Tarinateatterihanke on saatu päätökseen keväällä 2011. Seuraava hankkeeseen liittyvä tapahtuma on International Playback Theatre Networkin (IPTN) 23.–27. 11. 2011 Frankfurtissa järjestettävässä tarinateatterikonferenssissa, jossa Minna ja Tiina esittelevät 25.11. 2011 hanketta ja siitä saatuja alustavia tutkimustuloksia.

maanantai 10. toukokuuta 2010

Ennen ensi-iltaa...

... tai pikemminkin -päivää. Esityksemme kun ovat torstaina ja sunnunntaina klo 15.

Vuosi vierähti nopeasti. Toukokuussa vuosi sitten tapasimme keskuksella ensimmäisen kerran. Joimme kahvia, söimme peritamperelaista ohrarievää, jaoimme muistikirjat. Ja nyt olemme valmiita kohtaamaan ensimmäisen varsinaisen yleisömme. Olemme ehtineet tavata sitä ennen 10 kertaa, 10 kokonaista työpajapäivää tt:n parissa. Ja siinä ajassa on opittu paljon.

Viime kerralla jatkoimme iltapäivällä pitkien tarinoiden parissa. Teemoina olivat mm. pitkä suhde uskollisen auton kanssa, pelottava lapsuusmuisto väkivaltaisesta tapahtumasta ja mutkikkaat perhesuhteet.

Autotarinassa menneisyyden ja nykyisyyden tasot risteilivät riemastuttavalla tavalla edestakaisin; nykyhetken jäähyväistunnelmista (pitkä suhde oli tulossa tiensä päähän), elämän käännekohtiin, joita auto oli tavalla tai toisella ollut todistamassa. Autolla oli perspektiiviä, huumoria ja itseironiaa, ja se tuntui suhtatuvan omaan väistämättömään loppuunsa rauhallisesti ja ymmärryksellä. Itse tykkään kovasti siitä, kun esineet ja muutkin objektit ja ilmiöt saavat tt-näyttämöllä äänen ja elämän. Ne onnistuvat joskus kertomaan meille jotain sellaista, joka ihmishahmolta jäisi kertomatta. Autotarina oli myös oiva esimerkki siitä, miten kronologian rikkoutuminen voi eheyttää ja rikastuttaa tarinaa. Tämä ei tietenkään päde aina, järjestyksessä etenevällä dramaturgiallakin on paikkansa. Mutta aikatasojen kanssa pelaaminen opettaa myös ns. leikkauksia ja terävöittää reaktioita ja kuuntelua.
Ahdistavassa lapsuusmuistossa kertoja ei itse ollut paikalla todistamassa väkivaltaista tapahtumaa, mutta muisto oli niin väkevä, että "tuntui kuin olisin itse ollut paikalla". Tämäkin tarina sisälsi simultaanisia aineksia. Ja jäimme toteutuksen jälkeen pohtimaan, olisiko kertoja-näyttelijän katseen suunnalla saatu vielä enemmän aikaan tunne läsnäolosta tapahtuman todistajana, vaikka se ei todellisuudessa niin mennytkään. Kertojan sisäisessä maailmassa kylläkin. Kertoja näki tapahtuman, vaikka oli toisaalla. Tt-näyttämöllä se on mahdollista.

Väkivallan esittäminen tt-näyttämöllä on aina haaste. Se on sitä perusteatterissakin. Mutta tt-näyttämö on myös kertojan mielen näyttämö. Siksi väkivaltaisiin tapahtumiin haetaan toteutuksissa usein etäisyyttä, symboliikkaa. Käytetään hidastusta tai pysäytyskuvaa. Konkreettista fyysistä kontaktia ja realistista ilmaisua käytetään harvoin. Se liittyy tuossa edellisissä pohdinnoissa mainittuun kipuruuviin. Väkivalta on aina kokijalleen tuskallinen kokemus, joten riittää että se tulee näkyväksi. Törmäämme jälleen "mikä on riittävästi?" - kysymykseen. Kuinka olla kaihtamatta ja väistämättä vaikeaa asiaa ja tunnistaa se, mikä on tarpeeksi. Sen joutuu joka kerta miettimään uudestaan.

Ihmissuhdetarinassa pitkä päivä alkoi jo painaa ja se ilmeni päällekkäisyyksinä ja impulssiryöppyinä. Ja sitä sattuu kyllä kokeneillekin. Ryhdyin vielä viime töikseni teatteriohjaajaksi ja tarjoilin "revisitissä", eli uusintaotossa näyttelijöille fyysisiä impulsseja, joihin tarttua. Ne tuottivatkin jotain, vaikka olivatkin ns. ohjaajan päästä. Kun tekeminen joskus jumiutuu puheeksi, niin kuin se silloin tällöin tekee, on hyvä katsella ympärilleen, josko tarjolla olisi liikettä, toimintaa. Se aukaisee jumin ja taas päästään eteenpäin.

Oli mielenkiintoista lukea Anniinan ja Ritskun kommentteja Tampereen Tarinateatterin esityksestä. Oli hyvä kuulla, että esityksessä oli rauhaa, vaikka itse koin välillä olleeni kyllä liiankin touhukas ja dynaaminen. Jännitti myös vähän olla itse lauteilla; mitenkähän kaikki sanomiseni ja ohjaamiseni suhteutuvat siihen, että nyt olen itse täällä pyristelemässä. Olenko sanojeni mittainen? On erittäin terveellistä ohjata, kouluttaa ja näytellä välillä itsekin. Siinä tulee punnittua asia jos toinenkin.

Punnitsemista ja pohdintaa edellyttää hankkeeseemme sisältyvä tutkimuskin, joka pikkuhiljaa alkaa omassakin päässäni hahmottua. Siitä näkyvänä merkkinä haastattelukysymykset tuossa Tiinan tekstissä alla. Luulen, että myös ensimmäinen "virallinen" yleisökontaktimmekin auttaa mua tässä eteenpäin.
Sitä odotellessa, kohti vehreyttä ja kesää.