Lämmin henkäys talvisäässä

Minun lempijoululaulujani on Ahti Sonnisen Jouluhymni, jossa on ajallinen kaksoisvalotus: Neitsyt Maria tuudittaa vauvaansa, mutta samaan aikaan "kaukainen risti varjonsa luo". Tämä tuo mieleeni hyvän tarinateatterin, jossa tarinasta avautuu useita tasoja samanaikaisesti, sekä ajallisia että sisällöllisiä. Henkilökohtainen tarina laajenee koskemaan muitakin, tarinankertojan tuolilta pieni tarina versoo katsojien mieliin heidät yhdistäviä yhteisöllisiä kertomuksia, kuten yllä olevassa hienossa taulussa, jonka sain näyttelijöiltä tämän vuoden viimeisen tapaamiskerran päätteeksi (myös Minna sai samanlaisen, toisen värisen).

Tuolla kerralla meillä oli myös avoin yleisöesitys, jota ilokseni oli seuraamassa mm. monta Nätyllä toista vuottaan opiskelevaa näyttelijäopiskelijaa. He ovat tehneet keskenään tarinateatteria ja ovat pitäneet sitä tärkeänä ryhmäyttäjänä, mutta tarinateatteriesityksessä he olivat ensimmäistä kertaa. He luonnollisesti vastaanottivat esityksen vaihtelevasti (näyttelijäopiskelijat ovat tunnetusti sangen kriittistä porukkaa): osa kiitti lämmintä tunnelmaa, osa kritisoi liiallista yleisön hauskuuttamista, joku koki olonsa vaivaantuneeksi; pari sanoi jopa, ettei heitä kiinnostanut toisten tarinat. Tuo jälkimmäinen jäi minua mietityttämään, enkä siitä tällä hetkellä osaa sanoa muuta kuin sen, että nuorena voi olla vaikea ymmärtää tarinoihin liittyvää yhteisöllisyyttä, koska oma, keskeneräinen tarina tuntuu silloin vielä kovin erityislaatuiselta, erilliseltä muista. Oman tarinan jakaminen julkisesti voi tuntua silloin oudolta ja kiusalliselta ja sen esittäminen näyttämöllä tarinan suuruutta tarpeeksi kunnioittaen lähes mahdottomalta. Joka tapauksessa näyttelijän lienee syytä setviä ensin omat tarinansa, jotta näyttämöllä ei tule aina esitettyä vain itseään.



Minusta esitys loi parhaimmillaan mukavan, inhimillisen tarinankerrontahetken tunnelman. Tällä kertaa sitä ei vietetty leirinuotiolla ringissä istuen vaan teatteritilassa kynttilän palaessa (Kynttiläpaja sponssasi meille kynttilät) ensimmäisen adventin kunniaksi. Tottakai jotkut tarinat onnistuttiin näyttämöllistämään paremmin kuin toiset (kuten aina tarinateatterissa), mutta kaiken kaikkiaan esityksestä huokui "lämmin, leuto ja henkäys hellä, rinnan jäitä mi liuottaa".



Toivon, että kaikki voivat heittää arkihuolensa ja viettää armollisen, rentouttavan joulun. Ensi vuonna palataan taas tarinoiden pariin.

Valokuvamuistin virkistämiseksi

Tässä joitain kuvia viime treeneistä, joita näyttelijät kuvailivat voimaannuttaviksi, hillittömiksi, anarkistisia ja absurdeja tarinoita sisältäviksi :)Kuvat ovat minun ja Eeva H:n ottamia.





Sen verran uutisia tähän loppuun, että olemme Minnan kanssa päättäneet tarjota esitelmää hankkeestamme Frankfurtin kansainväliseen tarinateatterikonferenssiin, joka järjestetään marraskuussa 2011. Joululomalla väsäämme abstraktin ja jäämme sitten odottelemaan, kiinnostuivatko.

Posket punaisina...

...palasin äsken Willa Violan keikalta. Jostain syystä mikään muu esiintymistaiteen muoto kuin tarinateatteri ei aiheuta minulle näin polttavaa tunnetta kasvoihin. Eikä se meinaa laskea ( hyisellä ja talvisella viimalla on varmasti osuutensa) millään. Häpeän punaa se ei ole; ehkä sitten ilon ja innostuksen. Muutakaan syytä en keksi.

Roudasimme Ritskun kanssa iltapäivällä keikkasetin nätyltä Juhlatalonkadulle. Esiinnyimme Willa Violan jumppasalissa, jonka saatiin aika mukavasti ja nopeasti kalustettua. Näyttelijäyhmä ilmestyi kolmen maissa paikalle vähin erin. Pukeuduimme ja kyselin kuulumisia. Kovin kummoisia alkuverryttelyjä ei tarvittu; kaikki olivat jo valmiiksi täynnä lämpöä ja intoa.
Tiedossa oli, että yleisön kunto saattaa olla vaihteleva. Palvelutalossa asuu monenlaisia asukkaita; dementoituneita, liikuntarajoitteisia mutta myös perusterveitä. Huomautin kuitenkin, että esityksessä on hyvä kiinnittää huomiota selkeyteen sekä puheessa, että muussa ilmaisussa. Hidastella ei tarvitse, mutta päällekkäisyys (joka meitä aika-ajoin on vaivannut) vaikeuttaa ymmärtämistä. Oivallisena ankkurina esiintyjien ja yleisön välillä oli Ritsku, jolla oli paljon ns. sisäpiirin tietoa Villan elämästä. Se rakensi luottamusta ja auttoi esitystä löytämään uomansa.

Oman mausteensa juuri meidän hankkeellemme toi se, että yleisössä oli mukana muutama pitkän päivätyön tehnyt veteraaninäyttelijä. Willa Violassa on Näyttelijäliiton jäsenille tarkoitettuja asuntoja. Kuulimme esityksen päätteeksi kutkuttavan tarinan Eino Salmelaisesta ja hänen epäonnistuneesta vierailustaan Tampereen Teatteriin. Pohdittiin myös alkuviikosta sattuneen vakavan pizzeriatulipalon aikaansaamia tunteita. Eräs kertoja kertoi tekonivelleikkauksestaan ja toiveestaan saada varaosia myös korvien väliin. Apulaisylilääkäri totesi hänelle, että "ne ovat varastosta loppuneet." Joku valitti väsymystään ja toinen kamppaili kaamoksen kanssa.
Näyttelijät tuntuivat nauttivan olostaan näyttämöllä. Ohjaajana olin välillä hukassa yleisön yllättävän aktiivisuuden takia. Kertojalle esitetty kysymys aiheutti puhetulvan myös yleisössä, jolloin kertojan vastaus oli vähällä hukkua sorinaan. Kaikki halusivat vastata kysymykseen, tai siltä se vaikutti. Myös haastattelujen aikana kommentit lentelivät. Mutta siitäkin selvittiin. En halunnut myöskään ryhtyä yleisöä turhaan komentelemaan, joten sorina sai jatkua, eikä se tuntunut kovasti häiritsevän; ehkä siitä tuli osa esitystä. Kaikenkaikkiaan tunnelma oli leppoisa ja välitön. Välillä tuntui, että tarinoilla ei niinkään ollut väliä, vaan sillä, että olimme sen hetken kaikki yhdessä, siinä huoneessa.
Jälkeenpäin joimme Villan tarjoamat teet kadun toisella puolella. Helena kohtasi vanhan lapsuudenystävänsä vuosien takaa, hän kertoi myös tarinan lapsuusmuistoista esityksessä. Sitten pakkasimme taas tavarat Ritskun autoon ja ajoimme keskukselle, jossa ne odottavat ensi sunnuntain yleisöesitystä.
Viime kerran treeneistä sen verran, että tekemisen riemua riitti. Tällä kertaa emme juuttuneet hiomaan yksityiskohtia, filosofisia tai teknisiä seikkoja. Tekemisessä oli ns. flow päällä, joten mitäpä sitä suotta katkaisemaan. Kuulimme tarinoita mm. joukkoliikenteestä ja eri kulttuurien kohtaamisen vaikeudesta.
Päivän aluksi teimme pieniä jäsentelykuvaelmia neljästä tasosta. Niistä jäi erityisesti mieleen yhteiskunnallinen taso, jossa näyttelijät toivat ilmi eri lokeroita, joihin me ajaudumme ja helposti myös juutumme. Tai jotka me valitsemme. Ihmisryhmä vaelsi tilassa ja sitten joku sanoi esim. että "kaikki ylipanoiset tänne". Ihmiset arvioivat itseään,; olenko vai en, ja tekivät sitten valintansa; kuulun tuohon lokeroon tai sitten en. Haluanko kuulua? Epäröinti "menenkö tuonne noiden joukkoon?" oli kiehtovaa katseltavaa. Vuoronsa saivat mm. työttömät, homot, yksinhuoltajat, yli 40-vuotiaat jne. jne. Lokeroiden eri vaihtoehtoja oli lukematon määrä. Näky oli pysäyttävä. Jäin miettimään sanaa "lokero". Se on mielikuvassani pieni laatikko, usein kiinni isommassa kokonaisuudessa, lipastossa, hyllyssä. Lokeron voi avata tai sulkea. Sen tekee usein joku muu kuin se, joka sattuu olemaan siellä lokerossa. Lokerossa on ahdasta ja pimeää, sieltä on vaikea päästä yksin pois. Siellä voi kyllä olla myös turvallista. Aika helposti me lokeroimme, sekä itsemme, että toiset. Miksi?
Willa Violan keikalla yritin vapautua noista lokeroista ja mielikuvista (vanhus, dementikko, liikuntarajoitteinen...) ja nähdä ja kuulla vain ihmiset ja heidän tarinansa. Ja minusta näytti, että muiden ei tarvinnut edes yrittää.

ettei jäisi viime tippaan...

...niin runoilen tänne muutaman rivin minäkin. Miten tämä aina jää niin viime tinkaan? No, yritän parantaa tapani. Ja siihen minulla on tilaisuus heti huomisen tapaamisemme jälkeen. Ohjelmassa on perustyöskentelyä, eli ihan sitä ihtiään tarinateatteria. Neljää tasoa pidämme mukana tästä eteenpäin, stimulaattorina ja jäsentämisen apuvälineenä.
Neljä tasoa liittyy draamaan ja näyttelijäntyöhön laajemmin, ei ainoastaan tämän meidän rakkaan menetelmämme suhteen. Näyttelijä on näyttämöllä aina suhteessa itseensä ja rooliinsa. Näyttelijä on suhteessa paikalla olevaan ryhmään: kanssanäyttelijöihin, ohjaajaan, tekniikkaan, yleisöön. Näyttelijä on suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan, tähän maaillmaan, jossa me elämme. Ja sitten se henkinen, metaforinen, symbolinen, spirituaalinen taso. Taso, joka on sanojen ja näkyvän todellisuuden takana. Siihen me olemme yhteydessä kukin tavallamme.
Nämä tasot löytyvät ihmiselämästä, ja varmaan on vielä monia muitakin, mutta nämä neljä tuntuvat ja näkyvät selkeimmin. Ja kun ne näkyvät, kuuluvat ja limittyvät toisiinsa näyttämöllä, syntyy kiehtovaa ja rikasta katsottavaa.

