...tai oikeastaan jo sen puolella. Eipä tämä kirjoittaminen näköjään ole minullekaan mikään itsestäänselvyys, kun yli kuukauden kesti saada sormet näppäimille. Onneksi Tiinan raportti tammikuun treeneistä oli jälleen hyvä ja selkeä.
Tänään siis tapaamme, treenaamme ja esiinnymme muutamalle kutsuvieraalle, ystävillemme.
Viime kerralla, sosiometrisen janan jälkeen käännyimme ensin ryppääksi, jonka edessä seisoivat prosessia ohjaavat Minna ja Tiina. Se kuvasi ryhmän koulutuksellista asetelmaa. Sen jälkeen asetuimme ympyräksi, kaikki samalle kehälle. Se kuvasi sitä, kuinka tuomme tekijöinä tähän prosessiin oman elämämme, käsityksemme, taitomme, tietomme, tunteemme jne. Tai ainakin osia niistä.
Sitten käännyimme ryppääksi kohti katsomoa, jossa sillä hetkellä ei istunut ketään, mutta kohta istuu. Tuntemukset olivat jännittyneitä ja odottavia. Mitähän tästä tulee? Mieleeni nousi myös kysymys, että "onko tarinateatteri teatteria?" Ja jos se on, niin millaista teatteria. Siihen taidamme saada vastauksia vain esiintymällä.
Niinpä sitten esiinnyimme toisillemme kahdella koe-esityksellä, joista ensimmäiseen heittäydyttiin pienen lämmittelyn jälkeen vähän huomaamatta, myös ohjaaja. Joku esiintyjistä totesikin, että tuli ikään kuin huijatuksi: "Ai nytkö tää alkoi?" Sama tunne taisi olla myös ohjaajalla. Joskus on hyvä yllättää itsensä: "No, nyt tää näköjään alkoi."
Toiseen esitykseen ryhdyimme pienen valmistelun jälkeen, joka tietenkin on käytäntö silloin kun esiinnytään ulkopuoliselle yleisölle. Ajattelin, että työpajaolosuhteissa on hyvä kokeilla eri lähtökulmia. Tänään teemme kaiken ns. taiteen sääntöjen mukaan.
Esiintyminen oli rouheaa ja vapautunutta, hintana oli tosin ajoittainen fokuksen hukkuminen tai hämärtyminen. Samoin näyttämön ja katsomon raja rikkoutui jossakin kohtaa. Tänään pidämme rajoista kiinni. Moni esiintyjistä koki jännityksen ohella riemua ja vapautumista, ehkä jonkin kynnyksen ylittymistä. Mokatkaan eivät tuntuneet raskailta, ne vain tapahtuivat ja sitten niistä selvittiin. Esiintyjät vaikuttivat, ainakin suuri osa heistä, myös helpottuneilta.
Esitykset herättivät keskustelua palautteesta ja sen tarpeesta tässä prosessissa. Näyttelijä elää työnsä kentässä usein jatkuvassa palautevirrassa. Palautetta tulee kavereilta, katsojilta, ohjaajalta, lehdistä jne. Se ajan myötä paaduttaa ja puuduttaa, saa suojautumaan. En aina ole ihan varma sen kaiken palautteen tarpeellisuudesta. Niinpä tämän hankkeen puitteissa palaute ja sen antaminen ovat toistaiseksi säänneltyjä, eli ohjaajien, minun ja Tiinan, käsissä. Kehittelemme siihen keinoja, jotka parhaiten palvelevat tätä prosessia, menetelmän oppimista ja tekijöiden kehitystä. Sillä sitähän palaute parhaimmillaan on: palvelus sille, joka sitä pyytää ja saa.
