Muutama miete vuoden päätteeksi

Työ-ja joulukiireiden laannuttua pääsin istahtamaan blogimme ääreen minäkin, näin päättyvän vuoden ja alkavan uuden vuosikymmenen kunniaksi.
Syksy hankkeemme parissa on todella ollut lahja. Ja sellainen paketti, jota saamme yhdessä availla vielä seuraavat puolitoista vuotta. Siitä kiitos teille kaikille.

Ensimmäisen adventin ja syksyn viimeisen tapaamiskerran jälkeen tuli mieleen joitakin asioita.
Nimet ja niiden muistamisen merkitys nousivat viime kerralla esiin, kuten Tiinan kirjoituksesta käy ilmi. Olen itse ohjaajana kokenut lukuisia noloja tuskan hetkiä, lähinnä esitystilanteissa, joissa kertojan nimi on unohtunut samantien kun olen sen häneltä kysynyt. Sitten ei ole auttanut kuin pyytää anteeksi ja kysyä uudestaan ja toivoa, että kertoja ei siitä loukkaannu. Kukapa kaikkien nimet nyt ensi kuulemalta muistaisi, minä en ainakaan. Näyttelijänä olen nimien muistamisesssa jo hieman harjaantuneempi, näyttelijällä kun on kuunnellessaan hieman enemmän aikaa sulattaa saamansa informaatio. Mutta bläkäreitä tulee edelleen, ja silloin olen sitten vain nostanut käteni ja tarkistanut asian. Mikä tekee nimistä niin merkityksellisiä? Ehkä ne ovat portteja meihin ja tarinoihimme. Minulla on nimi, olen olemassa. Kun sanon, paljastan, nimeni, tai läheisen nimen, avaan portin toiselle, esittäydyn, kutsun, tunnistan, tunnistaudun. Siksi nimiin pitää tarinateatterin tekemisessä kiinnittää huomiota, mutta tekemisen kynnyskysymys se ei ole.

Nimien ohella pohdimme sanoja ylipäätään. Jollekin puhuminen on hankalaa, kirjoittaminen helppoa, toiselle toisinpäin. Joku kertoi, kuinka ymmärsi kuulemansa sanat toisin kuin puhuja oli ne tarkoittanut jne... Tarinateatterissa kuulemme tarinan ensi sanojen muodossa, fyysisenä tapahtumana, puheen, kerronnan kautta. Sitten sille haetaan toiminnan kautta muoto, jossa sanat ovat mukana, mutta eivät välttämättä enää niin keskeisessä roolissa. Eräs tarina käsitteli ihmissuhteita. Kertoja koki, että ihmissuhteet ovat muuttuneet "liukkaiksi", ihmiset ovat "saippuaihmisiä", joista ei saa otetta, ja totesi itsekin toimivansa toisinaan niin. (Esimerkki on tässä kertojan luvalla). Tarinaa tehtäessä lavalla käväisi impulssi, jossa näyttelijä kierähti toisen näyttelijän kainalon alta. Impulssiin ei sillä hetkellä tartuttu, mutta kun teimme ns. revisitin, eli teimme pätkän tarinaa uudestaan, pyysin näyttelijöitä tarttumaan tarjottuun fyysiseen "saippuaihmisimpulssiin." Ja pian näyttämöllä kierikin kasa liukkaita, äänekkäitä nykyihmisiä, toinen toistaan merkillisemmissä solmuissa. Tarina, sen teema ja ihmiset olivat muullekin ryhmälle hyvin tunnistettavia, itselleni myös.
Päivän pohdinnoissa eräs näyttelijä harmitteli jähmeyttään suhteessa lyhyisiin tekniikoihin ja niiden ankariin sääntöihin. Vapaammissa tarinallisissa muodoissa hänellä oli helpompaa. Ja totta se onkin. Lyhyiden tekniikoiden tiukat säännöt voivat tuntua rajoittavilta ja jähmettäviltä, varsinkin opetteluvaiheessa. "Ai niin, tässä sai liikkua vain eteenpäin, tässä katseen suunta oli tuonne, tässä piti kohdata keskellä, tässä piti olla liike ja ääni, tässä piti odottaa pysäytystä," jne... Ajan kanssa raamit vapautuvat ja myös vapauttavat. Tiukka kehys avautuu ns. sisäänpäin ja sieltä saattaa löytyä yllättävästi tilaa ja oivalluksia. Mieleeni tuli (omaperäinen...) vertauskuva kuvataiteesta. Pieni grafiikanlehti pienissä kehyksissä voi olla yhtä voimallinen taideteos kuin seinän peittävä fresko.
Seuraavalla kerralla alamme myös paneutua tarinateatterin esitysmuotoon, jolla on omat, melko yksinkertaiset pelisääntönsä.
Ihmiselämän grafiikanlehdet, maisemamaalaukset, abtraktit väri-iloittelut, patsaat, freskot ja kaikki mahdollinen siltä väliltä saavat toteutua tällä kummallisella ja kiehtovalla tarinoiden näyttämöllä. Tulipa runollista ilmaisua, mutta se sallittaneen näin uuden vuosikymmenen kynnyksellä. Oikein hvyää, antoisaa, onnellista ja valoisaa uutta vuosikymmentä kaikille osallistujille ja lukijoille!