Esitysten katsominen on hyödyllistä, mutta aikaa vievää puuhaa. Usein tulee katsoneeksi vain omia virheitään. Oma olo saattaa olla usein pettynyt esityksen jälkeen; "olin huono, mokasin, en saanut tuostakaan impussista kiinni, olin teennäinen, epäaito, en tavoittanut kertojan tunnetta, olin jumissa, en kuunnellut..." jne. Nämä moitteet voi jättää omaan arvoonsa ( joka ei ole kummoinen). Kokonaisuus ratkaisee. Kohta, jossa on kokenut olevansa huono, saattaa kuitenkin toimia, koska muut toimivat. Vaikka omat ratkaisut eivät aina olisikaan aivan timantteja, joku toinen ottaa kopin ja vie hommaa eteenpäin. Toki kompuroinneista on hyvä ottaa opikseen, mutta ei niistä kovin huolissaan tarvitse olla. Moka on moka ja kuuluu asiaan.

Katsomastamme toukokuisesta esityksestä välittyi spontaanius ja riemu, joka nauratti vielä näin lokakuussakin.
Keväällä jäin pohtimaan yleisöstä noussutta kysymystä siitä, rajoittiko ja latistiko ensimmäisen esityksen kevätteema tarinoita. Toinen esityksemme oli teematon, enkä kyllä nähnyt eroa siinä, miten esitys ja tarinat muotoutuivat. TT-esitykset löytävät aina uomansa, teemalla tai ilman. Avoimessa yleisöesityksessä teema voi olla alkuimpulssi ja jäsentäjä, ohjaajan apuväline, jonka jälkeen siihen ei välttämättä tarvitse enää edes palata; tarinat seuraavat toistaan joka tapauksessa.
Niin ne taitavat seurata huomennakin.
En tällä kertaa raportoi tämän enempää. Oli näköjään enemmän pohdiskelujen vuoro. Lisää huomisen jälkeen.

Avustusta!

Minnalta tuli tänään iloisia uutisia: Kordelinin säätiö on muistanut hankettamme apurahalla! Kiitos ja kumarrus! Myös Minnalle, joka on jaksanut lähetellä anomuksia. Nyt saadaan viimeinkin maksettua pitkämatkalaisille matkakustannuksia. Ja hyvä olo tietysti tulee siitä, että hankkeemme katsotaan tukemisen arvoiseksi. Tämä kertoo myös siitä, että hankkeemme tunnustetaan tutkimushankkeeksi, joten toivon, että tämä innostaa myös näyttelijöitä tuottamaan meille jatkossakin tutkimusmateriaalia (eli etenkin työpäiväkirjaotteita).

Nyt voi vähän tuulettaakin!



Jouduin lähtemään viime tapaamisesta kesken pois, joten jätän siitä raportoinnin Minnalle. Sen verran ehdin olla, että käytiin kuulumiskierros läpi ja katsottiin toukokuun 16. päivän esityksen taltiointi. Hyödylliseltä kyllä tuntuu käydä läpi nuo taltioinnit, vaikka se työlästäkin on, sillä niistä näkee hyvin ainakin tilan- ja kehonkäyttöön liittyviä asioita. Ja tekniikkoihin liittyviä muotoseikkoja, jotka alkavat kyllä jo olla kiitettävästi hallinnassa.

Ensi sunnuntain harjoituskerran joudun olemaan pois joogaohjaajakoulutukseni takia, joten raportointi jää Minnalle siitäkin kerrasta. Marraskuussa hankkeemme esittäytyy taas näyttämöllä eli avoin yleisöesitys on sunnuntaina 28.11. klo 16 Tutkivan teatterityön keskuksen Demoteatterissa (Hämeenpuisto 28 D, 4.kerros). Tervetuloa sinne!

Neljä tasoa

...oli teemanamme viime treeneissä 12.9. Sitä lähestyttiin jälleen perustyöskentelyn kautta. Se kun taitaa olla kaiken tarinateatteritekemisen ydin. Alkuun kaffiteltiin ja kuultiin kuulumiset. Väkeä oli paljon poissa, syinä uudet elämänvaiheet, koulutukset (Tiina joogaohjaajakoulutuksessa, siksi tästä kerrasta raportoin vain minä) , muut opiskelut, työt ja ihan se perussyysflunssakin taisi rivejämme verottaa. Mutta olemme jo aiemmin todenneet, että ryhmä kestää yllättävän hyvin vaihtuvia kokoonpanoja. Joka onkin yksi tarinateatterin taso: paikalla olevan ryhmän taso. Muut ovat yksilön (=kertojan) henkilökohtainen taso, yhteiskunnallinen taso ja viimeisenä arkkityyppinen, universaali, symbolinen taso.

Kuulumisten jälkeen (joiden ohessa kerrattiin myös elokuun keikkaa) Ritsku piti meille yhteisötanssillisen lämmittelyn. Tätä tilaisinkin ryhmäämme lisää: osallistujien omia hyviksi havaitsemia harjoitteita. Olen niitä ryhmäläisiltä aina välillä kysellyt ja sitten unohtanut sen saman tien, kun olen omassa ohjaajan roolissani ollut niin touhukas. Nyt voisin tuosta roolista päästää hieman irti ja antaa myös ryhmän oman viisauden ja tiedon kukkia. Siis enemmän kohti vertaisryhmää, mitä me pohjimmiltaan olemmekin. Tähän liittyvät myös omat viimeaikaiset kokemukseni (kts. edellinen kirjoitukseni), jotka ovat jättäneet aika hauraan ja herkän olon.

Lämmittelyn jälkeen teimme kuulumisia lyhyillä tekniikoilla. Sitten ruokailtiin ja jatkettiin lyhyillä, kunnes tuli tarinoiden vuoro. Tarinat liikkuivat syvissä vesissä, menetyksessä, sen odotuksessa, menetyksen pelossa, vaikeissa ihmissuhteissa. Kuultiin myös karhean hauska tarina sairaalaelämän erityispiirteistä ja haasteista. Ensimmäisen tarinan jälkeen tartuin (ensimmäistä kertaa tämän hankkeen aikana) tussiin ja piirsin fläppitauluun (liian pienellä, kun en oo oikein tottunut...) nuo em. tarinateatterin neljä tasoa. Purimme tarinaa näihin tasoihin: mitä se kertoi kertojasta, mitä paikalla olevasta ryhmästä, yhteiskunnasta, ja lopuksi, mikä voisi olla sen universaali, arkkityyppinen tai symbolinen taso. Tavaraa löytyi paljon. Sitten kokeiltiin tehdä tarina kahteen otteeeen. Ensin perustoteutuksena ja siihen perään neljän monologin muodossa, eli teknisesti ilmaistuna neljässä tasossa: ensin puhuu yksilö, eli kertoja. Tämä on aika selkeä, kun tarina on juuri kertoja suusta kuultu. Tarkoitus ei ole kertoa kaikkea uudelleen, vaan tuoda jotain ytimestä näkyviin, ehkä uudesta kulmasta. Sitten kuullaan paikalla olevan ryhmän taso: miksi tämä tarina tulee kerrotuksi tässä ryhmässä juuri nyt? Mitä se kertoo meistä tässä huoneessa? Kolmanneksi: mitä tarina kertoo yhteiskunnasta? Ja neljänneksi arkkityyppinen, symbolinen taso, joka aukeaa usein esim. sadun tai myytin kautta.( Eräässä versiossa Tuhkimon tarina sai uudet, mielenkiintoiset käänteet.)
Itse pidän tästä "laajenevan kehän" ajatuksesta: yksilö, ryhmä, yhteiskunta, arkkityyppi. Joissain ryhmissä jaottelu menee toisin: yksilö-yhteiskunta, paikalla oleva ryhmä-arkkityyppi. Tähän oli joku hieno selitys, jonka sen kuullessani ymmärsin, mutta en sitä enää muista, joten se ei ollut tarpeeksi hieno... Monet ryhmät käyttävät neljää tasoa, eli näitä neljää monologia myös esityksissä. Itse pidän siitä enemmän harjoitusstimulaattorina.

Tekniikan haaste on löytää se, kuka puhuu. Yksilön tasolla se on selvä, puhuja on kertoja. Paikalla olevan ryhmän suulla puhuu ryhmäläinen, ryhmän näkökulmasta käsin. (Voi olla välillä hankalaa, mutta kun sitä hetken pohtii ja kääntelee, kulma löytyy.) Yhteiskunnallisella tasolla puhuja voisi olla vaikka osaston siivooja , kuten sairaalatarinan jälkeen pohdimme. Erään tarinan kolmannelle tasolle pyrähti myös (sattumalta samana päivänä vihitty) Helsingin uusi piispa, joka piti meille puheenvuoron kirkon haasteista mm. seksuaalivähemmistöjen suhteen. Olemme kiitollisia hänen vierailustaan ;0)...Arkkityyppisestä tasosta esimerkkinä olikin jo em. Tuhkimo. Stereotypiat vaanivat tässä tekniikassa, mutta ehkä niitä ei kannata niin kamalasti pelätä, josko niistä kuitenkin löytyisi joku totuuden siemen.

Kaikki ähkivät aluksi kauhuissaan, että onpa vaikeeta, mutta sitten tasoja ja puhujia alkoi löytyä. Vaikutti myös siltä, että harjoitus innosti ja sytytti ja herätti uusia ajatuksia. Ja varmaan myös jäsensi hommaamme eteenpäin. Siitä jatkamme ensi sunnuntaina.

Nyt on elokuu ja minusta näkee sen...

Olin juuri postittamassa tekstini tänne blogiin, mutta Minna ehti ensin, joten editoin omastani lyhyemmän version. Olen yrittänyt myös editoida itsestäni helteisen ja ihanan joutilaan kesän jälkeen toimivaa syysversiota, mutta hieman huonolla menestyksellä. Yleensä en sairasta flunssia, mutta nyt nämä yllättävän nopeasti kylmäksi kääntyneet ilmat pudottivat suojauksia ja tekivät kropastani virukselle otollisen temmellyskentän. Näin ollen tuo Syksyn sävelen lokakuuta koskeva säe sopi hieman modifioituna elokuun otsikoksi.

