Kesätauolle!

Yo-juhlat on nyt juhlittu, mutta arki ei ala, sillä nyt on kesä! Vuosi vierähti todella nopeasti. Vuosi sitten ajattelin, että ensimmäiset esitykset ja yleisöseminaari ovat todella kaukana ja sitten huomaan hikoilevani toukokuisessa helteessä keskuksen demoteatterissa kuuden muun hankenaisen kanssa - ja vielä kahteen kertaan! Tai oikeastaan kolmeen kertaan, sillä vaikka kautemme virallisesti päättyi sunnuntaina 16.5., kävimme vielä samaisessa mustassa laatikossa esiintymässä Ylös-hankkeen tilauksesta maanantaina 24.5. Silloinkin oli lämmintä, mutta ei sentään ihan yhtä tukalaa.

Kaikki kolme esitystä sujuivat enemmän kuin mallikkaasti, Tiinan mainitsemista alun hämmennyksen hetkistä huolimatta. Jos vastaavaa olisi tapahtunut perusteatteriesityksen alussa tai aikana, hämmennys olisi ollut suurempi. Nyt sitten vain odoteltiin, että tilanne rauhoittui ja sitten jatkettiin eteenpäin. Esiintyjätkään eivät vaikuttaneet hermostuneilta tai levottomilta, vaikka ensi-illan jännitys ilmassa väreilikin.
Käytimme torstain esityksessä alkutarinoita, keväisellä aiheella, mikä sitten tuottikin keväisiä mielikuvia ja muistoja näyttämölle, allergioista suvivirteen. Esityksen jälkeen tuli yleisöpalautetta, jossa koettiin, että teema oli rajannut tai jopa latistanut sisältöjä, ne jäivät ns. pintaan, kuvitukseksi. Itse en tähän kiinnittänyt huomiota. Mielestäni esitys ja sen sisällöt vastasivat normaalin, avoimen tarinateatteriyleisöesityksen kulkua. Kuvitus ja pohdinnat syvemmistä sisällöistä, tai tarinoiden laajenemisesta ja tarinateatterin muodosta ylipäätään herättivät keskustelua esityksen jälkeisessä tilaisuudessa, johon jäi mukavasti väkeä. Huomasin yllättäen olevani kovasti puolustuskannalla. Esitystranssi (siksi sitä nyt edelleen kutsun, vaikka transsi voimakas ilmaisu onkin) ei laskeudu ihan heti, ja on yllättävän haastavaa kohdata yleisö heti esityksen jälkeen. Oli vaikea ottaa vastaan kommentteja ja huomioita, vaikka ne olivat osuvia ja mielenkiintoisia. Tämä kokemus taisi olla myös esiintyjillä, enkä muistanut heitä siitä etukäteen varoittaa.
Keskustelua tarinoiden kuvituksesta, syvyydestä, sisällöstä tai sen puuttesta kannattaa kuitenkin jatkaa. Kysymykset putoilivat nimenomaan teatterin ammattilaisten suusta (joita paikalla oli melko vähän niin torstaina kuin sunnuntainakin). Kärjekkäästi voisin tietysti kysyä, onko perusteatterikaan nyt aina niin kunniakkaasti syvien ja laajojen teemojen äärellä, joten mikä saa vaatimaan sitä soveltavalta menetelmältä? Pystynkö vastaamaan tähän itse, sillä seisonhan tanakasti molemmilla tonteilla? En pysty. Ainakaan vielä. Ajatuksia se kyllä herätti.

Eräs katsoja oli kokenut myös jäävänsä ulkopuoliseksi. Saattoi osin johtua siitä, että kutsuin yleisön joukossa istuvia tuttuja ihmisiä suoraan etunimeltä, kun he kertoivat jotakin. Näin saattoi syntyä käsitys sisäpiiristä, toisensa tuntevista tarinateatterilaisista, jotka kertoilevat keskenään. Toimivampaa ohjaajuutta on kertojan nimen kohdalla käytää esim. ilmaisua "... ja mä tiedän, että sun nimes on Eija." Tämän muistin sunnuntain esityksessä. Toisaalta yksi tapa purkaa tai muuttaa ulkopuolisuuden tunnetta on kertoa jotakin, tulla osalliseksi. Ulkopuolisuus on joskus myös valinta. Tarinateatterin missio, yksi niistä, on antaa kertomisen tila ja mahdollisuus hiljaisille, ulkopuolisille, eristyneille, morenolaisittain "isolaateille." Aina se ei toteudu. Se on myös yksi ohjaajuuden haasteista. Havaita ja löytää tila niille, joilla ei sitä ole. Sekä yksilön, että yhteisön tasolla.

