Hahaa!

Sainpas ryhdyttyä tähän hiukan tavanomaista aikaisemmin! Kuka sanoo, että ihminen ei voi muuttua?
Vuotemme käynnistyi perustreenillä ja muutamalla uudella mausteella. Pohdimme myös luottamuksen teemaa, niin suhteessa yleisöön kuin ryhmän sisälläkin. Kysyin näyttelijöiltä "mikä auttaa minua luottamaan?" Jokainen sanoi jotakin. Vastauksista teimme ison patsaan. "Rehellisyys", "avoimuus", "katse", "kosketus", muun muassa. Voiko niillä kutsua ja tukea myös yleisöä luottamaan? Miten ne välittyvät? Tätä voisimme tutkia esitystilanteissa, joita keväälle on tarjolla useampikin. Miten luottamus esiintyvän ryhmän ja yleisön välille syntyy, syntyykö sitä ylipäätään, miten se kehittyy, katoaako se, kantaako se, jne? Miltä luottamus tuntuu?
Kyselin myös toiveita tälle tulevalle, viimeiselle keväällemme. Moni halusi oppia heittäytymään, antautumaan, tekemään. Ja sehän syntyy vain tekemällä. Sitä heittäytymistä ja antautumista on kyllä melkoisen paljon jo nähty. Sitä ei vain aina itse huomaa.

Lämmittelimme ääntä ja kehoa Tiinan johdolla ja harjoituksilla, joihin olen kovasti tykästynyt. Lempeää ja silti tehokasta. Sitten kävimme käsiksi ns. Bremen-fluidiin, jonka bremeniläinen tarinateatteriryhmä tarjoili Tampereen Tarinateatterille viime kesäkuussa. He kutsuivat sitä nimellä Berkeley-fluid, koska tekniikan oli kuulemma keksinyt joku Berkeleyn yliopistosta. Mutta kuka näistä tietää, joku keksii jotakin jossakin, joku vie sitä eteenpäin, muokkaa, lisää, jättää jotakin pois. Aika näyttää, mikä uusista tekniikoista on elinvoimainen missäkin ryhmässä. Bremenin ryhmän ohjaaja kysyi meiltä, mitä ajattelemme saksalaisista ja kirjasi ajatukset samantien ylös vihkoonsa. Sitten alkoi reipas haitarimusiikki, jonka aikana näyttelijät kävelivät reippaasti ympäri näyttämöä. Musiikki taukosi, ohjaaja luki paperistaan: "saksalaiset ovat ahkeria", ja näyttelijät loivat välittömästi näytämölle joukon yltiöahkeria saksalaisia. Musiikki jatkui, näyttelijät pudottivat tilanteen ja kävelivät jälleen ympäri näyttämöä. Musiikki seis: "Saksalaiset ovat ylpeitä hienoista autoistaan" ja bemarit ja audit täyttivät näyttämön. "Pitävät oluesta" ja röyhtäilevä ryhmä örvelsi antaumuksella jne. Tappohauskaa. Tuli mieleen takavuosien "Ilkamat", jos joku muistaa. Joku vanha ehkä muistaakin... Tekniikka herätti myös epäilyjä mahdollisesta loukkaavuudesta; se tuottaa näyttämölle helposti stereotypioita ja kliseitä.. No, täytyy sanoa, että oli riemullista nähdä saksalaisten tekevän stereotypioita ja kliseitä itsestään. Eikä se tuntunut heitä loukkaavan. Heillä näytti olevan oikein hauskaa. Kliseen ja stereotypian kautta voi tulla ilmaistuksi myös viipale totuutta, joka muuten olisi hankala niellä. Niinhän toimivat myös sketsit.
Meidän ryhmämme kokeili tekniikkaa Tiinan johdattamana (en ole itse tehnyt sitä, vain nähnyt) joulukäsitteillä ja hauskaa oli. (Pääsin itsekin kokeilemaan ja tykkäsin.) Suomalainen joulu ankeine joululauluineen sai kyytiä. Tekniikka vaikuttaa varsin käyttökelpoiselta kulloisenkin teeman avaamiseen. Ja siihen hauskanpitoon myös, vaikka tekniikka mahdollistaa myös tuon paljon pohditun ristivalotuksen.
Kokeilimme myös ns. kuoroplussaa, jossa joku voi irrota kuorosta omaksi elementikseen muun porukan jatkaessa kuoromaista toimintaa ja nämä kaksi voivat olla dialogissa keskenään. Toimi myös hyvin, mutta vaatii (ainakin minulta) vielä harjoitusta ja täsmennystä,
Tuntui myös hyvältä purkaa jo vakiintuneiksi käyneitä rooleja. Tiina ohjasi välillä, minä näyttelin. Luottamus on ryhmässämme jo sillä tasolla, että tämä on mahdollista, eikä aiheuta turvattomuutta. Tarinoissa liikuttiin mm. äiti-tytär-suhteiden monimutkaisessa ja värikkäässä maastossa.
Mieleen jäi muutama päätöskommentti. "...että on se hienoa, kertoa oma juttunsa ja siten nuo tuossa tosissaan sitä näyttelee." Flunssan vaivaama näyttelijä totesi, että"tuntuu, että vaivat häviää, että tää niin kuin parantaa." En muista näitä sanatarkasti, mutta jotenkin noin nuo ajatukset kuulin. Musiikkia korville.
Seuraavan kerran ryhmämme aktivoituu 9.2., jolloin esiinnymme Sininauha-säätiön tapahtumassa Hervannassa. Teemana on ystävyys, lähestyvän ystävänpäivän tiimoilta. Ja luulisin, että Bremen-fluid tulee käyttöön.