Mutta blogimme on uusiutumiskykyinen ja pukeutunut syysvaatteisiin, kuten huomaatte! Bloggerista löytyi uusi ulkoasunsuunnittelutyökalu ja ajattelin, että blogimme voisi joka kuukausi näyttää vähän erilaiselta. Tämä vetinen ulkoasu kuvatkoon nyt tätä elokuun loppua. Ehkä käytän tätä työkalua seuraavaksi itseeni ja vaihdan päälleni jonkun hehkeämmän värin.

Hankkeemme toinen toimintavuosi siis lähti liikkeelle suunniteltua pienemmällä vaihteella, kun kaksipäiväinen elokuun tapaaminen kutistui yksipäiväiseksi. Mutta kuten Minna jo totesi, kaikenlaista ehdittiin yhtenäkin päivänä: haastattelin ne, jotka toukokuussa jäivät haastattelematta, juttelimme ringissä kesäkuulumiset, purimme 7.8. tarinateatteripäivillä pidetyn esityksen ja katsoimme videotaltioinnin 13.5. pidetystä esityksestä. Loppupäivä tehtiin tarinateatteria minun ohjauksessani (oli kivaa osallistua ryhmän toimintaan tästäkin tulokulmasta).

Hauska oli jutella menneestä kesästä, joka toisilla oli taittunut kesäteatterissa tai kameran edessä töitä tehden, toisilla lomaillen. Ja kuulumiskierroksella näyttäytyi taas elämä koko kirjavuudessaan:yksi on rakastunut, toinen saanut lapsenlapsen, kolmas tehnyt telenovelaa,neljäs näytellyt Norsunluurannikon 50-vuotisjuhlissa ranskaksi, viides lomaillut Amerikassa… Ei tältä porukalta ainakaan tarinat lopu!

Tarinateatteripäivien esitys 7.8. hoidettiin siis mallikkaasti, vaikka olikin esiintyjille haastava. Eikä ainoastaan esitystilan surkean akustiikan vuoksi: Tarina20-päivillä juhlittiin tarinateatterin 20-vuotista historiaa Suomessa ja näin ollen tarinat koskivat lähes yksinomaan tarinateatteria ja sen tekijöitä. Yksi esiintyjistä naureskelikin metatasojen päällekkäisyyttä: ”yleisö oli tarinateatterilaisia, jotka kertoivat tarinateatterista, ja me tarinateatteria opiskelevat teimme sitten tarinateatteria tarinateatterista”. Osa näyttelijöistä koki tosiaan lamaannuttavaksi sen, että tarinat vilisivät nimiä ja tapahtumia, jotka yleisö tunnisti, mutta esiintyjät ei. Yksi näyttelijöistä koki, että hän oli niinkuin vaatekaapin edessä seisoksiva nainen, joka ei tiedä mitä laittaisi päällensä, eikä sitten aluksi uskaltanut laittaa mitään. Toisaalta, kuten Minnakin kirjoittaa, tämä on normaali tilanne missä tahansa työyhteisökeikalla: yleisö on viisaampaa kuin esiintyjät. Esiintyjien täytyy tukeutua kerrottuun ja mahdollisesti onnistua tuomaan tietämättömyyden suoman viattomuutensa avulla esiin tuore näkökulma.

Oli hyvä, että ryhmämme esiintyminen nosti esiin tuon aiheen, joka on ollut kuuma peruna joidenkin tarinateatterilaisten suussa pitkään: tarinateatteria tekevät pääsääntöisesti ihmiset, jotka eivät ole teatterin ammattilaisia ja joillekin ammattilaisten nouseminen tarinateatterinäyttämölle aiheuttaa huolestumista. Katoaako tarinateatterista spontaani, elämänmakuinen roso, kun ammattilaiset tuovat tarinateatteriin lisää taitoa ja tekniikkaa? Häviääkö tarinan ydin hyvän esittämisen alle?

Tosiasiahan on, että tarinateatterissa kaikki lähtevät samalta viivalta. Totta kai näyttelijäkoulutus ja -kokemus näkyy esiintymisvarmuutena toteutuksessa ja draamantuntemus voi joskus auttaa tarinan ytimen esiin tuomisessa, mutta silloin kun kuunnellaan kertojaa, ei teatteriammattilaisuudesta ole juuri hyötyä eikä haittaa. Siinä kysytään tarkkaavaisuutta, avointa mieltä ja ihmisen kunnioittamista enemmän kuin mitään muuta. Haastatteluissa on käynyt moneen kertaan ilmi, että ammattinäyttelijöitä viehättää tarinateatterissa usein nimenomaan tarinan nouseminen keskiöön. Moni on herkistynyt havaitsemaan, että ammattiteatterissa tarina voi olla kadoksissa silloin, kun lavalla keskitytään esittelemään vakuuttavia näyttelijäntaitoja visuaalisesti vaikuttavassa ylöspanossa…

Joka tapauksessa ylpeänä ja iloisena totesin, miten isoja harppauksia ryhmämme on jo tarinateatterintekijöinä tehnyt. Tämä näkyi myös toukokuun esitystaltioinnissa, jota katsoessa löytyi huomattavasti vähemmän parannusehdotuksia kuin aikanaan helmikuista esitystä katsoessamme. Muusikot voisivat antaa näyttelijöille enemmän aikaa etsiä tarinalle lopun ja näyttelijät voisivat vähentää kankaisiin pukeutumista, mutta toisaalta tekniikat ovat jo paremmin hallussa ja sählääminen on näyttämöllä siirtymässä sivuun kuuntelemisen tieltä. Tästä on innostavaa jatkaa.

Loppupäivän tarinateatterisessiosta nostan tähän lopuksi vielä yhden tarinan, joka kovasti viehätti. Pari päivää ennen kesäteatterin ensi-iltaa näyttelijä oli kotimatkalla pää täynnä huolta ja ahdistusta esitykseen viime tingassa tehdyistä muutoksista nähnyt kotimatkallaan ketun. Katse tiivisti näyttelijässä kettu oli hyppelehtinyt niityllä ja tehnyt lopulta kuperkeikan. Kettu oli kuulemma kertaheitolla laittanut asiat tärkeysjärjestykseen!

Ja tästä saankin näppärän ketunsillan pyytääkseni rakkaat näyttelijät, että ne teistä, jotka eivät ole vielä palauttaneet kevään työpäiväkirjamerkintöjään meille, laittaisitte asian tärkeysjärjestyksen alkupäähän, jotta voimme kääntää puhtaan sivun esiin syksyä varten!

Elokuu

...tuli nopeasti, itselleni monessakin merkityksessä. Siitä lisää myöhemmin.

Toinen "tuotantokautemme", tv-termiä käyttäen, alkoi jo lauantaina 7.8. Varalan Urheiluopistossa Suomen Tarinateatteriverkon järjestämän koulutusviikonlopun iltajuhlassa, jossa nostettiin malja tarinateatterin 20-vuotiselle taipaleelle Suomessa. Lauteilla olivat Helena, Eve, Mervi ja Anniina. Muusikkoina toimivat Tiina (ihana debyytti!) ja Tampereen Tarinateatterilta lainattu Tuokkolan Jarno. Lämmittelimme hieman tavallista pidempään kesätauon takia. Tekniikat palautuivat mieliin pätkittäin. Kehot lämpenivät nopeasti, kiitos helteen ja pitkähihaisen esiintymisasun. Sielut ja mielet pääsivät kyytiin, viimeistään siinä vaiheessa, kun yleisö kirjaimellisesti juoksi sisään kello kahdeksalta, Tiinan ja Jarnon loihtiman keskiaikaisen juhlamusiikin säestämänä. Kiinnostus ryhmäämme kohtaan oli suuri. Tarinateatteriyhteisö otti uuden tulokkaan vastaan lämpimästi ja innostuneesti, vaikka tiedän, että ammattinäyttelijöiden "soluttautuminen" tt-piiriin herättää myös pelkoa ja epäluuloa. Että "saatteko te meidät muut näyttämään jotenkin huonommalta", kuten eräs katsoja kommentoi esityksen jälkeisessä keskustelutilaisuudessa. Tiedä häntä. Omasta mielestäni pelko on turha (vaikkakin ymmärrettävä) ja uskon, että esiintymisemme näitä pelkoja ja epäluuloja hälvensi. Näin katsojakin totesi, niin hassua kuin se olikin, sillä helpotus sisälsi (tulkintani mukaan) ajatuksen, että "eihän ne nyt niin ihmeellisiä olleetkaan, huhhuh." Emme ehkä olleet ihmeellisiä, mutta ilolla, innolla ja sydämellä tehtävämme ääressä. Kiitosta tuli konkareilta esityksen jälkeen, etenkin kun kaikki ymmärsivät, mitä kymmenen työpajapäivän voimalla olimme saaneet aikaan. Myös rakentavaa ja jäsentävää palautetta tuli, käymme sitä lisää läpi seuraavissa treeneissä.

Ammattinäyttelijä kamppailee tarinateatteritantereella samat taistelut, kuin ns. jokamiesnäyttelijäkin, vaikka näyttämöllinen läsnäolo, kyky jäsennellä draamaa, kehon- ja äänenkäyttö jne. ovatkin kehittyneempiä.

Tarinat liikkuivat luonnollisesti tarinateatterin historiassa, sen merkityksissä tekijöilleen ja loppuun nähtiin pieni tulevaisuudenvisiokin siitä, kuinka tt voisi jalkautua ihmisten keskuuteen syvemmin, olla jopa osa ihmisyyden vallankumousta. Eristäytyneisyydestä ja yksinäisyydestä kohti yhteyttä ja yhteisöllisyyttä, näin sen itse tulkitsin.

Itselleni pysähdyttävä hetki oli kertomus haavasta, jota itse olin ollut aiheuttamassa. Haavat ja kuhmut, kuopat ja kompuroinnit ovat osa tt:n ja tt-ryhmien historiaa. Ne ovat myös osa ihmisen elämää. Ikävä kyllä. Tämä tarina oli kertomus paranemisesta ja eheytymisestä, irti päästämisestä, pitkän ajan jälkeen.

Esityksen jälkeen oli keskustelu, jossa yleisö sai kysellä hankkeesta, sen lähtökohdista ja osallistujien kokemuksista. Keskustelu oli vilkasta. Päivi Ketonen kertoi konkreettisen esimerkin tt: jalkautumisesta. Hän oli ryhmineen tehnyt tarinateatteria kadulla romanilapsille yllättävässä tilanteessa. Oli toiminut hienosti.

