarinassa ja istua vuorollaan vielä muusikon pallillakin. Oma kertomisvuoro tuli myös kohdalle vääjäämättä. Ei tarvinnut pohtia, "onko nyt mun vuoro", "ehdinkö mä tonne näyttämölle", "voinkohan mä kertoa mitään", jne... Joten taidamme jatkaa tällä systeemillä myös ensi sunnuntaina.
Tarinat alkoivat myös (entisestään) pidentyä ja syventyä, joten käytimme paljon ns. puolipitkiä tekniikoita; tarina-auraa, ketjua, vapaata improvisaatiota. Askel varsinaisen tarinan tekemiseen ei tästä ole kovin pitkä, joten se on vuorossa ensi viikonloppuna.
Surun ja kuoleman teemojen keskelle mahtui jälleen myös naurua. Loppukeskustelussa päivän päätteeksi jatkoimme huumoripohdintaa. Todettiin, että se on voima, mutta siihen sisältyy myös ansoja. Huumorin varjolla jokin tummempi ja vakavampi teema saattaa tarinassa tulla väistetyksi. Kuitenkin, parhaimmillaan ja mielenkiintoisimmillaan, ne ovat draamassa läsnä yhtä aikaa. Tarina tulee ikään kuin ristivaloon, ja kaikki sen juonteet näkyviin.
Pohdittiin myös tunteiden merkitystä ja dynamiikkaa tarinateatterissa. Päivässä oli paljon tunteita, itkua ja pakahdusta. Ns. tunnerunkku (ruma, mutta paljonpuhuva sana, meille teatterintekijöille myös kovin tuttu) kuitenkin vältettiin. Miksi? Yksi vastaus on rituaalin ja rituaalisuuden suojaava vaikutus. Säännöt, muodot ja rajat ovat tarinateatterissa tiukat, ne luovat turvallisuutta. Tarina kuullaan,tehdään ja nähdään, sen jälkeen se jätetään ja siirrytään seuraavaan. Tarinaa, saati kertojaa, ei ronkita eikä analysoida. Tekniset huomiot ja korjaukset toki tehdään, työpajassa kun ollaan. Itkulle ja muille reaktioille annetaan aikaa, ohjaaja voi niihin jopa rohkaista, mutta niihin ei jäädä kiinni. Itse olen kokenut tämän joskus vähän armottomanakin tapana toimia, mutta terveellistä ja selkeää se kyllä on.
Joku kysyi myös omien tunteiden tai reaktioiden vaikutuksesta tarinateatterinäyttämöllä. Jokin asia tarinassa saattaa liikuttaa ja vaikuttaa syvästi näyttelijään. Kuinka ottaa se vastaan, kuinka kestää oma liikutus? Muuta vaihtoehtoa ei kai ole, kuin ottaa se käyttöön. Reaktion poispuskemiseen tai sen vastustamiseen menee niin paljon energiaa, että näyttelijän fokus siirtyy siihen, tarinan sijaan. Näyttelijällä on myös aina oikeus ilmaista oma olonsa ja suojautua. "Nyt en pysty tähän, voinko astua hetkeksi syrjään?", tms. Tarinateatteriurallani näin ei ole koskaan käynyt, mutta on hyvä tietää, että se mahdollisuus on olemassa.
Kysyttiin myös ohjaajan asenteesta ja tunnereaktioista. Ne ovat voimallisia, voin sanoa. Poskeni punoittavat ja kuumottavat, kädet saattavat täristä kaiken kerrotun ja koetun voimasta. Kuitenkin ohjaaja pyrkii pitämään tietyn välimatkan sekä kertojaan, tarinaan, että omiin reaktioihinsa. Ohjaaja ei eläydy, eikä "lähde mukaan.", mutta ei myöskään torju. Itse koen ohjaajan roolin ikään kuin reitittäjänä, väylän luojana: kertojan ja hänen tarinansa välillä, tarinan/kertojan ja näyttelijöiden&muusikon välillä, yleisön, esiintyjien, tarinan ja kertojan välille, tarinan ja ympäröivän maailman välille jne...
Olen joskus ihmetellyt joidenkin ohjaajien yltiöviileää tyyliä, itse en siihen kykenisi, enkä haluakaan. Mutta jotain "lääkärimäistä" ja "terapeuttimaista" suhtautumista rooli selvästi edellyttää, sillä se on myös turvallisuus- ja luottamuskysymys. Kertojan täytyy voida luottaa siihen, että kertoi hän mitä tahansa, se hyväksytään ja vastaanotetaan, ilman pelkoa siitä, että esim. ohjaaja murenee tai romahtaa. Tärkeä työkalu niin tt-ohjaajan, kuin tt-näyttelijänkin työssä on jonkin sortin itsetuntemus. Täydellisiä meidän ei tarvitse olla. Ihan tämä perusihmisyys riittää. Onneksi.

