marraskuun mietteitä

Eipä minulla ole paljoa lisättävää Tiinan selkeään ja tyhjentävään raporttiin viime kerrasta. Tekniikat ovat jo niin hyvin hallinnassa, että siirryimme vaivattomasti varsinaisen tarinan tekemiseen. Kävimme lyhyesti läpi tarinaan liittyvät yksityiskohdat, musiikin rytmityksen, rekvisiitan käytön, alkukuvan, toiminnan aloituksen. Pidimme karusellimeinigistä kiinni, mutta kun päivän mittaan väki väheni (ja pidot paranivat - tai ainakin tiivistyivät), oli loppujoukolla työ ja tekeminen, että kaikki saatiin näyttämöllistettyä. Uupumusta valiteltiin, eikä ihme. Yritämme vastaisuudessa löytää inhimillisen rytmin kertomisen, tekemisen ja taukojen välille. Ja se varmaankin tarkoittaa sitä, että kaikki eivät aina ehdi tarinoitaan kertoa. Uupumuksesta huolimatta se, mitä näyttämöllä saatiin aikaan oli kuitenkin täyteläistä, kertojaa kunnioittavaa tarinateatteria.

Oikea on myös Tiinan havainto tarinateatterista tutkimisen menetelmänä, monesta suunnasta ja monella tavalla. Ajattelimmekin ensi kerralla käyttää aikaa myös tämän syksyn havaintojen tekemiseen näyttämölle. Millaisia merkityksiä, oivalluksia, ajatuksia ja kysymyksiä tämä työskentely on osallistujissa herättänyt, varsinkin teatterin ja näyttelijäntyön tiimoilta.

Edellisessä kirjoituksessani pohdin näyttelijän omien reaktioiden merkitystä ja käyttöä tt-näyttämöllä. "Käyttiksiä" ne ovat, kuten monessa tarinassa nähtiin. Tunnistaminen ja intuitio ovat voimallisia työkaluja tarinateatterissa (ja teatterissa ylipäätään). Fokus säilyy kuitenkin aina kertojassa ja hänen tarinassaan, vaikka sivuhenkilön kautta avautuva tarina ja oivallukset olisivatkin osuvia. Tt-näyttelijä joutuu tasapainoilemaan omien tunteidensa, reaktioidensa ja ympärillään varsin nopeasti kehkeytyvän draaman kanssa. On haastavaa tekemisen tiimellyksessä arvioida ja viipaloida omaa sisäistä näyttämöään suhteessa tarinaan; mitä tuon esiin, mitä en, mikä palvelee kertojaa ja tarinaa, miten omat tunteeni yhdistyvät muiden tekemiseen, yhteisellä näyttämöllä. Mutta se kai osaltaan tekee tästä puuhasta niin kiintoisaa. On myös kiehtovaa seurata tätä prosessia; mitä ratkaisuja näyttelijät tekevät, mitä siitä seuraa, mihin ne päätyvät.

Vaisto ja intuitio , ns. kolmas silmä (ja korva...) näyttelevät tavallista suurempaa osaa tarinateatterinäyttelijän todellisuudessa. Tarinateatteri on myös erinomainen keino herkistää ja kehittää näitä "ylimääräisiä elimiä". Olen ilolla seurannut tätä kehitystä ja herkistymistä ryhmässämme tänä syksynä. Ja kuten Tiinan kanssa viime rupeaman jälkeen totesimme: Olemme tämän hankkeen myötä saaneet suuren lahjan.

Marraskuu

Tänään minun piti lähteä työmatkalle Ranskaan Mettre en Scène -teatterifestivaalille, mutta koska ”siivetönnä en voi lentää, vanki olen maan” eli Finnairin lentäjien lakko pitää jalat tukevasti kotomaan kamaralla ainakin huomiseen asti. Niinpä on aikaa päivittää blogi ja kirjoittaa muutama sana viime kerran tapaamisesta. Se oli marraskuun ensimmäisenä päivänä, jolloin kokoonnuttiin tekemään tarinateatteria villasukat jalassa.

Lyhyen kuulumiskierroksen jälkeen lämmiteltiin kahtena kasvokkain seisovana vastakohtakuorona, joista toinen tekee esim. kulmikasta liikettä, toinen pyöreää. Vähitellen kulmikkaan ryhmän liikkeet alkavat pyöristyä ja pyöreä muuttua kulmikkaaksi ja toisessa ääripäässä käytyään kumpikin sulaa yhtä aikaa neutraaliksi.