Esiintyjät puhaltelivat tuntojaan esityksen jälkeen. Haastavana koettiin se, että ns. taustatietoa esiintyjillä ei juurikaan ollut. Ja että tarinat olivat enemmän maisemia, mielen matkoja kuin konkreettisia tarinoita. Kaikki, tai ainakin suurin osa yleisöstä, tiesivät, mistä on kysymys, kun tarinassa mainittiin australilainen kouluttaja Deborah Pearson (joka sai tässä tarinassa puhua suomea...), tai tt:n kytkökset Suomen psykodraamakenttään jne. "Kaikki muut tiesi, paitsi me", totesi joku. Se itse asiassa oli yksi lähtökohta t7-ryhmän kutsumiselle juuri tähän iltajuhlaesitykseen. Tuore ryhmä, jolla ei ole kiinteitä kytköksiä tai historiaa suhteessa (joskus varsin sisäänlämpiävään) tt-kenttään, saattaa tuoda näkyviin jonkin uuden ja raikkaan näkökulman. Ja niin mielestäni kävikin. Vaikka esiintyjillä ei ollut ns. tietoa, tarinoiden oleelliset tunnelmat ja tunteet välittyivät silti. Ja se on tärkeintä. Ymmärtämistä häiritsivät välillä salin huono akustiikka ja esiintyjien ajoittainen päällekkäisyys ja impulssiryöpyt. Ne ovat meille tuttu asia, tutkimme niitä lisää talven aikana. "Spottausta", fokusointia, sitä kuuluisaa pallon kuljetusta ei kai koskaan voi harjoitella liikaa. Ja kuten Anniina totesi toukokuisen tilauskeikan kokemuksen pohjalta, että ennakkotietoa ei välttämättä aina tarvita, eikä sitä voi kovin paljoa olla. Ohjaaja on päällisin puolin tutustunut tilaajaan, yhteisön tilanteeseen ja toiveisiin, ja välittää ryhmälle lämmittelyn ohessa sen, minkä ehtii ja pystyy. Sitten sitä vain koettaa poimia kuulemastaan tarinasta oleellisen. Sen, joka usein liittyy kertojan tunteeseen tai sisäiseen kokemukseen. Meneekö terminologia aina oikein, se ei ole tärkeintä. Kertoja korjaa virheet, jos se on hänelle merkittävää. Itse olen ollut monesti iloisesti pihalla esim. lääkefirman tai vakuutusyhtiön tai kehitysyhteistyöorganisaation keikoilla, pannut kädet kyynärpäitä myöten ristiin ja rukoillut, että edes jokin siitä, mitä yritän, osuisi. Ja usein osuu. Myös siksi, että emme ole näyttämöllä yksin. Jos minä en ymmärrä, joku muu ymmärtää.

Harjoituksissamme on joskus noussut esiin kysymys, mitä tehdä, jos ei tunne voivansa näytellä saamaansa roolia, jos se tulee liian lähelle, on liian tuskallinen tms. Silloin on lupa nostaa kädet pystyyn ja sanoa ohjaajalle, että en voi tätä tehdä. Näyttelijä saa kieltäytyä tehtävästä, joka on liian kivulias tai muuten hänelle mahdoton. USA:ssa esim. värillinen näyttelijä voi kieltäytyä rasistin roolista jne. Niin ei omalla tt-polullani ole koskaan käynyt. Työelämässäni kyllä. Työn alla oleva rooli tuli liian lähelle ja meni ns.nahkoihin niin, että työnteko kävi mahdottomaksi. Nostin kädet pystyyn ja jäin näytelmästä pois. Niin voi tehdä, vaikka helppoa se ei ole. Mutta se mahdollisuus näyttelijällä on. Aina.

Tästä syystä syksyn varsinainen aloituksemme jäi aiottua lyhyemmäksi. Kuulimme toistemme kesäkuulumisia, ehdimme katsoa ensimmäisen toukokuun esityksistä ja analysoida sitä. (Toukokuun toisen esityksen käymme läpi myöhemmin; se on hyödyllistä, mutta aikaa vievää puuhaa) Tiina ohjasi loppupäivän tt-osuuden. Mutta jatkamme syksyä sovitussa tahdissa. Seuraavan kerran tapaamme 12.9., pertsan, eli perustyöskentelyn merkeissä. Ja katsotaan, saammeko keväälle ns. paikkuupäivän peruuntuneen maanantain tilalle. Joten katsomisiin,naiset!

Kesätauolle!

Yo-juhlat on nyt juhlittu, mutta arki ei ala, sillä nyt on kesä! Vuosi vierähti todella nopeasti. Vuosi sitten ajattelin, että ensimmäiset esitykset ja yleisöseminaari ovat todella kaukana ja sitten huomaan hikoilevani toukokuisessa helteessä keskuksen demoteatterissa kuuden muun hankenaisen kanssa - ja vielä kahteen kertaan! Tai oikeastaan kolmeen kertaan, sillä vaikka kautemme virallisesti päättyi sunnuntaina 16.5., kävimme vielä samaisessa mustassa laatikossa esiintymässä Ylös-hankkeen tilauksesta maanantaina 24.5. Silloinkin oli lämmintä, mutta ei sentään ihan yhtä tukalaa.

Kaikki kolme esitystä sujuivat enemmän kuin mallikkaasti, Tiinan mainitsemista alun hämmennyksen hetkistä huolimatta. Jos vastaavaa olisi tapahtunut perusteatteriesityksen alussa tai aikana, hämmennys olisi ollut suurempi. Nyt sitten vain odoteltiin, että tilanne rauhoittui ja sitten jatkettiin eteenpäin. Esiintyjätkään eivät vaikuttaneet hermostuneilta tai levottomilta, vaikka ensi-illan jännitys ilmassa väreilikin.
Käytimme torstain esityksessä alkutarinoita, keväisellä aiheella, mikä sitten tuottikin keväisiä mielikuvia ja muistoja näyttämölle, allergioista suvivirteen. Esityksen jälkeen tuli yleisöpalautetta, jossa koettiin, että teema oli rajannut tai jopa latistanut sisältöjä, ne jäivät ns. pintaan, kuvitukseksi. Itse en tähän kiinnittänyt huomiota. Mielestäni esitys ja sen sisällöt vastasivat normaalin, avoimen tarinateatteriyleisöesityksen kulkua. Kuvitus ja pohdinnat syvemmistä sisällöistä, tai tarinoiden laajenemisesta ja tarinateatterin muodosta ylipäätään herättivät keskustelua esityksen jälkeisessä tilaisuudessa, johon jäi mukavasti väkeä. Huomasin yllättäen olevani kovasti puolustuskannalla. Esitystranssi (siksi sitä nyt edelleen kutsun, vaikka transsi voimakas ilmaisu onkin) ei laskeudu ihan heti, ja on yllättävän haastavaa kohdata yleisö heti esityksen jälkeen. Oli vaikea ottaa vastaan kommentteja ja huomioita, vaikka ne olivat osuvia ja mielenkiintoisia. Tämä kokemus taisi olla myös esiintyjillä, enkä muistanut heitä siitä etukäteen varoittaa.
Keskustelua tarinoiden kuvituksesta, syvyydestä, sisällöstä tai sen puuttesta kannattaa kuitenkin jatkaa. Kysymykset putoilivat nimenomaan teatterin ammattilaisten suusta (joita paikalla oli melko vähän niin torstaina kuin sunnuntainakin). Kärjekkäästi voisin tietysti kysyä, onko perusteatterikaan nyt aina niin kunniakkaasti syvien ja laajojen teemojen äärellä, joten mikä saa vaatimaan sitä soveltavalta menetelmältä? Pystynkö vastaamaan tähän itse, sillä seisonhan tanakasti molemmilla tonteilla? En pysty. Ainakaan vielä. Ajatuksia se kyllä herätti.

Eräs katsoja oli kokenut myös jäävänsä ulkopuoliseksi. Saattoi osin johtua siitä, että kutsuin yleisön joukossa istuvia tuttuja ihmisiä suoraan etunimeltä, kun he kertoivat jotakin. Näin saattoi syntyä käsitys sisäpiiristä, toisensa tuntevista tarinateatterilaisista, jotka kertoilevat keskenään. Toimivampaa ohjaajuutta on kertojan nimen kohdalla käytää esim. ilmaisua "... ja mä tiedän, että sun nimes on Eija." Tämän muistin sunnuntain esityksessä. Toisaalta yksi tapa purkaa tai muuttaa ulkopuolisuuden tunnetta on kertoa jotakin, tulla osalliseksi. Ulkopuolisuus on joskus myös valinta. Tarinateatterin missio, yksi niistä, on antaa kertomisen tila ja mahdollisuus hiljaisille, ulkopuolisille, eristyneille, morenolaisittain "isolaateille." Aina se ei toteudu. Se on myös yksi ohjaajuuden haasteista. Havaita ja löytää tila niille, joilla ei sitä ole. Sekä yksilön, että yhteisön tasolla.

Yleisökeskustelussa pohdittin myös hauskuuttamista ja viihdyttämistä. Esitykseen sisältyi paljon naurua, niin kuin tt-esityksiin yleensä. Yleisön edustaja, ensi kertaa tarinateatterissa, kysyi että voiko täällä olla myös ns. hevimpää kamaa. Vastaus on, että kyllä voi. Ja on monesti ollutkin. Mutta avoimessa yleisöesityksessä paikalla on ryhmä toisilleen pääsääntöisesti tuntemattomia ihmisiä. Se rajaa tarinoiden sisältöjä. Katsoja valitsee, mitä tulee kertomaan. Onko nyt sellainen hetki, että voin kertoa esim. surusta tai menetyksestä, kun äsken oli hauska tarina perheen mökkireissusta? Luotanko esiintyvään ryhmään? Ohjaajaan? Muuhun yleisöön? Onko tunnelma sellainen, että voin kertoa? Jne... Nauru on voimaa ja se kuuluu oleellisesti tarinateatteriin. Niin kuin kaikki muutkin tunteet ja reaktiot.

Sunnuntaina kävimme näitä pohdintoja läpi muun ryhmän kanssa sillä aikaa, kun Tiina haastatteli muutamaa ryhmäläistä tutkimustamme varten. Esiin nousi myös kysymys tarinateatterin yhteiskunnallisesta aspektista. Hyvässä tarinateatterissa toteutuu neljä tasoa: yksilön, yhteiskunnan, paikalla olevan ryhmän ja ns. metaforinen, symbolinen, universaali taso. Syksyllä otamme käyttöön neljän tason harjoitustekniikan, joka auttaa kaivamaan näitä tasoja esiin. Joissakin ryhmissä sitä käytetään myös esityksissä, mutta itse en siitä jostain syystä pidä.
Välähdys näistä tasoista nähtiin Tiinan tohtorinhattutarinassa, jossa hätääntynyt hattukauppias hätyyttää virolaista hattutehdasta. Hattutehtaan työntekijöiden rooleissa toimivat poikkeuksellisesti muusikot. Näimme viipaleen globaalin talouden kiemuroista. Työ teetetään halvalla jossakin, ja aina kaikki ei mene niin kuin pitäisi. Ei kenenkään kannalta.
Toisaalta, kuten Mervi totesi, tarina siitä, että "hukkasin avaimeni ja löysin ne", toimii sellaisenaan, ilman metaforisia sfäärejä länsimaisen kulttuurin rappiosta. Kaikesta ei tarvitse kaivaa esiin kaikkea.
Sunnuntain esityksessä jätimme alkutarinat väliin, ihan vain testin vuoksi, nähdäksemme, tuottaako se jotain erilaista, syvempää tai laajempaa. En tiedä, kävikö niin. Teemme porukalla vertailevaa tutkimusta ensi elokuun treeneissä, kun katsomme tallenteet esityksistä. Tallenteet toimivat hyvin teknisenä harjoitusmateriaalina, kuten keväällä huomasimme. Teknisiä yksityiskohtia voi hioa loputtomiin. Ja jonkin verran sitä teemmekin. Mutta emme loputtomiin.

