Tämän vuoden ensimmäinen kerta kokoonnuttiin kauniin, lumisen pakkassään vallitessa. Kuinkas muuten, niitä on tammikuussa riittänyt. Tällaisesta ei uskaltanut edes haaveilla joulukuun mustuudessa, jossa viimeksi tapasimme.
Tapaaminen aloitettiin sanomalla jotain Maijasta, joka päätti kiireiseen ja moneen suuntaan hajautuvaan tilanteeseensa vedoten jättäytyä ryhmästä pois. (Maijan terveiset on luettavissa kommenttina Minnan joulukuun kirjoituksen alta). Maijan ratkaisu sai ryhmältä ymmärrystä (muutkin olivat joutuneet pohtimaan mahdollisuuksiaan jatkaa ryhmässä samoista syistä), vaikka se aiheutti myös haikeutta. Ryhmäläiset muistelivat kiitollisuudella Maijan hymyä, ääntä ja valoisaa luonnetta.
Varsinainen työskentely aloitettiin piirissä, jossa jokainen kertoi tiiviisti kuulumisensa ja kertojaa vastapäätä seisova kolmikko teki siitä liikkuvan patsaan/lyhyen impron:
Niin, jouluhan voi tunnetusti olla myös raskasta aikaa ;-)
Sitten tehtiin sosiometrinen jana, jolla kartoitettiin ihmisten tämänhetkistä työtilannetta. Janan ääripäät muodostivat ne, jotka tekevät nyt pelkästään näyttelijäntyötä ja ne, jotka tekevät kokonaan jotain muuta kuin varsinaista näyttelijäntyötä. Tämä haluttiin tehdä näkyväksi, koska se on ryhmämme todellisuutta ja vaikuttaa myös tutkimusasetelmaan. (Minnan tutkimushan keskittyy niihin, jotka päätyökseen säännöllisesti näyttelevät. Haluttiin kuitenkin myös tehdä selväksi, että tämä jako liittyy ainoastaan tutkimusaineiston rajaukseen, siihen ei liity mitään arvolatausta.) Jana on kuitenkin muuntuva varsinkin freelancereina työskentelevien osalta, sillä heidän paikkansa janalla saattaa vaihdella kuukaudesta toiseen. Osa oli tyytyväisiä tämän hetkiseen paikkaansa, osa havitteli muualle, olivatpa he nyt missä päin janaa tahansa. Osa haluaisi tehdä enemmän näyttelijäntyötä, osa haaveilee työnkuvansa laajentamisesta esimerkiksi kirjoittamisen puolelle, osa pitää siitä, että voi käyttää lahjakkuuttaan monenlaisiin töihin. Osa haluaa olla laitosteatterissa, osa on saanut siitä tarpeekseen. Ryhmämme heterogeenisyys ja näyttelijöiden vaihteleva työnkuva tuli taas selkeästi näkyväksi.
Tapaamisen pääasia oli kuitenkin tutustua tarinateatterin esitysmuotoon, koska seuraavalla kerralla, Ystävänpäivänä, pidämme pienimuotoisen kaveriesityksen, johon ryhmäläiset saavat kutsua yleisöksi ystäviään. Se on samalla ensimmäinen kerta, kun ryhmä näyttäytyy yleisölle. Sen vuoksi teimme keskenämme kaksi 45 minuutin mittaista harjoitusesitystä. Näyttelijät eivät vaihtuneet ”esityksen” aikana joten he saivat kokemusta aiempaa pitkäjännitteisemmästä työskentelystä. Esitysmuoto sisälsi aluksi lyhyitä tekniikoita, sitten pari tarinaa ja lopuksi yhteenvedon kuorotekniikalla. Kummankin ”esityksen” päätteeksi Minna vetäytyi juttelemaan lavalla olleiden näyttelijöiden kanssa heidän kokemuksistaan (Minna kertonee tästä myöhemmin omassa kirjoituksessaan) ja minä keskustelin yleisönä olleen porukan kanssa.
