...palasin äsken Willa Violan keikalta. Jostain syystä mikään muu esiintymistaiteen muoto kuin tarinateatteri ei aiheuta minulle näin polttavaa tunnetta kasvoihin. Eikä se meinaa laskea ( hyisellä ja talvisella viimalla on varmasti osuutensa) millään. Häpeän punaa se ei ole; ehkä sitten ilon ja innostuksen. Muutakaan syytä en keksi.
Roudasimme Ritskun kanssa iltapäivällä keikkasetin nätyltä Juhlatalonkadulle. Esiinnyimme Willa Violan jumppasalissa, jonka saatiin aika mukavasti ja nopeasti kalustettua. Näyttelijäyhmä ilmestyi kolmen maissa paikalle vähin erin. Pukeuduimme ja kyselin kuulumisia. Kovin kummoisia alkuverryttelyjä ei tarvittu; kaikki olivat jo valmiiksi täynnä lämpöä ja intoa.
Tiedossa oli, että yleisön kunto saattaa olla vaihteleva. Palvelutalossa asuu monenlaisia asukkaita; dementoituneita, liikuntarajoitteisia mutta myös perusterveitä. Huomautin kuitenkin, että esityksessä on hyvä kiinnittää huomiota selkeyteen sekä puheessa, että muussa ilmaisussa. Hidastella ei tarvitse, mutta päällekkäisyys (joka meitä aika-ajoin on vaivannut) vaikeuttaa ymmärtämistä. Oivallisena ankkurina esiintyjien ja yleisön välillä oli Ritsku, jolla oli paljon ns. sisäpiirin tietoa Villan elämästä. Se rakensi luottamusta ja auttoi esitystä löytämään uomansa.
Oman mausteensa juuri meidän hankkeellemme toi se, että yleisössä oli mukana muutama pitkän päivätyön tehnyt veteraaninäyttelijä. Willa Violassa on Näyttelijäliiton jäsenille tarkoitettuja asuntoja. Kuulimme esityksen päätteeksi kutkuttavan tarinan Eino Salmelaisesta ja hänen epäonnistuneesta vierailustaan Tampereen Teatteriin. Pohdittiin myös alkuviikosta sattuneen vakavan pizzeriatulipalon aikaansaamia tunteita. Eräs kertoja kertoi tekonivelleikkauksestaan ja toiveestaan saada varaosia myös korvien väliin. Apulaisylilääkäri totesi hänelle, että "ne ovat varastosta loppuneet." Joku valitti väsymystään ja toinen kamppaili kaamoksen kanssa.
Näyttelijät tuntuivat nauttivan olostaan näyttämöllä. Ohjaajana olin välillä hukassa yleisön yllättävän aktiivisuuden takia. Kertojalle esitetty kysymys aiheutti puhetulvan myös yleisössä, jolloin kertojan vastaus oli vähällä hukkua sorinaan. Kaikki halusivat vastata kysymykseen, tai siltä se vaikutti. Myös haastattelujen aikana kommentit lentelivät. Mutta siitäkin selvittiin. En halunnut myöskään ryhtyä yleisöä turhaan komentelemaan, joten sorina sai jatkua, eikä se tuntunut kovasti häiritsevän; ehkä siitä tuli osa esitystä. Kaikenkaikkiaan tunnelma oli leppoisa ja välitön. Välillä tuntui, että tarinoilla ei niinkään ollut väliä, vaan sillä, että olimme sen hetken kaikki yhdessä, siinä huoneessa.
Jälkeenpäin joimme Villan tarjoamat teet kadun toisella puolella. Helena kohtasi vanhan lapsuudenystävänsä vuosien takaa, hän kertoi myös tarinan lapsuusmuistoista esityksessä. Sitten pakkasimme taas tavarat Ritskun autoon ja ajoimme keskukselle, jossa ne odottavat ensi sunnuntain yleisöesitystä.
Viime kerran treeneistä sen verran, että tekemisen riemua riitti. Tällä kertaa emme juuttuneet hiomaan yksityiskohtia, filosofisia tai teknisiä seikkoja. Tekemisessä oli ns. flow päällä, joten mitäpä sitä suotta katkaisemaan. Kuulimme tarinoita mm. joukkoliikenteestä ja eri kulttuurien kohtaamisen vaikeudesta.
Päivän aluksi teimme pieniä jäsentelykuvaelmia neljästä tasosta. Niistä jäi erityisesti mieleen yhteiskunnallinen taso, jossa näyttelijät toivat ilmi eri lokeroita, joihin me ajaudumme ja helposti myös juutumme. Tai jotka me valitsemme. Ihmisryhmä vaelsi tilassa ja sitten joku sanoi esim. että "kaikki ylipanoiset tänne". Ihmiset arvioivat itseään,; olenko vai en, ja tekivät sitten valintansa; kuulun tuohon lokeroon tai sitten en. Haluanko kuulua? Epäröinti "menenkö tuonne noiden joukkoon?" oli kiehtovaa katseltavaa. Vuoronsa saivat mm. työttömät, homot, yksinhuoltajat, yli 40-vuotiaat jne. jne. Lokeroiden eri vaihtoehtoja oli lukematon määrä. Näky oli pysäyttävä. Jäin miettimään sanaa "lokero". Se on mielikuvassani pieni laatikko, usein kiinni isommassa kokonaisuudessa, lipastossa, hyllyssä. Lokeron voi avata tai sulkea. Sen tekee usein joku muu kuin se, joka sattuu olemaan siellä lokerossa. Lokerossa on ahdasta ja pimeää, sieltä on vaikea päästä yksin pois. Siellä voi kyllä olla myös turvallista. Aika helposti me lokeroimme, sekä itsemme, että toiset. Miksi?
Willa Violan keikalla yritin vapautua noista lokeroista ja mielikuvista (vanhus, dementikko, liikuntarajoitteinen...) ja nähdä ja kuulla vain ihmiset ja heidän tarinansa. Ja minusta näytti, että muiden ei tarvinnut edes yrittää.