Sunnuntain seminaari ja sen ohella polveillut keskustelu olivat myös antoisia. Nyt olin jo hieman paremmin valmistautunut kohtaamaan yleisön. Esiin nousi kysymys karakteereista, niiden käytöstä, stereotypioiden ansoista. Myös voimasanojen käyttö, tai pikemminkin niiden välttäminen, nousi esiin. Kirosanoilla on paikkansa, mutta ne paikat ovat aika harvassa. Mutta nämä olivat siis vain yksityiskohtia. Ydin oli kuitenkin tarinateatterin kokemisessa, niin tekijän, kertojan, kuin katsojankin kannalta. Ehkä pysäyttävintä oli kuulla erään hankkeeseen osallistujan kommentti siitä, kuinka "kaikki on muuttunut niin helpoksi ja kevyeksi." Lieneekö kokonaan tarinateatterin ansiota, mutta saman ilmiön olen aina välillä kokenut itsekin. Tarinateatteri voi todella keventää elämää, kuten myös Tiina omassa kirjoituksessan kauniisti kuvaa.

Maanantaina 24.5. kohtasimme ensimmäisen tilausyleisömme Tutkivan teatterityön keskuksen Ylös-hankkeen puitteissa. Työyhteisö on käyttänyt soveltavan draaman menetelmiä työhyvinvoinnin lisäämiseksi ja yhteisön kehittämiseksi Arttu Haapalaisen johdolla. Ja nyt oli vuorossa tarinateatteri, uusi elämys suurimmalle osalle paikalla olleista. Väki oli jo valmiiksi lämmennyttä ja innostunutta, sillä he tekivät ensin itse draamaharjoitteita noin tunnin ajan ja siirtyivät sitten tarinateatterikatsomoon. Tarinat polveilivat työn haasteista ja ulkoisista olosuhteista melko tuoreen yhteisön historiaan ja tulevaisuuden näkymiin. Hämmennystä kertojissa herätti aluksi se, että pitikin kertoa jotain henkilökohtaista, ei niinkään yleisiä huomioita. Samoin ohjaaja sai olla tarkkana, kun kerrottiin asioita, jotka liittyivät paikalla oleviin ihmisiin. Kokijoita on yhtä monta kuin kertojaakin, joten todellisuudet eivät aina kohtaa tai ne saattavat poiketa paljonkin toisistaan. Niinpä ohjaajan velvollisuus on tarkistaa tarinassa esiintyneiltä yleisön jäseniltä heidän kokemuksensa samasta asiasta. Tämä saattaa tuottaa yhteisölle uutta ja yllättävääkin tietoa. Siksi tarinateatteri toimii hyvin työyhteisöjen palveluksessa. Esiintyvä ryhmä poti ramppikuumetta ennen esitystä, kuka enemmän, kuka vähemmän. Jopa "paniikki"-sana leijui ilmassa. Mutta jonnekin se siitä sitten liukeni ja muuttui näyttämölliseksi energiaksi ja toiminnaksi. Ilolla ja rohkeudella.

Toistan itseäni, kun sanon jälleen kerran, että on ihmeellistä, että kymmenen työpajapäivän aikana olemme luoneet ryhmän, joka toimii täysipainoisesti tarinateatterin haastavalla kentällä. Aviomieheni Auvo Vihro oli todistamassa maailman ensi-iltaamme 13.5. ja totesi sen jälkeen, että hän ei "suin surminkaan" uskaltaisi saattaa itseään moiseen tilanteeseen, jossa me kaikki 23 naista olemme ilolla ja vapaaehtoisesti, vaikkakin välillä vähän sydän läpättäen.
Mutta antaa näiden sydämien nyt läpättää ja väristä kesälle, vihreydelle ja auringolle. Tapaamme elokuussa. Ensin esiinnymme pienemmällä porukalla Tampereen Varalassa 7.8. Tarina20-tapahtumassa. Sen jälkeen on kaksipäiväinen aloitussessio 15. ja 16.8. mutta sinne on vielä matkaa. Kesähalaus kaikille. Minna

"Nyt reppu jupiset riimisi rupiset"

Tarkoitus oli kirjoittaa toukokuun tapaamisesta toukokuussa, mutta kesäloma otti niin vankan niskalenkin kevään väsyttämästä tahdonvoimasta, että ulkona vetelehtiminen vaikutti paljon paremmalta vaihtoehdolta kuin tietokoneen ääressä istuminen. Näin ollen Anninakin joutui liittämään ensimmäistä, toukokuun lopussa ollutta tilauskeikkaamme koskevan kommenttinsa Minnan edelliseen kirjoitukseen. Minna bloggaa myös vielä ennen kesälaitumelle kirmaamistaan ja kertoo tarkemmin esityksistä, kunhan on saanut poikansa ylioppilasjuhlat järjestettyä.

Ensimmäiset yleisölle avoimet esityksemme olivat siis toukokuun puolessa välissä, jolloin myös haastattelimme hankelaiset (haastatteluista en kerro tässä enempää, koska muutama on vielä haastattelematta). Kesän ensimmäiset helteet ja helatorstain suoma ylimääräinen vapaapäivä (ja monelle pitkä viikonloppu) verottivat taatusti yleisömääräämme, mutta mukavasti porukkaa kuitenkin riitti kummallekin päivälle. Torstain esityksestä jouduin hipsimään kesken pois lähteäkseni valmistelemaan ja juhlimaan mieheni 50-vuotispäivää…tai no, tarkoitus oli hipsiä, mutta jouduin häiritsemään Minnaa ja esitystä, koska tavarani olivat lukkojen takana ja olin antanut avaimen Minnalle. Tämän avainepisodin lisäksi esityksen alkuun toivat oman yllättävän lisänsä kovaääninen lapsi ja tekstiviestin lähettäneet, oven taakse jääneet, myöhästyneet katsojat, joita kävin etsimässä. Tästä huolimatta esitys alkoi hyvässä hengessä. Tarinateatterissa ei ole tarkoitus luoda rikkumattomia illuusioita, joten tällaiset elämiseen kuuluvat häiriötekijät otetaan vastaan osaksi tapahtumaa. Tarinateatteri on läsnäoloa ja vuorovaikutusta yleisön kanssa kulloisessakin tilanteessa, myös tällaisessa. Joka tapauksessa pyydän anteeksi esiintyjiltä tätä omaa sekoiluani...


Sunnuntain esityksen näin kokonaan ja hyvilläni sitä katsoinkin. Tekniikat alkavat suurimmaksi osaksi ja suurimmalla osalla olla jo hyvin hallussa ja tämä tuo esitykseen rakennetta ja rauhaa. Esityksen jälkeen pidimme seminaarin, jossa ensin kerroin yleisesti tarinateatterista ja sitten hankkeestamme. Pari hankelaista tuli kertomaan omia kokemuksiaan ja sitten alkoi kiitettävän vilkas yleisökeskustelu. Keskustelussa puhuttiin esimerkiksi tarinateatterin merkityksestä ammattinäyttelijälle, ja hankelaiset kertoivat, että yksinäisyyden ja suorittamisen pakon kuristusote hellittää, kun näyttelijän fokus siirtyy pois omasta onnistumisesta huolehtimisesta kohti tarinaa, kertojaa, muita näyttelijöitä ja yleisöä. Sivuttiin myös kysymystä siitä, miten paikalla olevaa ihmistä ylipäätään voi esittää. Tämä on itseäni kiinnostava kysymys ja luen juuri Nick Rowen artikkelia Playing the Other: the Ethical Limitations of Playback Performing, joka käsittelee tätä tematiikkaa. Palaan tähän myöhemmin, mutta omalta kohdaltani voin nyt sanoa, että tarinateatterinäyttelijänä en niinkään ajattele näytteleväni kertojaa vaan kertojaa tarinassa. Eli oikeastaan näyttelen enemmän tarinaa kuin ihmistä, ja katsoessaan tarinaa kertoja voi mahdollisesti sijoittaa itsensä esittämäni hahmon tilalle. Kun olen tutustunut artikkeliin tarkemmin, palaan tähän asiaan.

Koska en ollut kertonut mitään aiemmissa tapaamisissamme, asetuin sunnuntain esityksessä kertojaksi. Kerroin lähestyvään tohtoripromootioon ja etenkin tohtorinhattuuni liittyvän absurdin tarinan, jonka kanssa olin kamppaillut pari viikkoa ja joka meinasi tärvellä ilon promootioon osallistumisesta. Koin taas, miten vapauttavaa on kertoa tarina, nähdä se ja päästää siitä sitten irti. Sunnuntain jälkeen kykenin suhtautumaan tarinaan liittyvään hullunmyllyyn tyynesti.

Eckhart Tolle kertoo kirjassaan A New Earth ankoista, jotka kovaäänisesti tapeltuaan lähtevät uimaan eri suuntiin ja läpsyttävät voimakkaasti siipiään muutaman kerran vapauttaakseen tappelun synnyttämän ylimääräisen energian. Sen jälkeen ne jatkavat matkaansa rauhallisina. Tarinateatteri toimii kertojalle parhaimmillaan “siipien läpsyttelynä”, mahdollisuutena ravistaa tarina ulos. Usein jumiudumme tarinoihimme, jatkamme ankkatappelua mielessämme, emmekä pysty irrottamaan ja laskeutumaan nykyhetkeen. Tarinateatterin tarjoama etäännyttävä näkökulma saattaa asettaa tarinan mittakaavaan, jonka kanssa on helpompi elää.

Tollella on myös toinen tähän sopiva tarina kahdesta Zen-munkista, Tanzanista ja Ekidosta, jotka kävelivät mutaisella tiellä rankkasateen jälkeen. Kylän lähellä he kohtasivat nuoren naisen, joka yritti ylittää tietä. Mutaa oli kuitenkin niin paljon, että tien ylitys olisi tuhonnut tytön kauniin silkkikimonon. Tanzan nosti hänet käsivarsilleen ja kantoi toiselle puolelle.

Vaellettuaan viisi tuntia hiljaisuudessa temppelille Ekido ei kyennyt enää hillitsemään itseään: “Miksi ihmeessä kannoit tytön tien yli? Me munkit emme tee tuolla tavoin!” Tanzan vastasi: “Minä laskin tytön alas jo tunteja sitten. Vieläkö sinä kannat häntä?”