Heidän paristaan keskusteluun nousi mm. tarina-auran haasteellisuus; miten käyttää sitä ilman, että lopputuloksesta tulee ”lastenteatteria”, joka saattaa tuntua kertojasta väheksyvältä. Ongelmalliseksi koettiin esimerkiksi aloitus, joka suomeksi tehdään usein ”Olipa kerran” ja se tietenkin assosioituu satuiluun. Englanniksi aloitus on ”Once there was…” joka kuitenkin on sävyltään eri kuin ”once upon a time…” Päätimme, että kokeilemme jättää sadunkerrontamuodon pois ja mennä alussa suoraan asiaan (säilyttäen kuitenkin tarina-auralle ominaisen yksikön kolmannen persoonan käytön kertojasta) ja varsinkin unohtaa ”sen pituinen se” -lopetuksen (ellei erikseen ole syytä korostaa, että tarina on ohi kertojan elämässä).
Pohdintaa herätti myös rivienvälisyys: miten tuoda näyttämölle sanomaton ilman että kuitenkaan liikaa tulkitaan kertojaa. Miten annostella oikeassa suhteessa se, minkä kertoja on sanallistanut ja se mikä on jäänyt sanomatta, mutta ”mikä leijuu ilmassa”. Vaarana on luonnollisesti se, että näyttelijä seuraa impulssia, joka pohjautuukin vain hänen omaan kokemukseensa, eikä lainkaan kertojan. Tätä olemme jo huomanneet ajoittain jonkin verran tapahtuvankin, kun kaikkien ryhmäläisten yhteinen viitekehys on näyttelijäntyö ja teatteri. Näyttelijöiden omat kokemukset nousevat pintaan ja kertojan tarinan ydin saattaa sumeutua.
Jälleen kerran vastaus oikeastaan kumpaankin ongelmaan (sekä tarina-auran että rivienvälisyyden käytön vaikeuteen) lienee näyttämöllistämisen fyysisyydessä, irtoamisessa pelkkien sanojen tasolta kohti muita, hämärämpiä, musiikillisia, ruumiillisia, ei niin ilmeisiä merkitystasoja. Silloin näyttelijä voi myös turvallisemmin kuunnella impulssejaan. Yksi osa tarinateatterin tehoa kuitenkin on se, että näkee tarinansa hieman etäännytettynä, toisesta tulokulmasta. Tarkoitus on olla uskollinen kertojalle muttei kuitenkaan latistua vain toistamaan jo kertaalleen kuultua.
Viime sunnuntaina olin Keskuksen järjestämässä tilaisuudessa kuuntelemassa Näyttelijäntaide ja nykyaika -tutkimushankkeen esittelyä, ja siellä Esa Kirkkopelto kysyi: ”Mihin tarpeeseen tämä tutkimus vastaa?” Tätä on hyvä meidänkin pohtia. Selvää on ollut, että keskeisin tarve tähän asti on ollut jakaa tarinoita tällaisessa ryhmässä, jossa kaikilla on yhteistä kokemuspintaa teatterin ammatillisesta tekemisestä. Ensiolettamalla voisi ajatella, että teatteri on pääsääntöisesti ryhmätyötä ja työhön liittyvät tarinat tulisivat jaetuiksi työpaikalla. Mutta ei aina; tässäkin ryhmässä on naisia, jotka työskentelevät myös paljon yksin. Eikä aina työryhmä ole tarpeeksi vahva kantaakseen jäseniensä tarinoita. Ja kesken olevasta prosessista voi olla joskus parempikin puhua muualla. Mutta mihin muuhun tarpeeseen tai puutteeseen hankkeemme vastaa; mitä sellaista tämä ryhmä voi tuoda osallistujilleen, heidän työhönsä ja asenteeseensa työntekoon, joka teatterissa/teatteria tehdessä jää vähemmälle huomiolle tai jopa kokonaan ohitetaan? Käsi sydämelle, naiset, ;-) Pohtikaa/kommentoikaa!