Tarinateatteria tehtiin taas karusellitekniikalla. Tällä kertaa kuultiin paljon tarinoita erilaisista suhteista: työhön, isovanhempiin, äitiin, tyttäreen, potentiaaliseen poikaystävään, vaativaan ohjaajaan. Yhteistä niille tuntui olevan pohdinta etäisyydestä ja itsenäisyydestä: kuinka paljon tilaa itse tarvitsee, kuinka paljon sitä osaa toiselle antaa.
Ruokatauon jälkeen yksi näyttelijöistä veti ryhmälle kuuntelemisharjoituksen. Ryhmä jaettiin puoliksi, toinen puoli istui katselemaan, toiset menivät selät vastakkain seisomaan huoneen keskelle. Keskellä olijat sulkivat silmänsä ja hakivat yhteisen äänen. Tehtävänä oli kävellä silmät suljettuina huoneen kulmiin ja päästää ääntä niin, ettei se muutu matkalla. Kulmista ihmiset kävelivät takaisin takaperin ja yrittivät äänen avulla löytää takaisin alkuasemaan. Katsojia alkoi naurattaa: silmät kiinni kasvot siliävät ja aukeavat, ihmiset näyttävät eksyneiltä, haparoivilta, isoilta lapsilta.

Ja sitten taas jatkettiin tarinoiden tekemistä. Vaikka tälläkin kertaa ryhmästä puuttui muutama ihminen, kello näytti yli seitsemää, kun viimeinenkin oli ehtinyt kertoa tarinansa. (Jos jatkamme vuoden vaihteen jälkeen näin isolla porukalla, lienee hyväksyttävä, että kaikki eivät välttämättä ehdi kertoa joka tapaamiskerralla.) Syksy on tuntunut vaativan jo veronsa: monet valittivat väsymystä. Yksi osallistujista kuitenkin sanoi: ”Koin väsymyksen hyvänä, et sai vain olla.” Tarinateatterin tekeminen vaatiikin pysähtymistä, malttamista kuuntelemaan ja kertomaan. Ja pysähtyminen kääntää esiin sen, mikä jää touhutessa peittoon. Marraskuussa se on usein väsymys. Mutta joskus on hyvä ottaa vastaan väsymyksensäkin, eikä puuhastella jatkuvasti tuntemustensa ohi.

Loppuringissä, jossa joka kerran päätteeksi käymme läpi päivän tunnelmat, monet totesivat olevansa uupuneita pitkän päivän jälkeen, mutta monet kertoivat myös oppimisen kokemuksesta. Nyt tarinanjakamisen ja kuuntelemisen lumon viereen on asettunut ilo oppimisesta, tarinateatteritaitojen kehittymisestä. Kun tekniikat ovat tulleet vähitellen tutuiksi, huomion voi enemmän kiinnittää siihen, miten niitä voi hyödyntää tarinan näyttämölle luomisen apuna. Hyvä esimerkki tänään saatiin ketjusta: tarina kertoi ajan pysähtymisen kokemuksesta kolarihetkellä ja sen kuvaamiseen ketjun vaiheittainen, fragmentaarinen luonne sopi erinomaisesti.

Tätä kirjoittaessa ajattelen myös eilisiä Tampereen Tarinateatterin treenejä, jossa minulle kirkastui yksi ajatus: tarinateatteri on kertojan menetelmä tarkastella omaa tarinaansa ja näyttelijöiden metodi tutkia kertojan tarinaa. Se on siis tutkimusmenetelmä itsessään. Tämä on kiinnostava ajatus tutkijalle: emme ainoastaan tutki tarinateatteria vaan myös tarinateatterilla. Tutkimisen ajatus on helpottava myös tarinateatterinäyttelijälle: näyttämölle mennessä ei tarvitse olla kristallinkirkasta näkemystä siitä, mikä tarinan ydin on, vaan se voi paljastua pikkuhiljaa siinä samalla, kun tarina fyysistetään näyttämölle. Usein se voi näyttäytyä kehollisen, aistimellisen kokemisen myötä selvemminkin kuin kielen ja ajattelemisen avulla.

”Oli vapauttavaa kuunnella muiden tarinoita. Oli helpottavaa päästä oman pään sisältä pois”, yksi näyttelijöistä sanoi päivän päätteeksi. Tällainen tunne minullakin oli. Kun olin kirjoittanut muistiin koko päivän toisten tarinoita, oma mieli oli tyyni ja rauhallinen.