Nyt on aika jättää talvisten tarinoiden taakka ja antautua kesälle. Kiitos tästä ensimmäisestä vuodesta, rakkaat hankelaiset! Pakkaan laukut ja lähden huomenna Bremeniin. Tapaan siellä Bremenin Tarinateatterin, joka tulee Tampereen Tarinateatterin vieraaksi seuraavana viikonloppuna. Tarkoitus on treenata yhdessä ja jakaa suomalais-saksalaisia tarinoita.

Suloista kesää ja Auf Wiedersehen! Elokuussa sitten taas “istun alas, panen reppuni laulamaan, tarinaa kertomaan, tarinaa menneistä markoista, penneistä. Nyt reppu jupiset riimisi rupiset tai katkon sinulta nyörit. Nyt korvaani karmeat juttusi supiset, kotona turhaan jaloissa pyörit. Et jättää saa pois sanaakaan -et sitä kaunistakaan.” (Eppu Normaali: Nyt reppu jupiset riimisi rupiset.)

Ennen ensi-iltaa...

... tai pikemminkin -päivää. Esityksemme kun ovat torstaina ja sunnunntaina klo 15.

Vuosi vierähti nopeasti. Toukokuussa vuosi sitten tapasimme keskuksella ensimmäisen kerran. Joimme kahvia, söimme peritamperelaista ohrarievää, jaoimme muistikirjat. Ja nyt olemme valmiita kohtaamaan ensimmäisen varsinaisen yleisömme. Olemme ehtineet tavata sitä ennen 10 kertaa, 10 kokonaista työpajapäivää tt:n parissa. Ja siinä ajassa on opittu paljon.

Viime kerralla jatkoimme iltapäivällä pitkien tarinoiden parissa. Teemoina olivat mm. pitkä suhde uskollisen auton kanssa, pelottava lapsuusmuisto väkivaltaisesta tapahtumasta ja mutkikkaat perhesuhteet.

Autotarinassa menneisyyden ja nykyisyyden tasot risteilivät riemastuttavalla tavalla edestakaisin; nykyhetken jäähyväistunnelmista (pitkä suhde oli tulossa tiensä päähän), elämän käännekohtiin, joita auto oli tavalla tai toisella ollut todistamassa. Autolla oli perspektiiviä, huumoria ja itseironiaa, ja se tuntui suhtatuvan omaan väistämättömään loppuunsa rauhallisesti ja ymmärryksellä. Itse tykkään kovasti siitä, kun esineet ja muutkin objektit ja ilmiöt saavat tt-näyttämöllä äänen ja elämän. Ne onnistuvat joskus kertomaan meille jotain sellaista, joka ihmishahmolta jäisi kertomatta. Autotarina oli myös oiva esimerkki siitä, miten kronologian rikkoutuminen voi eheyttää ja rikastuttaa tarinaa. Tämä ei tietenkään päde aina, järjestyksessä etenevällä dramaturgiallakin on paikkansa. Mutta aikatasojen kanssa pelaaminen opettaa myös ns. leikkauksia ja terävöittää reaktioita ja kuuntelua.
Ahdistavassa lapsuusmuistossa kertoja ei itse ollut paikalla todistamassa väkivaltaista tapahtumaa, mutta muisto oli niin väkevä, että "tuntui kuin olisin itse ollut paikalla". Tämäkin tarina sisälsi simultaanisia aineksia. Ja jäimme toteutuksen jälkeen pohtimaan, olisiko kertoja-näyttelijän katseen suunnalla saatu vielä enemmän aikaan tunne läsnäolosta tapahtuman todistajana, vaikka se ei todellisuudessa niin mennytkään. Kertojan sisäisessä maailmassa kylläkin. Kertoja näki tapahtuman, vaikka oli toisaalla. Tt-näyttämöllä se on mahdollista.

Väkivallan esittäminen tt-näyttämöllä on aina haaste. Se on sitä perusteatterissakin. Mutta tt-näyttämö on myös kertojan mielen näyttämö. Siksi väkivaltaisiin tapahtumiin haetaan toteutuksissa usein etäisyyttä, symboliikkaa. Käytetään hidastusta tai pysäytyskuvaa. Konkreettista fyysistä kontaktia ja realistista ilmaisua käytetään harvoin. Se liittyy tuossa edellisissä pohdinnoissa mainittuun kipuruuviin. Väkivalta on aina kokijalleen tuskallinen kokemus, joten riittää että se tulee näkyväksi. Törmäämme jälleen "mikä on riittävästi?" - kysymykseen. Kuinka olla kaihtamatta ja väistämättä vaikeaa asiaa ja tunnistaa se, mikä on tarpeeksi. Sen joutuu joka kerta miettimään uudestaan.

Ihmissuhdetarinassa pitkä päivä alkoi jo painaa ja se ilmeni päällekkäisyyksinä ja impulssiryöppyinä. Ja sitä sattuu kyllä kokeneillekin. Ryhdyin vielä viime töikseni teatteriohjaajaksi ja tarjoilin "revisitissä", eli uusintaotossa näyttelijöille fyysisiä impulsseja, joihin tarttua. Ne tuottivatkin jotain, vaikka olivatkin ns. ohjaajan päästä. Kun tekeminen joskus jumiutuu puheeksi, niin kuin se silloin tällöin tekee, on hyvä katsella ympärilleen, josko tarjolla olisi liikettä, toimintaa. Se aukaisee jumin ja taas päästään eteenpäin.

Oli mielenkiintoista lukea Anniinan ja Ritskun kommentteja Tampereen Tarinateatterin esityksestä. Oli hyvä kuulla, että esityksessä oli rauhaa, vaikka itse koin välillä olleeni kyllä liiankin touhukas ja dynaaminen. Jännitti myös vähän olla itse lauteilla; mitenkähän kaikki sanomiseni ja ohjaamiseni suhteutuvat siihen, että nyt olen itse täällä pyristelemässä. Olenko sanojeni mittainen? On erittäin terveellistä ohjata, kouluttaa ja näytellä välillä itsekin. Siinä tulee punnittua asia jos toinenkin.

Punnitsemista ja pohdintaa edellyttää hankkeeseemme sisältyvä tutkimuskin, joka pikkuhiljaa alkaa omassakin päässäni hahmottua. Siitä näkyvänä merkkinä haastattelukysymykset tuossa Tiinan tekstissä alla. Luulen, että myös ensimmäinen "virallinen" yleisökontaktimmekin auttaa mua tässä eteenpäin.
Sitä odotellessa, kohti vehreyttä ja kesää.

Pääosassa musiikki

Meillä oli viime sunnuntaina 11.4. Tampereen Tarinateatterin avoin esitys Teatteriduunarissa. Hankkeestamme oli kaksi naista yleisössä: Anninan kommentin voit lukea Minnan edellisen kirjoituksen "Huhtikuun aurinko" kommenttiosiosta ja Ritskun kirjoitus löytyy minun edellisen bloggailuni "Maaliskuun aurinko" kommenteista.(Kuten huomaatte, olemme Minnan kanssa hämmästyttävän luovia keksimään otsikoita...) Kiitos, kun olitte katsomassa ja kiitos myös kommenteista. Oli kiva esiintyä, kun meillä on tämä yhteinen viitekehys. Hankkeessa roolini on kirjata ja tutkia ja kuivettua tänne tietokoneen ääreen, ja siksi palo tarinateatterinäyttämölle kytee ajoittain voimakkaasti...

Tällä kertaa bloggailen ilman valokuvia, koska viime tapaamiskerralla minulla ei ollut kameraa mukana. Työskentelyn keskiössä olikin ääni ja etenkin musiikki ja sen kuuntelu. Näyttelijöiden impulssivyöry ja kovaäänisyys näyttämöllä aiheuttaa usein sen, että musiikki ja sen tuottamien impulssien kuuntelu jää toissijaiseksi. Jo lämmittelyharjoituksissa korostimme ääntä ja kuuntelemista. Tarinateatteria tehdessä käytettiin koko ajan kahta muusikkoa, jotta musiikin osuus näyttämötapahtumissa vahvistuisi, ja muusikot kuuntelisivat näyttämön tapahtumien lisäksi myös toisiaan.

Ennen varsinaista tarinateatteriosuutta teimme harjoituksen, jossa ainoastaan muusikot kuulivat tarinankertojan kertoman olotilan tai tunnelman. Näyttelijät odottelivat sillä välin oven ulkopuolella. Näyttelijöiden toteutuksista tuli tästä huolimatta häkellyttävän osuvia. Muusikot pystyivät välittämään tunnelman niin tarkasti, että näyttelijät pääsivät yllättävän usein hyvin lähelle kertojan tunnelmaa. Yksi hauskimmista toteutuksista nähtiin, kun kertoja kertoi potevansa kevätmaniaa, ”mikä on talvidepression jälkeen kivaa. Olen pahaa-aavistamaton sarjakuvahahmo miinakentällä ja kaikki räjähtelee silmille”. Musiikin tunnelma sai näyttelijöissä aikaan mm. epävarmaa kävelyä :)

Tämä harjoitus on hyvä osoitus siitä, että tarinateatterinäyttämöllä muusikko on oikeastaan viides näyttelijä. Musiikki ei toimi vain taustaäänenä ja tunnelman luojana, vaan se myös omalta osaltaan kertoo tarinaa ja vie sitä eteenpäin. Näyttelijät kertoivat, että huolellinen musiikin kuuntelu luo turvaa ja rauhaa näyttämölle. Kukaan ei ole toteutuksesta yksin vastuussa, vaan muusikko ja näyttelijät tukevat ja täydentävät koko ajan toistensa työtä.

Ruokatunnilla meillä oli hyväntekeväisyysmyyjäiset. Yksi näyttelijöistämme osallistuu Kapua 2010-hankkeeseen, jossa kerätään varoja Malawin äitiysterveyden edistämiseksi ja hän myi korvakoruja hankkeen hyväksi. Minä puolestani myin tuotteita, joiden tuotto menee Embracing the World -hyväntekeväisyysjärjestölle. Kauppa kävi hyvin. Vaikka tarinateatterihankkeemme ydin on näyttelijäntyön tutkimisessa, ei ole syytä olla huomioimatta tarinateatterin muita mahdollisia vaikutuksia. Omasta kokemuksestani luulen nimittäin, että tarinateatteri voi lisätä myötätuntoa ja yhteyden kokemista muita ihmisiä kohtaan. Kun kuuntelee toisten tarinoita ja huomaa, miten jokaisessa tarinassa on jotain kosketuspintoja omaankin todellisuuteen, erillisyyden tunne suhteessa toisiin heikkenee.