Uusi vuosi...

...mutta vanhat kujeet. Eli bloggailen taas tapani mukaan viime tingassa ennen huomisia treenejä.
Tiinan kirjoituksessa oli kosolti mielenkiintoisia havaintoja. Oma huomioni kiinnittyi jälleen jälleen kerran tuohon hauskuttamisen teemaan, jota olemme käsitelleet aiemminkin. Olen itse jopa nimennyt sen "ansaksi", ehkä vähän turhankin dramaattisesti. Tarinateatteri on hauskaa. Sekä tehdä, että katsoa. Se on myös muuta. Ja parhaimmillaan se on, kun hauska, koominen,vakava, tosi ja koskettava ja tunnistettava risteävät, niin kuin edellisissä kirjoituksissa on todettu. Niinpä onkin hyvä pysähtyä hauskuttamisen motiiveihin; mikä saa meidät hakemaan tarinasta nimenomaan sen hauskan puolen, mikä ajaa meidät, koomisiin ja naurattaviin ratkaisuihin. Jotka usein ovat kertojalle toimivia ja vapauttavia ratkaisuja. Yleisöesityksen metsätarinan kertoja nyökytteli näkemälleen, joten oletan, että se toimi hänelle. Tunnistin hänen kertomuksensa; olin itse pohtinut samaa. Metsän ja luonnon pelottava armottomuus, talvinen kylmyys ja pimeys. Miten itse pärjäisin siellä? Vai pärjäisinkö ollenkaan? Todennäköisesti en. Tekniikkana oli ketju, ja näyttämöllä nähtiin mm. turvallinen, määrätietoinen auto ja metsän eläimistä jänis, joka ei ole hahmona kovinkaan pelottava. Olisiko jänis voinut puhua jotain siitä, että elämä metsässä on oikeasti kovaa ja armotonta? Näin jäniksen hahmon herättämä lämpö ja huumori olisivat yhdistyneet kertojan pelkoon ja pohdintoihin luonnon armottomuudesta.
Omia motiivejani huumorin ja koomisten valintojen suhteen (joita teen mielelläni ja paljon) tt-näyttämöllä ovat ainakin halu pehmentää tarinaa ja suojata kertojaa. Ja myös itseäni. Olen tunnistanut itsessäni myös tarpeen viihdyttää, miellyttää ja viestiä yleisölle, että "ei tää niin vakavaa ole." Olen yrittänyt opetella ristivalotusta niin, että jos viritys näyttämöllä on koominen, pyrin tarvittaessa jollain elementillä, etenkin jos olen kertojan roolissa, avaamaan siihen toisen näkökulman. Olen käyttänyt ns. sisäistä monologia, jossa roolista käsin puhun yleisölle "näin meidän kesken." (Molieren näytelmistä ja ranskalaisfarsseista tuttu parenteesi "puhuu sivuun"). Tämä käytäntö on tuttu myös psykodraaman raameista. Päähenkilö puhuu sivuun (psykodraamassa ohjaajalle), meille, yleisölle sen, mitä ei muuten voi ilmaista. Myös rytminvaihdos voi olla käyttökelpoinen keino; vauhdikkaan ja riehakkaan toiminnan keskelle syntyy hiljaisempi hetki, pysähdys. Tämä edellyttää tekijöiltä luonnollisesti tarkkaa kuuntelua, luottamusta