Syyskuun tapaaminen

Kiitos, Minna, kun kirjoitit syyskuun tapaamisesta. Olen mukamas ollut niin kiireinen Nätyn syyslukukauden aloituksen myötä (johon muuten on myös kuulunut paljon tarinateatteria), etten ehtinyt vielä kirjoittaa.

Viime kerrasta jäi mieleen tosiaan nauraminen. Se, miten armollista on saada nauraa yhdessä. Se on lempeää irvailua egolle, joka usein ottaa itsensä turhan vakavasti... Oman epätäydellisyytensä hyväksymistä ja inhimillisyytensä tunnustamista, myötätuntoa omia heikkouksia kohtaan. Ja helpottavaa voida nauraa silloinkin, kun mielessä on myös synkeitä tarinoita. Yksi osallistujista totesi, että on hyvä nauraa menneelle. Sen mahdollistaa toisesta näkökulmasta katsominen, jolloin tarinansa näkee uudenlaisessa valossa.

Toinen viime kerran "teema" oli tarinoiden tunnistaminen: kun katsoo toisen tarinaa, se resonoi omien kokemusten kanssa ja nostaa esiin uusia tarinoita. Yksi osallistujista puhui tarinoiden ketjuuntumisesta. Se on yksi merkittävä osa tarinateatterin yhteisöllisyyttä.

Erityisen ilahduttavaa minulle oli, että elokuun tapaamisesta oli ainakin yhdelle näyttelijälle jotain hyödyllistä jäänyt jo elämään:

"Mulle jäi viime kerrasta sellainen 'mantra', että 'minä riitän'. Ne ei oo vain sanoja vaan kokemusta. Sitä olen käyttänyt nyt nää kolme viikkoa töissä".

Tämä on hyvä mantra itse kullekin. Vähentää mm. riittämättömyyden tunteesta sikiävää tarpeetonta syyllisyyttä. Siksi korjasinkin vikkelään tämän kirjoituksen otsikkoa, johon ensi kirjoittamalla lipsahti kirjoitusvirhe: "Syykuun tapaaminen". :)

Lokakuun tapaamiskerrastakin kirjoittaa Minna, sillä en itse pääse paikalle (olen silloin tapaamassa henkistä opettajaani Ammaa Helsingissä). Nyt lokakuusta eteenpäin porukan koko on supistunut yhdellä (mukana on nyt siis 22 näyttelijää), sillä jouduimme yhteisiin sääntöihimme vedoten kertomaan yhdelle hankkeeseen ilmoittautuneelle, että hänen on jäätävä ryhmästä pois, koska hän ei ollut päässyt vielä kertaakaan paikalle (ks. säännöt "Keväällä tapahtunutta" -kirjoituksesta elokuulta). Porukka on alkanut ryhmäytyä jo niin hyvin, että tuntui hankalalta ottaa mukaan uutta. Samasta syystä olemme kieltäytyneet ottamasta ryhmään niitä, jotka ovat kyselleet mahdollisuutta tulla vielä näin jälkikäteen mukaan. Siitä huolimatta, että pari miestäkin ilmoitti kiinnostuksensa ;)

Tähän loppuun vielä pari kuvaa. Marraskuun tapaamisesta lähtien yritän saada keskukselta kameran lainaksi, jotta saadaan parempia kuvia (pitäis ehkä lainata sitä varten myös kuvaaja...).