Jouduin valitettavasti lähtemään kesken harjoituksen pois, joten Minna täydentänee omassa kirjoituksessaan mitä muuta viime tapaamiskerralla tapahtui.

Toukokuussa meillä on siis Keskuksessa (Hämeenpuisto 28) kaksi yleisölle avointa esitystä. Ensimmäinen on helatorstaina 13.5 klo 15, jonka jälkeen on keskustelutilaisuus. Sunnuntaina 16.5. esitys on myös klo 15 ja sen jälkeen on seminaari, jossa esittelemme menetelmää ja hanketta ja jossa neljä hankelaista kertoo kokemuksistaan, kun hankkeen ensimmäinen vuosi kääntyy loppua kohti. Tilaisuuksiin on vapaa pääsy. Tervetuloa!

Touko-, kesäkuun aikana myös haastattelemme pienryhmissä Minnan tutkimusryhmään kuuluvat. Haastatteluiden pohjalta tarkennetaan Minnan tutkimussuunnitelmaa ja siksi haastatteluissa kysytään seuraavia asioita:

-Onko tarinateatteri (tt) vaikuttanut näyttelijäntyöhösi harjoituksissa ja esityksissä? Miten?
-Onko tt vaikuttanut kehollisuuteesi/kehotuntemuksiisi näyttämöllä?
-Oletko huomannut muutoksia reaktioissasi näyttämöllä? Esim. suhteessa valoon, ääneen, tekstiin, kanssanäyttelijöihin, rekvisiittaan jne?
-Oletko huomannut muutoksia suhteessasi yleisöön?
-Onko tarinateatteri vaikuttanut käsityksiisi teatterista ja sen merkityksestä?
-Miten tt-esitys eroaa tavallisesta teatteriesityksestä esiintyjän näkökulmasta? Esiintymiskokemusten eroja?
-Onko tarinateatteri vaikuttanut jotenkin toimintaasi teatterin sosiaalisessa kentässä/työyhteisössä?
-Mikä tt:ssa on näyttelijän kannalta haasteellisinta ja mikä on palkitsevinta?
-Voisiko menetelmää mielestäsi hyödyntää muilla kuin ennen mainituilla tavoilla käytännön teatterityössä?

Toukokuun esitysten jälkeen hanke jää kesälomalle, mutta näyttäytyy seuraavan kerran jo elokuussa Varalan urheiluopistolla Suomen tarinateatteriverkkoyhdistyksen 6.–8.8 järjestämässä valtakunnallisessa Tarina20 -tarinateatteritapaamisessa.

Huhtikuun aurinko...

...sulattaa lumia nopeassa tahdissa. Talven pitkä selkä näyttää lopultakin taittuneen, toivo kesästä herää - varovasti.

Suunnittelen pääsiäismenuta ja samalla mietin ensi kerran tapaamisemme "menuta". On tullut pohdiskeltua myös edellisten tapaamistemme "ruokalistoja"; mitä olemme tehneet ja mitä olisi vielä kevään myötä hyvä tehdä ennen kuin jäämme toukokuussa hyvin ansaitulle tauolle.
Perustyöskentelymme on hyvässä mallissa. Oppiminen tapahtuu kuin itsestään, vetäjien ei ole tarvinnut ruoskaa viuhuttaa. DVD:n katsomisesta seuranneet havainnot ja "läksyt" näkyivät näyttämöllä heti iltapäivän aikana. Impulssit selkeytyivät, tekemisen tempo rauhoittui, kuunteleminen kirkastui. Sitä mukaa myös tarinat syvenivät. Päätöskeskustelussa nousi esiin kysymys terapeuttisuudesta, TT:n ja psykodraaman yhteyksistä, joista myös Tiina tuossa alla kirjoittaa. Psykodraama on terapiamenetelmä ja vaikuttaa voimakkaasti tarinateatterin taustalla. Myös tt-kenttä on joutunut tätä yhteyttä usein pohtimaan. Kuulisin mielelläni myös muiden aatoksia tästä kysymyksestä, joka on myös yksi elokuun Tarina20-tapaamisen teemoista.

Myös Anniina pohtii terapeuttisuuden elementtiä omassa kommentissaan. Olen joskus ajatellut tt-näyttelijää ns. jokamiesterapeuttina, eli ihmisenä, jolla on tarve ja kyky kuulla, kuunnella ja pyrkiä ymmärtämään kanssaihmistään. Tulkitsematta, arvostelematta, arvottamatta. Ei kai terapiassakaan loppuviimetteeksi sen kummemmasta ole kyse. Ajatus on tietysti pelottava, koska "mitä jos teen virheen?" Sitten otetaan pari askelta taaksepäin ja yritetään uudelleen.

Taiteen ja terapian rajapinta taitaa olla ikuisuuskysymys, eikä yksiselitteistä vastausta siihen ole. Taide voi olla terapiaa ja terapia taidetta. Tarinateatterissa kertoja kertoo, me näyttelemme. Kirjailijaa, säveltäjää tai lavastajaa ei tekijöiden ja vastaanottajien välissä ole. Välillä tt on terapiaa, välillä taidetta, välillä molempia, joskus, onneksi harvoin, ei kumpaakaan. Teatterin ja terapiakentän suhde on mutkallinen, etten sanoisi epäluuloinen. Terapeuttisuus teatterissa mielletään usein psykotouhuiluksi, lällyilyksi, niiskutukseksi ja nynnyilyksi. (Nämä siis omia käsityksiäni ajalta ennen tarinateatteria) Toivottavasti hankkeemme voi osaltaan niitä epäluuloja hälventää. Ainakin viime kerran iltapäivän tarinat ja niiden toteutukset olivat kaikkea muuta kuin lällyjä. Jouduin näiden tarinoiden myötä kertaalleen miettimään saman päivän aikana keksimääni hienoa ilmaisua "kipuruuvi", joka tuli mielestäni liikaa väännetyksi joissain helmikuun esityksen kohdissa. Ruuvia väännettiin tanakasti maaliskuisessa iltapäivässä, se oli yhtäaikaa karmeaa ja hauskaa, mutta ei liikaa. Eli tilanne pitää arvioida joka kerran uudelleen. Tampereen Tarinateatterin harjoituksissa muutamaa viikkoa myöhemmin pohdimme samaa. Ohjaaja Reijo Rautiainen totesi jotenkin tähän tapaan, että on uskallettava mennä perille. Ja siinä mennessään tietää, missä kohdassa reittiä on jo perillä. Reijo myös suositteli yksilöterapiaa kaikille, jotka tekevät tarinateatteria. Kun omat solmut ja kivireet on tunnistettu ja jotenkin hallinnassa, jää enemmän tilaa muiden tarinoille.

On myös totta, kuten Tiina alla toteaa, että suljetuissa työpajaolosuhteissa tarinat ja niiden toteutukset muotoutuvat toisin kuin esim. yleisöesityksissä. Joskus aiemmin ihmettelin ärtyneenä, miksei sama syväpiirto, jonka olin harjoituksissa kokenut, päätynyt sellaisenaan näyttämölle keikoilla. "Miks treeneissä meni niin hienosti ja nyt tää on vaan tämmöstä?" Sittemmin olen tämän tosiasian hyväksynyt. Niin vain on;
olosuhteet vaikuttavat siihen mitä ja miten kerromme ja miten ne näyttämöllä toteutuvat. Ja ne syväpiirtokokemukset eivät häviä minnekään. Aikaa myöten ne näkyvät myös yleisön edessä.

Näistä terapiapohdinnoista huolimatta tämä hanke ei ole terapia- vaan tutkimusryhmä. Terapiaryhmä se ei edes voisi olla, koska vetäjillä ei sitä mandaattia ja koulutusta ole.
Kysymys taiteen rajapinnoista ja niiden vaikutuksesta meihin teatterin tekijöinä on kuitenkin yksi teema, jota voimme tässä ryhmässä tutkia. Ja niin olemme jo tehneetkin.

Ensi kerralla pureudumme hiukan tarkemmin musiikin asemaan TT:ssa. Ja valmistaudumme toukokuun koitoksiin. Osallistujilta toivotaan sunnuntain 16.5. esityksen jälkeiseen seminaariin pohdintoja, kokemuksia ja kommentteja tähänastisesta. Sunnuntain seminaarissa siis menetelmän lyhyt historia ja esittely, osallistujien kokemuksia, sekä avoin yleisökeskustelu. Torstain 13.5. esityksen jälkeen vain avoin keskustelu.
Meille on tullut myös yhteydenotto Keskuksen Ylös-hankkeelta. Tarjolla olisi täysimittainen tt-esitys työyhteisölle 26.5. Tästä lisää ensi kerran harjoituksissa.
Tässä kohtaa haluan myös kiittää hankettamme tukeneita tahoja, eli Kansan Sivistysrahaston Jenny Matinahon rahastoa, TTT:n Opintorahastoa, sekä Pirkanmaan Taidetoimikuntaa, jonka tuella saimme hommattua tyylikkäät esiintymisasumme.
Rauhaisaa pääsiäistä kaikille.

Maaliskuun aurinko

Tätä kirjoittaessani taivaalla paistaa kirkas kevätaurinko, joka armottomasti suuntaa spottinsa kodin tahraisiin ikkunoihin, likaisiin nurkkiin...Tarinateatterilla on joskus samanlainen vaikutus: huomaa, että on tullut aika tuoda päivänvaloon talven pimeydessä muhineet, pölyttymään jätetyt, mieltä likaavat tarinat.

Outi ehätti jo kommentoimaan maaliskuun kokoontumistamme (kommentti löytyy Ystävänpäivä-kirjoituksen alta); kiitos! Outi kuvaa siinä oivallisesti, miten hän näkee oman tarinansa ulkoa päin ja mahdollisuutensa vaikuttaa siihen: "Omassa kokemuksessani minä olin siis jotenkin kokonaan kadonnut hallitsemattoman vyörytyksen alle, mutta lavalla näin päähenkilön, jolle tapahtui asioita. Se olikin minun elämääni, minun narratiiviani, johon voin vaikuttaa, ainakin omaa suhtautumista siihen." Tämä pieni vieraannutus onkin yksi tekijöistä, joka erottaa tarinateatterin psykodraamasta, jossa kertoja asettuu itse näyttämölle päähenkilöksi omaan tarinaansa. Psykodraamaa tehdään suljetun piirin keskellä; tarinateatterille on ominaista avoimuus. Psykodraama on terapiamuoto, tarinateatteri on yhteisöllistä teatteria. Avoimissa esityksissä tarinateatteri on aina yleisönsä näköinen eli yleisö itse säätelee sitä, kuinka syvälle he menevät tarinoissaan. Kun tarinateatteria tehdään tutussa ryhmässä (kuten hankkeemme harjoituksissa), kertoja usein uskaltaa kertoa itselleen merkittävämpiä tarinoita kuin vieraan yleisön keskellä ja silloin kertomisella voi olla jopa terapeuttisia vaikutuksia. Tästä saatiin osoitus tapaamisessamme, jossa kuulimme pitkään kertojaansa kiusanneen tarinan valheessa elämisestä. Saimme myös kuulla tarinan näyttelijän taistelemisesta oman kunnianhimon, ohjaajien ja tuottajien oikkujen sekä eettisesti oikeiden valintojen välisessä ristiaallokossa. Tällaiset vaikeat aiheet vaativat kertojaltaan rohkeutta, mutta kertomisella voi olla vapauttava vaikutus, kuten Outi kommentissaan kirjoittaa. Loppuringissä yksi naisista sanoi eräälle kertojista :"Päällimmäisenä sanana mielessä on kiitollisuus ihmisten tarinoista. Hienoja tarinoita, tuntuu etuoikeutetulta kuunnella niitä ja olla osana tätä. Täällä on rohkeita naisia, jotka uskaltaa avata itsensä. Kun ihminen on kertonu tarinansa, sen irtipäästämisen näkee. Sen näki sun kropasta, et sä päästit siitä muistosta irti. Taakoista ja tarinoista voi päästää irti niinkuin joskus kipukehostakin."