Talvisia tarinoita joulukuulta

Vuoden viimeinen tapaaminen oli ensimmäisenä adventtisunnuntaina. Tämän kerran keskeinen kysymys oli ryhmän tulevaisuus: puolen vuoden koeaika on päättymässä ja on tullut aika päättää haluaako jatkaa ryhmässä. Olemme Minnan kanssa sitä mieltä, että kaikki voivat halutessaan jatkaa, koska ryhmä on suuresta koostaan huolimatta toiminut erinomaisesti yhdessä. Teimme sosiometrisen janan, jolla kartoitettiin osallistujien omia mahdollisuuksia ja haluja hankkeessa jatkamiseen. Kaikki paikallaolijat (neljä oli pois) päätyivät yhteen ryppääseen janan siihen päähän, joka ilmaisi: ”Jatkan sitoutuneesti loppuun asti”. Kaikki siis osoittivat halunsa jatkaa, toki monia arvelutti sitoutuminen seuraavaksi puoleksitoista vuodeksi, koska etukäteen on vaikea ennustaa, mitä työ- ja yksityiselämässä ehtii tapahtua noinkin pitkässä ajassa. Kysymysmerkkejä aiheutti lähinnä käytännön kysymykset (esim. lapsenhoidon järjestäminen, ajankäytön organisointi) ja mahdolliset muutokset työ- ja elämäntilanteissa. Annoimme vielä aikaa joulukuun loppuun asti ilmoittaa, jos kuitenkin tässä vaiheessa haluaa vetäytyä porukasta.

Olimme iloisia, että kaikki ainakin tässä vaiheessa halusivat jatkaa, vaikka iso ryhmä asettaakin yhteiselle prosessille ja etenkin tutkimukselle haasteita. Jokaisen henkilökohtainen lava-aika jää vähäisemmäksi, eivätkä kaikki aina ehdi kertoa omaa tarinaansa, poissaoloja tulee väistämättä ja siksi ryhmän kokoonpano vaihtelee hieman kerrasta toiseen. Ryhmän koko on kuitenkin haasteista huolimatta rikkaus, mikä näkyy myös tarinoiden kirjossa.

Aluksi näyttelijät tekivät n. viiden hengen ryhmissä vapaamuotoisia kuvaelmia syksyn prosessista näyttelijän, näyttelijäntyön ja teatterintekemisen näkökulmasta. Myös tarinoita ohjattiin jo enemmän näyttelijäntyöhön liittyviin aiheisiin. Teemoiksi nousi kuunteleminen, puhuminen, toisen ihmisen ymmärtäminen. Samoin rohkeus: rohkeus kertoa oma tarinansa vaikka se ei olisi valmiiksi sanoitettuna mielessä, rohkeus heittäytyä esittämään toisen tarina ilman käsikirjoitusta omia ja toisten impulsseja seuraten ja samalla tarinaa kunnioittaen.