Ensin yksi Minnan mainitsemista tunnepatsaista. Tässä hävetään oikein porukalla:

Kertoja kertoo, ohjaaja ohjaa ja näyttelijät kuuntelevat:

Mietteitä Minnalta

Keväällä 2004 pidin ensimmäisen tarinatatterityöpajan Tampereen Yliopiston Näyttelijäntyön laitoksen valmistuvalle vuosikurssille. Aloite tuli Tiina Syrjältä. Kokemus oli vahva niin minulle itselleni kuin myös opiskelijoille. (Heistä neljä on nyt mukana tässä hankkeessa) Aloin tosissani miettiä, miten tarinateatteria (jota tunnetaan varsin huonosti ammattiteatterin kentällä) voisi tässä työssä hyödyntää. Syntyi ajatus tarinateatteriryhmän perustamisesta ammattinäyttelijöille. Väylää ei kuitenkaan ollut, kunnes Tutkivan Teatterityön Keskus avasi ovensa työpaikkani, Tampereen Työväen Teatterin, naapurissa. Kävelin päivittäin keskuksen ohi ja tajusin, että tuossahan se väylä on, ihan tarjottimella. Ryhdyimme Tiinan kanssa toimeen, teimme keskukselle hankehakemuksen, joka hyväksyttiin, ja tässä sitä nyt ollaan.
Pahimmat sydämentykytykset ovat jo laantuneet, takana on kolme työpajapäivää syksyn kuudesta, joista viimeinen on marraskuun lopussa.
Hanke on lähtenyt etenemään suurella lämmöllä ja luottamuksella. Se, miten nopeasti yhdessä jaetut tarinat tuovat yhteen ison ryhmän toisilleen osin tuntemattomia ihmisiä, jaksaa hämmästyttää minua kerta toisensa jälkeen. Moni pohti elokuun työpajan aloituskeskustelussa omia ennakkoluulojaan menetelmää kohtaan, osa totesi, ettei tiedä tästä mitään, jollakin oli ollut ei-niin-hyviä kokemuksia tarinateatterista, joku taas oli kokenut sen hyvinkin merkittävänä. Aika kutkuttava lähtökohta työskentelylle.
Ryhmä oivalsi kuitenkin heti, mistä on kysymys. Jo ensimmäisenä työpajapäivänä saatiin monia "osu ja uppos" - kokemuksia, mutta myös että " ei se ihan noin ollu"-kommentteja. Tämäkin koettiin vapauttavana; saa sanoa, jos joku ei ihan osunut ja sitten se korjataan, joko sanallisesti tai tekemällä uudestaan. "Ei tää tän kummempaa ole", totesi joku helpottuneena. Vai olinko se minä itse?
Esiin nousi kysymyksiä: "onko tarinateatterissa kontaktia?" Kysymys yllätti minut, sillä kaiken teatterin tekemisen ytimessä on kontakti: tekstiin, roolihenkilöön, vastanäyttelijään, valoihin, rekvisiittaan, yleisöön, jne. Tarinateatterissa kontakti näyttäytyy kuitenkin vähän uudessa ja oudossa valossa; tekeminen suuntautuu näyttämöllä usein suoraan eteenpäin, vähän tekniikasta riippuen. Kanssanäyttelijät ja heidän tekemisensä aistitaan usein ns. silmäkulmasta, suoraa kontaktia heihin ei välttämättä joka kohdassa ole. Niinpä näyttelijän kehon muut anturit aktivoituvat; kontakti voi toteutua monella tavalla ja tasolla.