Yleisökeskustelussa pohdittin myös hauskuuttamista ja viihdyttämistä. Esitykseen sisältyi paljon naurua, niin kuin tt-esityksiin yleensä. Yleisön edustaja, ensi kertaa tarinateatterissa, kysyi että voiko täällä olla myös ns. hevimpää kamaa. Vastaus on, että kyllä voi. Ja on monesti ollutkin. Mutta avoimessa yleisöesityksessä paikalla on ryhmä toisilleen pääsääntöisesti tuntemattomia ihmisiä. Se rajaa tarinoiden sisältöjä. Katsoja valitsee, mitä tulee kertomaan. Onko nyt sellainen hetki, että voin kertoa esim. surusta tai menetyksestä, kun äsken oli hauska tarina perheen mökkireissusta? Luotanko esiintyvään ryhmään? Ohjaajaan? Muuhun yleisöön? Onko tunnelma sellainen, että voin kertoa? Jne... Nauru on voimaa ja se kuuluu oleellisesti tarinateatteriin. Niin kuin kaikki muutkin tunteet ja reaktiot.

Sunnuntaina kävimme näitä pohdintoja läpi muun ryhmän kanssa sillä aikaa, kun Tiina haastatteli muutamaa ryhmäläistä tutkimustamme varten. Esiin nousi myös kysymys tarinateatterin yhteiskunnallisesta aspektista. Hyvässä tarinateatterissa toteutuu neljä tasoa: yksilön, yhteiskunnan, paikalla olevan ryhmän ja ns. metaforinen, symbolinen, universaali taso. Syksyllä otamme käyttöön neljän tason harjoitustekniikan, joka auttaa kaivamaan näitä tasoja esiin. Joissakin ryhmissä sitä käytetään myös esityksissä, mutta itse en siitä jostain syystä pidä.
Välähdys näistä tasoista nähtiin Tiinan tohtorinhattutarinassa, jossa hätääntynyt hattukauppias hätyyttää virolaista hattutehdasta. Hattutehtaan työntekijöiden rooleissa toimivat poikkeuksellisesti muusikot. Näimme viipaleen globaalin talouden kiemuroista. Työ teetetään halvalla jossakin, ja aina kaikki ei mene niin kuin pitäisi. Ei kenenkään kannalta.
Toisaalta, kuten Mervi totesi, tarina siitä, että "hukkasin avaimeni ja löysin ne", toimii sellaisenaan, ilman metaforisia sfäärejä länsimaisen kulttuurin rappiosta. Kaikesta ei tarvitse kaivaa esiin kaikkea.
Sunnuntain esityksessä jätimme alkutarinat väliin, ihan vain testin vuoksi, nähdäksemme, tuottaako se jotain erilaista, syvempää tai laajempaa. En tiedä, kävikö niin. Teemme porukalla vertailevaa tutkimusta ensi elokuun treeneissä, kun katsomme tallenteet esityksistä. Tallenteet toimivat hyvin teknisenä harjoitusmateriaalina, kuten keväällä huomasimme. Teknisiä yksityiskohtia voi hioa loputtomiin. Ja jonkin verran sitä teemmekin. Mutta emme loputtomiin.

Sunnuntain seminaari ja sen ohella polveillut keskustelu olivat myös antoisia. Nyt olin jo hieman paremmin valmistautunut kohtaamaan yleisön. Esiin nousi kysymys karakteereista, niiden käytöstä, stereotypioiden ansoista. Myös voimasanojen käyttö, tai pikemminkin niiden välttäminen, nousi esiin. Kirosanoilla on paikkansa, mutta ne paikat ovat aika harvassa. Mutta nämä olivat siis vain yksityiskohtia. Ydin oli kuitenkin tarinateatterin kokemisessa, niin tekijän, kertojan, kuin katsojankin kannalta. Ehkä pysäyttävintä oli kuulla erään hankkeeseen osallistujan kommentti siitä, kuinka "kaikki on muuttunut niin helpoksi ja kevyeksi." Lieneekö kokonaan tarinateatterin ansiota, mutta saman ilmiön olen aina välillä kokenut itsekin. Tarinateatteri voi todella keventää elämää, kuten myös Tiina omassa kirjoituksessan kauniisti kuvaa.