Yksi näyttelijöistä kertoi ymmmärtäneensä, miten suuri, ajoittain melkein pelottavakin voima tällaisella muodolla voi olla: "Sanat ovat maagisia, puhumattakaan kun ne siirretään näyttämölle. Se ei oo vaaratonta, se tekee siitä hienoa. Kun avaa itsensä, altistuu sille vaaralle", hän totesi. Minna kuitenkin muistutti tarinateatterin isän Jonathan Foxin sanoneen, että meitä ei riko se, mikä sanotaan ääneen vaan se, mikä haudataan ja mitä ei ilmaista. Kun asian sanoo, sitä voidaan käsitellä myös jälkikäteen.

Koska tarinateatteri voi vaikuttaa kertojaan vahvasti, näyttelijän toiminta on oltava rehellistä ja liikoja kaunistelematonta, mutta hänen on samaan aikaan oltava myös hienotunteinen ja kunnioittava tarinan kertojaa kohtaan. Kipeiden, traumaattisten asioiden esittämiseen on välillä haettava symbolisia, ei liian ilmeisiä ja suoria keinoja, jotta kertoja ei joudu kohtaamaan näyttämöllä traumatisoivia asioita uudelleen. Tällä kertaa saimme myös muistutuksen siitä, että kertojan pelkäämää asiaa, jota ei ole tapahtunut mutta joka voisi tapahtua, ei kannata sanottaa näyttämölle kuin se olisi jo tapahtunut. Tämä voi jättää pitkään vaivaavan jäljen kertojaan ja vahvistaa pelkoa: "Se tuntu manaukselta. Se on jääny jumiin mulle se ajatus. Toivon et sitä ei olis koskaan sanottu." Onneksi tämänkin asian saimme lopulta käsiteltyä kertojaa helpottavalla tavalla ja hän totesi olevansa riemuissaan siitä, että tarinateatteri on osoittanut olevansa niin voimakas työväline.

Yksi näyttelijöistä muistutti, että on myös hyvä olla huolellinen nimistä, joita kertoja tarinassaan mainitsee. Jos ne muistaa näyttämöllä väärin, kertojalle voi hänen mukaansa tulla "vähäpätöinen olo", ikäänkuin hänen kertomansa tarina ja siinä esiintyneet ihmiset/eläimet olisivat keitä/mitä tahansa. Tarinaa ei tietenkään koskaan saa väheksyä, ei minkäänlaista tarinaa. Huolimattomuusvahinkoja kuitenkin improvisaatioon pohjaavassa tarinateatterissa väistämättä joskus sattuu. Niiden välttämiseksi näyttelijä voi ennen näyttämöllistämistä kysyä ja tarkentaa kertojalta, jos jotain olennaista on mennyt ohi korvien. Vaikka tarkoitus on, että tarinateatterinäyttelijä astuisi näyttämölle liikoja etukäteen toimintaansa suunnittelematta, näyttelijän päässä saattaa kuhista kertojan kertoessa välillä niin paljon ajatuksia, että kuunteleminen kärsii.

Keväällä ryhdymme täsmentämään tutkimusta ja siihen liittyviä näyttelijäntyötä sivuavia kysymyksiä. Olemme pyytäneet kaikkia lähettämään sähköpostitse joulukuun loppuun mennessä joitain työpäiväkirjamerkintöjä tästä syksystä. Kahdelta olemme toistaiseksi saaneet. Tässä esimerkiksi pohdintaa julkisen ja yksityisen hämärästä rajapinnasta, jossa näyttelijä häilyy ja joka tarinateatterissa kääntyy kiinnostavasti esiin:

Mulla on tunne, että tarinateatterin kautta pääsen suoraan kiinni näyttelijäntyön kompleksisuuteen, joka johtuu toisaalta sen julkisesta ja toisaalta taas henkilökohtaisesta ja yksityisestä luonteesta. Pähkinänkuoressa kyse on samasta asiasta, vaikka olosuhteet ja painopiste ovatkin toisenlaiset; ei niin julkiset, kun näyttelijällä yleensä työssään ja henkilökohtaisuudessaan ehkä intiimimmät. Loppuviimeksi aina on kyse kuitenkin siitä kuka minä olen, eikä siitä mitä minä esitän, että uskallan tulla näkyväksi sellaisena kuin olen. Helpommin sanottu kun tehty, siksi juuri esteiden riisumisessa on mieltä, sillä myös sitä tämä mun mielestäni on.