Itselleni heräsi kysymys näyttelijän kontaktista ja sen laadusta ylipäätään: onko kontakti esim. perusteatteria tehdessä luonteeltaan enemmänkin pistemäinen, kiilamainen? Tarinateatteria tehdessä se muistuttaa kehää. Näin olen sen itse kokenut, ja minulle tarinateatterin tekeminen on aukaissut ja syventänyt kontaktipintaa myös perusnäytämöllä.
Myöskään kertojaa ei tekemisen aikana katsota; hän on jo antanut itsestään paljon kertomalla jotakin henkilökohtaista. Niinpä hän saa rauhassa vastaanottaa näyttelijöiden tulkinnan. Katse suunnataan kertojaan vasta "sulamisen" (engl. "acknowledgement") jälkeen. Pohdimme myös katseen suuntaa suhteessa yleisöön tekemisen aikana: kohti vai yli? Totesimme, että se vaihtelee tilanteen ja tarinan (myös esiintymistilan) mukaan.
Jätimme kysymyksen kontaktista ja sen laadusta vielä elokuun pajassa auki, vaikka siihen hetkeksi pysähdyimmekin. Vastaus saatiin syyskuun pajassa, jolloin siirryimme lyhyissä tekniikoissa eteenpäin kertovampiin muotoihin. Mukaan tulivat tarina-aura ja vapaa improvisaatio. Nämä tekniikat koettiin rikkaina ja myös esteettisesti vaikuttavina. Näyttämölle syntyi kokonaisia kohtauksia, joissa kontakti ei ollut enää niin sääntöihin sidottu. Niinpä vastaus kontakti-kysymykseen löytyi tekemisen kautta. Ja vastaus on siis "kyllä".
Syyskuun pajassa myös naurettiin paljon, joka osaltaan vastasi toiseen kysymykseen huumorista ja että onko se sallitua. Päivän aloituksessa oli läsnä hyvin tummia tunnelmia ja teemoja. Iltapäivän työskentelyssä nauru vapautti, huojensi ja "vaalensi" näitä tunnelmia. Nauru oli myötäelävää ja -oivaltavaa ja syntyi usein tunnistamisen kokemuksesta. Joten vastaus oli jälleen "kyllä."
Teimme lämmitykseksi tunnepatsaita, jotka kirvoittivat monet naurut, vaikka näyttämöllä nähtiin patsaita esim. ahdistuksesta ja epävarmuudesta. Teimme samat tunteet myös ns. äänipatsaina, joista monet olivat todella voimakkaita kuulokuvia.
Tarinateatteriosuudessa jo edellisellä kerralla esiin nousseet teemat syvenivät; näyttämöllä nähtiin tarinoita syyllisyydestä, armollisuudesta, suhteesta omaan kehoon, toisiin ihmisiin ja työhön, kiltteydestä, ulkopuolisuudesta, jne. Ryhmän työskentely oli nopeaa, pelotonta ja oivaltavaa, sanalla sanoen vaikuttavaa seurattavaa. Olin päivän päättyessä iloinen ja ihmeissäni.