Maanantaina 24.5. kohtasimme ensimmäisen tilausyleisömme Tutkivan teatterityön keskuksen Ylös-hankkeen puitteissa. Työyhteisö on käyttänyt soveltavan draaman menetelmiä työhyvinvoinnin lisäämiseksi ja yhteisön kehittämiseksi Arttu Haapalaisen johdolla. Ja nyt oli vuorossa tarinateatteri, uusi elämys suurimmalle osalle paikalla olleista. Väki oli jo valmiiksi lämmennyttä ja innostunutta, sillä he tekivät ensin itse draamaharjoitteita noin tunnin ajan ja siirtyivät sitten tarinateatterikatsomoon. Tarinat polveilivat työn haasteista ja ulkoisista olosuhteista melko tuoreen yhteisön historiaan ja tulevaisuuden näkymiin. Hämmennystä kertojissa herätti aluksi se, että pitikin kertoa jotain henkilökohtaista, ei niinkään yleisiä huomioita. Samoin ohjaaja sai olla tarkkana, kun kerrottiin asioita, jotka liittyivät paikalla oleviin ihmisiin. Kokijoita on yhtä monta kuin kertojaakin, joten todellisuudet eivät aina kohtaa tai ne saattavat poiketa paljonkin toisistaan. Niinpä ohjaajan velvollisuus on tarkistaa tarinassa esiintyneiltä yleisön jäseniltä heidän kokemuksensa samasta asiasta. Tämä saattaa tuottaa yhteisölle uutta ja yllättävääkin tietoa. Siksi tarinateatteri toimii hyvin työyhteisöjen palveluksessa. Esiintyvä ryhmä poti ramppikuumetta ennen esitystä, kuka enemmän, kuka vähemmän. Jopa "paniikki"-sana leijui ilmassa. Mutta jonnekin se siitä sitten liukeni ja muuttui näyttämölliseksi energiaksi ja toiminnaksi. Ilolla ja rohkeudella.

Toistan itseäni, kun sanon jälleen kerran, että on ihmeellistä, että kymmenen työpajapäivän aikana olemme luoneet ryhmän, joka toimii täysipainoisesti tarinateatterin haastavalla kentällä. Aviomieheni Auvo Vihro oli todistamassa maailman ensi-iltaamme 13.5. ja totesi sen jälkeen, että hän ei "suin surminkaan" uskaltaisi saattaa itseään moiseen tilanteeseen, jossa me kaikki 23 naista olemme ilolla ja vapaaehtoisesti, vaikkakin välillä vähän sydän läpättäen.
Mutta antaa näiden sydämien nyt läpättää ja väristä kesälle, vihreydelle ja auringolle. Tapaamme elokuussa. Ensin esiinnymme pienemmällä porukalla Tampereen Varalassa 7.8. Tarina20-tapahtumassa. Sen jälkeen on kaksipäiväinen aloitussessio 15. ja 16.8. mutta sinne on vielä matkaa. Kesähalaus kaikille. Minna

"Nyt reppu jupiset riimisi rupiset"

Tarkoitus oli kirjoittaa toukokuun tapaamisesta toukokuussa, mutta kesäloma otti niin vankan niskalenkin kevään väsyttämästä tahdonvoimasta, että ulkona vetelehtiminen vaikutti paljon paremmalta vaihtoehdolta kuin tietokoneen ääressä istuminen. Näin ollen Anninakin joutui liittämään ensimmäistä, toukokuun lopussa ollutta tilauskeikkaamme koskevan kommenttinsa Minnan edelliseen kirjoitukseen. Minna bloggaa myös vielä ennen kesälaitumelle kirmaamistaan ja kertoo tarkemmin esityksistä, kunhan on saanut poikansa ylioppilasjuhlat järjestettyä.

Ensimmäiset yleisölle avoimet esityksemme olivat siis toukokuun puolessa välissä, jolloin myös haastattelimme hankelaiset (haastatteluista en kerro tässä enempää, koska muutama on vielä haastattelematta). Kesän ensimmäiset helteet ja helatorstain suoma ylimääräinen vapaapäivä (ja monelle pitkä viikonloppu) verottivat taatusti yleisömääräämme, mutta mukavasti porukkaa kuitenkin riitti kummallekin päivälle. Torstain esityksestä jouduin hipsimään kesken pois lähteäkseni valmistelemaan ja juhlimaan mieheni 50-vuotispäivää…tai no, tarkoitus oli hipsiä, mutta jouduin häiritsemään Minnaa ja esitystä, koska tavarani olivat lukkojen takana ja olin antanut avaimen Minnalle. Tämän avainepisodin lisäksi esityksen alkuun toivat oman yllättävän lisänsä kovaääninen lapsi ja tekstiviestin lähettäneet, oven taakse jääneet, myöhästyneet katsojat, joita kävin etsimässä. Tästä huolimatta esitys alkoi hyvässä hengessä. Tarinateatterissa ei ole tarkoitus luoda rikkumattomia illuusioita, joten tällaiset elämiseen kuuluvat häiriötekijät otetaan vastaan osaksi tapahtumaa. Tarinateatteri on läsnäoloa ja vuorovaikutusta yleisön kanssa kulloisessakin tilanteessa, myös tällaisessa. Joka tapauksessa pyydän anteeksi esiintyjiltä tätä omaa sekoiluani...