Kovasti ilahdutti tällainen merkintä, joka kertoo siitä, että hankkeemme on tuottanut jo jotain hyötyä ainakin tälle osallistujalle:

Tämä oli kolmas kerta, kun menin suoraan tarinateatteritreeneistä esitykseen. Oma virittyneisyys vaikuttaa näyttelemiseeni. Olen mielestäni kuuntelevampi ja kokonaisvaltaisemmin läsnä, jotenkin heti välittömässä yhteydessä työtovereihin ja tekemisen laatu on kevyempää (siitäkin huolimatta, että olin tänään todella väsynyt). Kuuntelu, etukeno toista kohti jää ikäänkuin päälle. Olen vähemmän kiinnostunut itsestäni ja enemmän kiinnostunut toisesta.

Toinen näyttelijä kuitenkin kertoi, että kaikkiin näytelmiin kuunteleva näyttelemistapa ei välttämättä sovi: hän oli yrittänyt keskittyä aiempaa enemmän vastanäyttelijän kuuntelemiseen tiukasti ja nopeasti rytmitetyssä näytelmässä, mikä oli aikeuttanut ongelmia muille, koska hänen oma rytminsä oli alkanut hidastua. "Kokeiluni oli epäonnistunu, koska rikoin ennaltamäärättyä rytmiä yrittämällä niin kovasti kuunnella ja vaikuttua!" Ehkä ongelman ydin onkin juuri tuossa kuuntelemisen yrittämisessä, ei kuuntelemisessa itsessään.

Jotkut ryhmäläisistä ovat kokeneet kirjoittamisen (tai etenkin siihen ryhtymisen) hankalaksi. Minnan tutkimusryhmään kuuluvat, näyttelijäntyötä päätyökseen tekevät, saattavat jatkossa joutua kirjoittamaan hieman muita enemmän ja mahdollisesti osallistumaan ylimääräisiin haastattelu- ym. materiaalinkeruusessioihin. Muistutan, että tekstiä voi tuottaa sen verran kuin itsestä hyvältä tuntuu. Päävastuu kirjoittamisesta on kuitenkin Minnalla ja minulla. Porukkaa on niin paljon, että materiaalia kertyy joka tapauksessa mittava määrä. Eikä tarvitse olla loppuun asti viimeisteltyä. Ei ole syytä kirjoittaa, mitä ollaan tehty (se me tiedetään jo!) vaan mitä mietteitä ja kysymyksiä yhteinen harjoittelumme on nostattanut. Tämä auttaa meitä muotoilemaan ja tarkentamaan hankkeemme tutkimuskysymyksiä. Työpäiväkirjat esiin vaan, hyvät naiset!

Keväällä ryhmä alkaa myös esiintyä. Saimme Pirkanmaan taidetoimikunnalta apurahaa yhtenäisten esiintymisasujen ym. tarvittavan hankintaan (tammikuun tapaamisessa valitaan mieluiset!). Ensimmäinen, kutsuvierasesitys, on kavereille ystävänpäivän kunniaksi 14.2. Kevään kokoontumispäivämäärät ovat 10.1., 14.2., 7.3. ja 11.4. sekä esitys- + seminaaripäivät 13. ja 16.5. Harjoitukset ja esitykset ovat Tutkivan teatterityön keskuksen demoteatterissa. Myös muita esiintymisiä on mahdollisesti tulossa, esim. yhteistyössä keskuksen Ylös-yleisötyöhankkeen kanssa.

Mutta sitä ennen lämmin kiitos kaikille hienosta syksystä. On helppo jatkaa, kun yhteistyömme on sujunut näin hyvin. "Tuntuu kuin olisi saanut lahjan", Minna sanoi. Eipä sitä joulunakaan juuri muuta lahjaa osaa toivoa kuin kuuntelevaa yhdessäoloa. No, ehkä vähän suklaata... Valoisaa joulumieltä ja rentouttavia vapaapäiviä!