Elokuun tapaaminen

Syksyn ensimmäinen tapaaminen oli päätetty pitää kaksipäiväisenä (16.–17.8), jotta hanke saataisiin hyvin käyntiin. Ja kyllä saatiinkin. Näiden kahden päivän jälkeen olimme Minnan kanssa uupuneita, mutta tyytyväisiä. Se, miten vaivattomasti ryhmä toimi heti yhdessä ja miten nopeasti uskaltauduttiin käsittelemään hyvin henkilökohtaisia ja kipeitäkin asioita, yllätti meidät myönteisesti. Vaikka kaikki eivät päässeet paikalle molempina päivinä, luottamus ryhmän sisällä muodostui nopeasti eikä se tuntunut häiriintyvän siitä, että ryhmän koostumus vaihteli. Tuntui myös, että oli joitain aiheita, jotka suorastaan olivat odottaneet päästä jaetuiksi. Siksi tuli heti tunne, että olemme aloittamassa jotain merkittävää.

Monia hienoja hetkiä ehdittiin kokea. Yksi sellainen syntyi sosiometrisessä janassa, johon ihmiset asettautuivat sen mukaan, kuinka pitkään ovat tehneet näyttelijäntyötä. Sitten Minna pyysi kuvailemaan, miltä tuntuu seistä nyt siinä kohtaa työuraansa. Janan toisessa päässä juuri teatterikoulutuksensa päättänyt ja kiinnityksellä teatterissa aloittanut näyttelijä sanoi olevansa innostuneen odotuksen vallassa, uuden alussa. Ja janan toisessa päässä yli 40 vuotta näyttelijänä työskennellyt käytti lähes samoja sanoja kuvaillessaan oloaan. Näin ollen jana kiertyi ja sulkeutui ympyräksi.

Tämä kuvaa hyvin näiden kahden päivän tunnelmaa. Vaikka ikä- ja kokemuseroa on paljon osallistujien välillä, yhteistä jaettavaa, johon lähes kaikkien oli helppo samaistua, löytyi paljon. Yksi tällainen tuli monesti esille haastatteluissa, jotka tein ja videoin toisen päivän loppupuolella. Haastattelussa kysyin tunnelmia menneestä kahdesta päivästä. Hyvin usean haastateltavan suusta kuului, että tarinateatterissa viehätti heti se, "ettei tarvi suorittaa" tai "ei tarvi koko ajan yrittää olla hyvä" (tarinateatterissahan ohjaaja aina kysyy tarinankertojalta, vastasiko näyttelijöiden kuvaus tapahtuneesta kertojan omaa kokemusta. Jos ei, ohjaaja kysyy, mitä jäi puuttumaan ja näyttelijät voivat tehdä kerrotun näyttämölle uudestaan. Näin ollen ei tapahdu mitään peruuttamatonta, jota ei voisi korjata.).

Tämä suorittamisen ja onnistumisen pakko, joka erään jo pitkään näyttelijäntyötä tehneen mukaan aiheutti kiireisimpinä ruuhkavuosia sen, että hän koki eläneensä pitkiä aikoja kuin sumussa kykenemättä pysähtymään ja nauttimaan sen paremmin työssä kuin kotonakaan. Tämä saattoi minut miettimään nyt, kun uudet opiskelijat ovat juuri aloittamassa näyttelijäkoulutuksensa Nätyllä, voisiko heitä auttaa jo opiskeluaikana löytämään työntekoon toisenlaista asennetta? Monestihan näyttelijät hokevat esimerkiksi haastatteluissa, kuinka etuoikeutetuksi he kokevat itsensä, kun saavat näytellä. Voisikohan tuon "etu" -etuliitteen jättää pois? Että näyttelijä voisi kokea, että hänellä on oikeus tehdä ja tutkia rauhassa työtään ilman jatkuvaa huonoa omaatuntoa ja ilman että paikka pitää hampaat irvessä lunastaa koko ajan uudelleen? Että työstään saa myös nauttia?

Tässä vielä muutamia kuvia aloituksestamme:

Vanhaa kunnon Seuraa johtajaa -leikkiä käytettiin lämmittelynä.


Kunpanakin päivänä pidettiin hoitohetki, jolloin sai toivoa pariltaan käsittelyä, jota kroppa kaipasi.


Lyhyitä tarinateatteritekniikoita opeteltiin. Tässä kokeillaan varovasti varpaalla ;) kuoroa. Tutuiksi tulivat myös liikkuva patsas, muuntuva patsas, ristiriitapari, kohtaaminen, lause ja ketju. Lisäämme tänne blogiin kuvauksen eri tekniikoista, kunhan ehditään (Minnalla on tällä viikolla syksyn eka enskari, jonka jälkeen lupasi paneutua asiaan).



Ja koska ulkona oli vielä kesäistä, tauolla oli hyvä asettua pimeän demoteatterin ikkunan ääreen keräämään aurinkoenergiaa ja kirjoittamaan työpäiväkirjaa.