Sunnuntain esityksen näin kokonaan ja hyvilläni sitä katsoinkin. Tekniikat alkavat suurimmaksi osaksi ja suurimmalla osalla olla jo hyvin hallussa ja tämä tuo esitykseen rakennetta ja rauhaa. Esityksen jälkeen pidimme seminaarin, jossa ensin kerroin yleisesti tarinateatterista ja sitten hankkeestamme. Pari hankelaista tuli kertomaan omia kokemuksiaan ja sitten alkoi kiitettävän vilkas yleisökeskustelu. Keskustelussa puhuttiin esimerkiksi tarinateatterin merkityksestä ammattinäyttelijälle, ja hankelaiset kertoivat, että yksinäisyyden ja suorittamisen pakon kuristusote hellittää, kun näyttelijän fokus siirtyy pois omasta onnistumisesta huolehtimisesta kohti tarinaa, kertojaa, muita näyttelijöitä ja yleisöä. Sivuttiin myös kysymystä siitä, miten paikalla olevaa ihmistä ylipäätään voi esittää. Tämä on itseäni kiinnostava kysymys ja luen juuri Nick Rowen artikkelia Playing the Other: the Ethical Limitations of Playback Performing, joka käsittelee tätä tematiikkaa. Palaan tähän myöhemmin, mutta omalta kohdaltani voin nyt sanoa, että tarinateatterinäyttelijänä en niinkään ajattele näytteleväni kertojaa vaan kertojaa tarinassa. Eli oikeastaan näyttelen enemmän tarinaa kuin ihmistä, ja katsoessaan tarinaa kertoja voi mahdollisesti sijoittaa itsensä esittämäni hahmon tilalle. Kun olen tutustunut artikkeliin tarkemmin, palaan tähän asiaan.

Koska en ollut kertonut mitään aiemmissa tapaamisissamme, asetuin sunnuntain esityksessä kertojaksi. Kerroin lähestyvään tohtoripromootioon ja etenkin tohtorinhattuuni liittyvän absurdin tarinan, jonka kanssa olin kamppaillut pari viikkoa ja joka meinasi tärvellä ilon promootioon osallistumisesta. Koin taas, miten vapauttavaa on kertoa tarina, nähdä se ja päästää siitä sitten irti. Sunnuntain jälkeen kykenin suhtautumaan tarinaan liittyvään hullunmyllyyn tyynesti.

Eckhart Tolle kertoo kirjassaan A New Earth ankoista, jotka kovaäänisesti tapeltuaan lähtevät uimaan eri suuntiin ja läpsyttävät voimakkaasti siipiään muutaman kerran vapauttaakseen tappelun synnyttämän ylimääräisen energian. Sen jälkeen ne jatkavat matkaansa rauhallisina. Tarinateatteri toimii kertojalle parhaimmillaan “siipien läpsyttelynä”, mahdollisuutena ravistaa tarina ulos. Usein jumiudumme tarinoihimme, jatkamme ankkatappelua mielessämme, emmekä pysty irrottamaan ja laskeutumaan nykyhetkeen. Tarinateatterin tarjoama etäännyttävä näkökulma saattaa asettaa tarinan mittakaavaan, jonka kanssa on helpompi elää.

Tollella on myös toinen tähän sopiva tarina kahdesta Zen-munkista, Tanzanista ja Ekidosta, jotka kävelivät mutaisella tiellä rankkasateen jälkeen. Kylän lähellä he kohtasivat nuoren naisen, joka yritti ylittää tietä. Mutaa oli kuitenkin niin paljon, että tien ylitys olisi tuhonnut tytön kauniin silkkikimonon. Tanzan nosti hänet käsivarsilleen ja kantoi toiselle puolelle.

Vaellettuaan viisi tuntia hiljaisuudessa temppelille Ekido ei kyennyt enää hillitsemään itseään: “Miksi ihmeessä kannoit tytön tien yli? Me munkit emme tee tuolla tavoin!” Tanzan vastasi: “Minä laskin tytön alas jo tunteja sitten. Vieläkö sinä kannat häntä?”



Nyt on aika jättää talvisten tarinoiden taakka ja antautua kesälle. Kiitos tästä ensimmäisestä vuodesta, rakkaat hankelaiset! Pakkaan laukut ja lähden huomenna Bremeniin. Tapaan siellä Bremenin Tarinateatterin, joka tulee Tampereen Tarinateatterin vieraaksi seuraavana viikonloppuna. Tarkoitus on treenata yhdessä ja jakaa suomalais-saksalaisia tarinoita.

Suloista kesää ja Auf Wiedersehen! Elokuussa sitten taas “istun alas, panen reppuni laulamaan, tarinaa kertomaan, tarinaa menneistä markoista, penneistä. Nyt reppu jupiset riimisi rupiset tai katkon sinulta nyörit. Nyt korvaani karmeat juttusi supiset, kotona turhaan jaloissa pyörit. Et jättää saa pois sanaakaan -et sitä kaunistakaan.” (Eppu Normaali: Nyt reppu jupiset riimisi rupiset.)