ja ryhmätyötä. Jota näin kyllä yleisöesityksessämme yllin kyllin. Esitys oli lämminhenkinen, "tasarakeinen" ja kauniisti perustehtävänsä äärellä. Se, että emme kaikissa katsojissa herättäneet luottamusta on tosiasia, joka vain hyväksytään. Emme ole vastuussa yleisön reaktioista, niin kummalliselta kuin se kuulostaakin. Voimme tukea, kutsua ja houkutella. Jokainen kertoja on eri kohdassa elämäänsä ja tarinaansa. "Voinko nyt nousta ja kertoa?" "Luotanko tuohon porukkaan, ymmärtävätkö ne, mistä minä puhun?" "Onko nyt oikea hetki?" "Hävettää jo valmiiksi." "Ei tästä varmaan mitään saada aikaiseksi, eihän tää ole edes mikään tarina". "Mitähän tuo muu yleisö ajattelee, jos nyt menen tuonne munaamaan itseni?" jne. Mutta totta on, että meidän pitää tt:n tekijöinä pohtia, mitkä ovat ne keinot, väylät ja viritykset, joilla saadaan riittävä luottamus aikaiseksi kokemattomammankin kertojan suhteen. Eli otamme palautteesta onkeemme.
7.12. esiinnyimme Hämeenlinnassa. Olimme kaikki hiukan aikataulusta myöhässä, aamu oli aikainen ja pimeä. Asettumiseen, pukeutumiseen, tilan järjestelyihin jne. meni oma aikansa, joten lämmittelyt ja ns. yhteen tuleminen jäivät vähän hätäisiksi. Sali oli iso ja ilmastointi jostain syystä pakkasellakin päällä, joten ilmanala oli viileähkö. Ystävällinen katsoja lainasi jäätyneelle näyttelijälle takkinsa kesken esityksen. Täydet valot paloivat salin takaosassa, eivät siellä, missä me esiinnyimme. Valaistus löytyi mystisesti esityksen jälkeen, vaikka kaikki painelivat nappuloita ankarasti. Joten meillä oli pieniä vastuksia, mikä jonkin verran vaikutti esityksen energiaan ja kulkuun. Itse sähläsin kellon kanssa; olin jo lopettelelmassa, kun tajusin, että aikaa onkin vielä vartti jäljellä. Ja sitten vain jatkettiin,pienestä notkahduksesta huolimatta. Ja hyvä, että jatkettiin. Pari tärkeää juttua olisi jäänyt ilmaisematta, jos olisin antanut mokalleni myöten. Näyttelijöille kiitos joustavuudesta.

Tarinat liikkuivat myös vastuksien tiimoilla; miten opiskelijan oli ollut vaikea saada tukea ideoilleen ja niiden toteutukselle. Tai miten löytää omalle, lopputyön kautta löytyneelle idealle toteutus ylipäätään. Ja toisaalta opettajan tarina siitä, miten tukea ja apua oli löytynyt ja annettu. Tai kuva siitä, kun päässä ei ole yhtään mitään. Kuva tarpeesta auttaa ja parantaa maailmaa ja sen vaikeudesta. Loppuun rakentui kaunis kuva siitä, miten kaikki saavat sitä, mitä tarvitsevat ja maailma on parempi paikka elää. Siitähän tarinateatterissakin on pohjimmiltaan kysymys.