Keväällä tapahtunutta

Viime keväänä odottelimme Minnan kanssa hiirenkorvien ilmaantumista koivuihin ja yhtä innokkaasti tarinateatterimme hakuajan päättymistä. Aluksi olimme pelänneet, että hankkeeseen ei ilmoittaudu kukaan. Ilahduimme, kun hakemuksia alkoi kuitenkin tulla tasaiseen tahtiin. Ei, vaan kiihtyvään tahtiin, jolloin aloimme huolestua, että ilmoittautujia tulee ryhmän toimivuuden ja tutkimuksen kannalta liikaakin. Lopulta määräaikaan mennessä oli ilmoittautunut 23 ammattinäyttelijää, kaikki naisia (yllätys, yllätys!). Ikäjakauma ulottui 23:sta 65:een ja ilmoittautuneiden joukossa oli sekä kiinnitettyjä näyttelijöitä että freelancereita, sekä näyttelijäkoulutuksen joko kotimaassa tai ulkomailla saaneita että ammattiin muuta kautta tulleita, ammattinsa vasta aloittavia että sitä yli 40 vuotta harjoittaneita.

Innostukseemme sekoittui pelkoa uuden asian edessä: miten toteutamme tutkimuksen näin isolla ja monimuotoisella porukalla? Voimmeko enää pienentää porukkaa? Ovatko osallistujien työtilanteet liian heterogeenisiä tutkimuksen kannalta? Voimmeko ottaa mukaan niitä näyttelijöitä, jotka tällä hetkellä saavat elantonsa jollain muulla tapaa kuin näyttelemällä, mm. opettamalla tai ohjaamalla?

Sitten ymmärsimme, että jos ei osaa ratkaista asiaa muuta kuin ahdistumalla, on parasta antaa sen vain olla ja hautua. Tarinateatterimenetelmää kohtaan tuntemamme luottamuksen, meditoimisen ja ajan rauhoittavan vaikutuksen ansiosta ajatukset viimein kirkastuivat ja päätimme ottaa syksyksi kaikki mukaan, jotta tarinateatterin avoimuuden ja saatavuuden periaate toteutuisi. Myös ajatus tutkimuksen toteuttamisesta kahdessa kehässä alkoi hahmottua:

A) Laajemmassa kehässä on mukana koko ryhmä. Tarkoituksena on tutkia tarinateatteria teatterin tekemisen menetelmänä; sen yhteisöllisiä, sosiaalisia ja taiteellisia ulottuvuuksia ja vaikutuksia. Siis teatterin tutkimusta tämän menetelmän ja ryhmän kokemuksen läpi nähtynä.

B) Pienempi kehä on Minnan tutkimusaluetta, jossa tutkimuskohteena on tarinateatterin vaikutus näyttelijäntyöhön ja sen heijastukset näyttelijän omaan työn kenttään teatterissa (ja joka toivottavasti etenee aikanaan Minnan tohtorin tutkinnoksi!) Tutkimusryhmään kuuluvat näyttelijät, jotka työskentelevät tutkimuksen teon aikana päätyökseen teatterissa kuten tutkimuksen tekijäkin. Tämän ryhmän tutkimuskysymykset liittyvät tarkemmin esim. kehotietoisuuteen, liittymiseen, ryhmätyöhön, impulssiherkkyyteen, kuuntelemiseen, hahmottamiseen ja läsnäoloon näyttämöllä.

Hyvällä mielellä kutsuimme siis kaikki ensimmäiseen tutustumiskertaan, joka pidettiin Tutkivan teatterityön keskuksen tiloissa Tampereella jo keväällä, toukokuun 7. päivänä. Tätä ennen olin sähköpostitse pyytänyt kaikilta taustatietoja näyttelijäkokemuksesta ja -koulutuksesta, hanketta kohtaan koskevista toiveista ym. Aloitimme tutustumisen suomalaiskansalliseen tapaan kahvinjuonnilla ja pullapitkon syönnillä. Sitten kerroimme ajatuksiamme hankkeesta ja sovimme yhteisistä pelisäännöistä, jotka lähetin myöhemmin sähköpostitse myös niille, jotka eivät päässeet paikalle:

Syksy on koeaikaa sekä vetäjille että osallistujille. Sinä aikana opetellaan tarinateatterin perustekniikat ja katsotaan, miten ryhmä alkaa toimia yhdessä. Sitoutuminen ja turvallisen pohjan luominen yhteiselle tekemiselle on tarinateatteria tehdessä tärkeää. Joten jos poissaoloja tulee syksyn aikana enemmän kuin kaksi, jäsenyys ryhmässä raukeaa. Koeaikana voi myös itse missä vaiheessa tahansa ilmoittaa, että ei enää halua jatkaa ryhmässä. Koeajan jälkeen vetäjillä on oikeus pienentää ryhmän kokoa vuodenvaihteessa, jotta tutkimuksen onnistuminen ja ryhmän toimivuus tulisi taattua.

