Ensi-iltavipinät ja nettivaikeudet viivästyttivät tätä bloggaamistani, mutta nyt viimeinkin pääsin asettumaan ja kirjoittamaan jotakin viime kerrasta (parahiksi ennen ensi sunnuntain työpajaa) . Joka olikin varsin tumma ja täyteläinen päivä.
Tiina oli poissa, joten päivää ei tällä kertaa kirjattu tietokoneen ja kameran muistiin. Meidän osallistujien mieliin taisi kuitenkin painua tarina jos toinenkin.
Aloitimme tiukasti kolmen lauseen kuulumisilla, jotta aamurinki ei venyisi kovin pitkäksi. Sitten lämmittelimme mm. palloharjoituksella. Jongleerauspalloja oli parhaimmillaan ringissä ilmassa neljä, joten silmät, mieli ja keho saatiin hereille.
Tarinateatteria ryhdyimme tekemään ns. karusellimetodilla. Henkilökunta vaihtui näyttämöllä koko ajan, toisesta päästä siirtyi yksi tekijä katsomoon, katsomosta siirtyi yksi tekijä näyttämölle. Ohjaajan vieressä oli ns. "jäähytuoli", jossa sai istua ja vetää henkeä oman tarinan jälkeen. Tuoli olikin tarpeen, tarinat olivat tummia ja voimakkaita. Teemoina mm. kaipaus, menetys, kuolema ja suru, mutta myös itsestä huolehtiminen, puolensa pitäminen, toiveikkuus ja riemu saivat näyttämöllä tilaa.
"Karuselli" koettiin mielekkääksi tavaksi harjoitella, jokainen sai näytellä neljässä tarinassa ja istua vuorollaan vielä muusikon pallillakin. Oma kertomisvuoro tuli myös kohdalle vääjäämättä. Ei tarvinnut pohtia, "onko nyt mun vuoro", "ehdinkö mä tonne näyttämölle", "voinkohan mä kertoa mitään", jne... Joten taidamme jatkaa tällä systeemillä myös ensi sunnuntaina.
Tarinat alkoivat myös (entisestään) pidentyä ja syventyä, joten käytimme paljon ns. puolipitkiä tekniikoita; tarina-auraa, ketjua, vapaata improvisaatiota. Askel varsinaisen tarinan tekemiseen ei tästä ole kovin pitkä, joten se on vuorossa ensi viikonloppuna.
Surun ja kuoleman teemojen keskelle mahtui jälleen myös naurua. Loppukeskustelussa päivän päätteeksi jatkoimme huumoripohdintaa. Todettiin, että se on voima, mutta siihen sisältyy myös ansoja. Huumorin varjolla jokin tummempi ja vakavampi teema saattaa tarinassa tulla väistetyksi. Kuitenkin, parhaimmillaan ja mielenkiintoisimmillaan, ne ovat draamassa läsnä yhtä aikaa. Tarina tulee ikään kuin ristivaloon, ja kaikki sen juonteet näkyviin.
Pohdittiin myös tunteiden merkitystä ja dynamiikkaa tarinateatterissa. Päivässä oli paljon tunteita, itkua ja pakahdusta. Ns. tunnerunkku (ruma, mutta paljonpuhuva sana, meille teatterintekijöille myös kovin tuttu) kuitenkin vältettiin. Miksi? Yksi vastaus on rituaalin ja rituaalisuuden suojaava vaikutus. Säännöt, muodot ja rajat ovat tarinateatterissa tiukat, ne luovat turvallisuutta. Tarina kuullaan,tehdään ja nähdään, sen jälkeen se jätetään ja siirrytään seuraavaan. Tarinaa, saati kertojaa, ei ronkita eikä analysoida. Tekniset huomiot ja korjaukset toki tehdään, työpajassa kun ollaan. Itkulle ja muille reaktioille annetaan aikaa, ohjaaja voi niihin jopa rohkaista, mutta niihin ei jäädä kiinni. Itse olen kokenut tämän joskus vähän armottomanakin tapana toimia, mutta terveellistä ja selkeää se kyllä on.
Joku kysyi myös omien tunteiden tai reaktioiden vaikutuksesta tarinateatterinäyttämöllä. Jokin asia tarinassa saattaa liikuttaa ja vaikuttaa syvästi näyttelijään. Kuinka ottaa se vastaan, kuinka kestää oma liikutus? Muuta vaihtoehtoa ei kai ole, kuin ottaa se käyttöön. Reaktion poispuskemiseen tai sen vastustamiseen menee niin paljon energiaa, että näyttelijän fokus siirtyy siihen, tarinan sijaan. Näyttelijällä on myös aina oikeus ilmaista oma olonsa ja suojautua. "Nyt en pysty tähän, voinko astua hetkeksi syrjään?", tms. Tarinateatteriurallani näin ei ole koskaan käynyt, mutta on hyvä tietää, että se mahdollisuus on olemassa.
Kysyttiin myös ohjaajan asenteesta ja tunnereaktioista. Ne ovat voimallisia, voin sanoa. Poskeni punoittavat ja kuumottavat, kädet saattavat täristä kaiken kerrotun ja koetun voimasta. Kuitenkin ohjaaja pyrkii pitämään tietyn välimatkan sekä kertojaan, tarinaan, että omiin reaktioihinsa. Ohjaaja ei eläydy, eikä "lähde mukaan.", mutta ei myöskään torju. Itse koen ohjaajan roolin ikään kuin reitittäjänä, väylän luojana: kertojan ja hänen tarinansa välillä, tarinan/kertojan ja näyttelijöiden&muusikon välillä, yleisön, esiintyjien, tarinan ja kertojan välille, tarinan ja ympäröivän maailman välille jne...
Olen joskus ihmetellyt joidenkin ohjaajien yltiöviileää tyyliä, itse en siihen kykenisi, enkä haluakaan. Mutta jotain "lääkärimäistä" ja "terapeuttimaista" suhtautumista rooli selvästi edellyttää, sillä se on myös turvallisuus- ja luottamuskysymys. Kertojan täytyy voida luottaa siihen, että kertoi hän mitä tahansa, se hyväksytään ja vastaanotetaan, ilman pelkoa siitä, että esim. ohjaaja murenee tai romahtaa. Tärkeä työkalu niin tt-ohjaajan, kuin tt-näyttelijänkin työssä on jonkin sortin itsetuntemus. Täydellisiä meidän ei tarvitse olla. Ihan tämä perusihmisyys riittää. Onneksi.