Ryhmä etsii tutkimuskeskuksella tehtävien esitysten lisäksi myös mahdollisuuksia hyväntekeväisyysesitysten tekemiseen osana tarinateatterin yhteiskunnallista palvelutehtävää.

Ryhmään osallistuminen on ilmaista. Ryhmäläiset maksavat toistaiseksi matkakulunsa itse.

Koska kyseessä on tutkimushanke, ryhmän jäsenet sitoutuvat pitämään prosessin aikana työpäiväkirjaa ja osallistumaan tutkimushaastatteluihin.Tapaamiskerroilla kerrotut tarinat itsessään ovat luottamuksellisia ja kaikki ryhmäläiset sitoutuvat vaitiolovelvollisuuteen. Tutkimuksessa ryhmäläisiä ei käsitellä omilla nimillään, vaikka tietenkään kenenkään osallistuminen hankkeeseen ei sinänsä ole salaisuus. Mikäli tutkimusraporteissa halutaan julkaista osia jostain tarinasta, siihen pyydetään aina lupa kertojalta. Mitään ei siis julkaista ilman kertojan suostumusta.

Minna jakoi osallistujille Keskuksen sponssaamat muistikirjat työpäiväkirjanpitoa varten. Ja lopuksi teimme pienen tarinakerrontaharjoituksen, jonka osallistujat tekivät pareittain. Siinä toinen kertoi kuuntelijalleen jonkin merkittävän hetken kuluvalta keväältä. Sitten kuuntelija kertoi sen takaisin käyttäen kertojasta tarinassa kolmatta persoonaa. Harjoituksen jälkeen kokoonnuimme kuulemaan kokemuksia harjoituksesta:

"Tunsin itseni kuulluksi ja hyväksytyksi"
"Luulin, että tarinani ei ollut mielenkiintoinen, mutta kun kuulin sen toisen kertomana, tajusin, ettö olihan se!"
"Kuulin oman tarinani toisin, sain siihen uuden näkökulman"
"Kun kuuntelin tarinaani, tunnemuisti niistä tapahtumista heräsi"
"Halusin kunnioittaa toisen tarinaa ja muistaa sen mahdollisimman hyvin. Yritinkin keskittyä sitten niin kovasti kuuntelemiseen, että en lopulta muistanut kaikkea!"

Nämä kommentit tulivat kertoneeksi myös jotakin olennaista tarinateatterista. Kaikki tarinat ovat kuulemisen arvoisia, niitä ei arvoteta hyviksi tai huonoiksi. Kun kuulee/näkee oman tarinansa, tulee ottaneeksi etäännyttävän askeleen, joka auttaa ymmärtämään tarinaa paremmin.

Sitten erosimme viettämään suloista suvea kukin tahoillemme ja odottelemaan elokuuta!

Blogi avautuu!

Päätimme Minnan kanssa avata tämän blogin, jotta hankkeemme etenemistä voi seurata. Tarinateatteriin kuuluu olennaisesti yhteisöllisyys ja avoimuus. Siksi tuntuisikin oudolta, että puuhailisimme keskenämme kaksi vuotta ja vasta sitten kertoisimme ulospäin hankkeestamme. Tervetuloa siis tänne kaikki, sekä hankkeeseemme osallistuvat että muutkin kiinnostuneet, keskustelemaan tarinateatterista ja aiheista, jotka nousevat kokoontumistemme myötä. Tutkimuskysymyksemme muotoutuvat vasta prosessin kuluessa. Kiinnostuneina odotammekin, mitkä kysymykset nousevat olennaisiksi!