Yksi näyttelijöistämme sanoi: "Välillä kuulee, et tää on lällyhommaa", ja kertoi oman luottamuksensa tarinateatterin voimaan kasvaneen tämän harjoituskerran jälkeen. Toinen puolestaan kertoi kuulleensa erään teatteriammattilaisen sanoneen, että tarinateatterille voi olla lastentarhoissa paljon käyttöä. Tällä kerralla ryhmämme urheat naiset kuitenkin osoittivat, että tarinateatteri voi kyllä olla sangen kaukana Puolen hehtaarin metsästä. (Toki tarinateatteria voi tehdä myös lasten kanssa, mutta silloinkin on tarkoitus kuulla kunnioittavasti lapsen tarinaa, ei satuilla).



Näiden tarinoiden lisäksi toinen tärkeä asia maaliskuun tapaamiskerralla oli ystävänpäiväesityksen taltioinnin katsominen DVD:ltä Keskuksen auditoriossa. Ensin pelkäsin, että ensimmäisen esiintymisen näyttäminen heti valkokangaskoossa olisi liiallista shokkihoitoa, mutta pelkoni osoittautui turhaksi. Esiintyneet naiset katsoivat taltiointia ammattimaisella asenteella ja antoivat myös muille mahdollisuuden oppia. Videotaltiointi voi olla hyvä työväline, kunhan päästää irti epämääräisestä "olinko hyvä/huono" -asenteesta. Taltioinnin perusteella voi tehdä havaintoja mm. asemoinnista näyttämöllä, miten antaa tilaa toisille, miten tarinan ydin tulee näkyväksi ym. Sen avulla voitiin myös tarkentaa tekniikoita: liikkuvia patsaita, joista unohtui ääni ja puhe, ristiriitapareja, jotka unohtivat liikkua eteenpäin jne.
Taltioinnin perusteella huomasimme, että liikkeen tarkkuus on tärkeää, koska se luo näyttämölle selkeyttä, joka jäsentää etenkin aloituksia ja lopetuksia: tarinoissa näyttelijät kääntyvät kohti kankaita ohjaajan ”katsotaan”-sanan jälkeen ja kävelevät sinne peräkkäin (eivätkä ryntää yhdessä rykelmässä); liikkuvissa patsaissa kun näyttelijä lähtee paikaltaan, niin hän menee eikä meinaa huolimatta siitä, sattuuko joku muu lähtemään samaan aikaan: epäröintiä ja edestakaista liikettä on syytä välttää.

Yksi esiintyjistä sanoi taltioinnin nähtyään ymmärtävänsä paremmin, että rauhallinen, yksinkertainen toiminta näyttää näyttämöllä hyvältä ja tuntuu palvelevan kertojaa. Näyttämölle ei ole tarpeen tuoda valtavaa määrää impulsseja (eikä ainakaan samanaikaisesti), eikä tarinateatterinäytteleminen myöskään ole näyttelijöiden nokkeluuskilpailu: riittää, että kuulee kertojaa ja yrittää löytää tarinasta olennaisen sisällön. (Toki nokkeluudella on välillä tarinateatterinäyttämölläkin sijansa kuten improvisaatiossa ylipäätään, mutta tärkeintä on, että näyttelijän assosiaatiot pysyvät kytkeytyneinä kertojan tarinaan silloinkin, kun ne avaavat uusia näkökulmia tai linkittyvät esimerkiksi yhteiskunnalliseen tai metaforiseen tasoon).

Videotaltiointi nostatti keskustelua myös siitä, että kertojalle kipeissä tarinoissa näyttelijän on oltava hereillä, kuinka paljon herkkää asiaa näyttämöllä näytetään: sitä ei tarvitse vältellä, mutta syytä ei myöskään ole kiristää kipuruuvia toistuvasti äärimmilleen, jolloin kertojassa saattaa herätä vastustus.



Ruokatunnin jälkeen jaettiin ryhmän uudet esiintymisvaatteet: R-Collectionin mustat trikoohousut ja luomupuuvillainen musta tunika. Musta vaate on tylsyydessään joillekin ”punainen vaate”, mutta lopulta kaikki vaikuttivat melko tyytyväisiltä ja ymmärsivät, miksi mustaa käytetään usein tarinateatterinäyttämöllä: kirkkaat kankaat näyttävät hyviltä ja selkeiltä mustien vaatteiden kanssa. Tarinateatterivaatteille on olennaista myös tietynlainen neutraalisuus, jotta tarinateatterinäyttelijä voi samoissa vaatteissa esittää iältään ja sukupuoleltaan erilaisia ihmisiä.

Tältä keisarinnojen uudet vaatteet näyttivät:



Odotan kovasti, että uudet esiintymisvaatteemme pääsevät pian näyttämölle. Seuraavat yleisöesityksemme ovat 13.5. ja 16.5. klo 15 Keskuksella. Olemme päättäneet esiintyä myös elokuussa Tampereella järjestettävillä valtakunnallisilla tarinateatteripäivillä, jotka juhlistavat tarinateatterin kaksikymmentävuotista historiaa Suomessa. Lisätietoa Tarina20-tapahtumasta saa osoitteesta:
http://www.tarinateatteri.net/tarina20/

Haemme myös hyväntekeväisyyskohteita syksyn esityksille; jos tiedät yhteisön, joka haluaisi hyväntekeväisyysesityksen, lähetä minulle sähköpostia: tiina.syrja@uta.fi.

Ystävänpäivä

Elisa ja Ritsku jo ehtivätkin kommentoida tänne ystävänpäivän esitystä, johon ryhmäläiset olivat saaneet kutsua kavereitaan. Kiitos kommenteista! Mainiota, jos tämä blogi alkaa vähitellen muuttua dialogisempaan suuntaan, ja muitakin ääniä kuuluu kuin minun ja Minnan monologit. Elisan ja Rirskun kirjoitukset löytyvät Minnan viimekertaisen blogin kommenttiosiosta.

Ystävänpäivän tapaamisemme alkoi tutulla kuulumiskierroksella: mitä vaiheita teatterissa tai elämässä on tällä hetkellä päällimmäisenä. Yksi kertoi ensi-illan valmistamisen olevan siinä väistämättömässä epäuskon vaiheessa, jolloin ammatinvaihto väikkyy mielessä. Toinen edellispäivän esityksestä, josta oli jäänyt suuhun epäonnistumisen tympeä maku. Kolmas miehensä sairastamisesta ja omasta uupumisestaan, joka nousee tapaamiskerroillamme pintaan, koska silloin ei tarvitse suorittaa ja jaksaa. Tuntuu hyvältä, että ryhmäläiset uskaltavat tulla jo rinkiin sellaisena kuin sillä hetkellä ovat, pysähtyä miettimään, millaisessa kohdassa elämässään ja työssään ovat. Yksi kertoi potevansa ryhmäväsymystä, koska on niin monessa ryhmässä mukana, ja valitsevansa tällä kertaa passiivisen osallistumisen. Sille kuten kaikille muillekin oloille tuntuu olevan ryhmässä tilaa ja hyväksyntää. Ja olennaista on, että tuntee kuuluvansa ryhmään silloinkin, kun haluaa vetäytyä ja olla vähemmän aktiivinen.

Kuulumiskierroksen jälkeen jokainen sai etsiä paikkansa suhteessa esitykseemme, tunnustella, houkutteliko näyttelijän tai muusikon paikka vai kertojana ja yleisönä oleminen. Lopulta valikoitui neljä näyttelijää ja yksi muusikko, mikä on yleisin tarinateatteriesityksissä käytetty kokoonpano. Esiintyjiksi päätyneet valitsivat itselleen parin, jota sai pyytää erityisesti seuraamaan esityksen aikana jotain tiettyä esiintymiseen liittyvää asiaa ja antamaan siitä jälkikäteen palautetta. Keskustelimme siitä, että esityksen aikana tajunnantila on toisenlainen kuin arkitajunta ja heti esityksen perään saatu palaute ei välttämättä toimi toivotulla tavalla. Palautteen vastaanottokykykään ei ole silloin parhaimmillaan. Näin ollen esiintyjät saivat itse tunnustella oloaan, halusivatko saada palautetta heti vai vasta seuraavalla kerralla (kaikki taisivat lopulta haluta jotain palautetta heti).


Esitystä tuli seuraamaan kymmenkunta kutsuttua ihmistä, joille tarjottiin alkajaisiksi ystävänpäiväkahvit ja -karkit. Itse esitys sujui riemukkaasti. Selvä on, että tässä vaiheessa innostus ja halu tuottaa näyttämölle impulsseja haittasivat välillä toisten näyttelijöiden kuuntelemista, ja varsinkin simultaanisissa tapahtumissa oli siksi paljon päällekkäinpuhumista. Tämä tuntui kuitenkin vähäpätöiseltä asialta näyttelijöiden rohkeuden rinnalla. Esityksen jälkeen Minna muistutti siitä häkellyttävästä tosiasiasta, että kyseessä oli vasta kahdeksas päivä, kun ryhmämme kokoontuu. Varsinkin siihen nähden esitys antoi vahvan näytön ryhmän vaiheesta. Ja toki esityksessä oli myös hienoa kuuntelemista, ja erityismaininta tekee mieli antaa muusikolle, joka oli näyttämötilanteissa valppaasti läsnä.

Parasta esityksessä oli kuitenkin yhteisöllisyyden kokemus, jonka se kykeni synnyttämään. Yleisössä istuneet ryhmäläiset kannustivat lavalla häärineitä kollegojaan ja kaikki tunsivat olevansa osana esitystä huolimatta siitä, olivatko itse esiintymässä. Tämä ykseyden kokemus onkin tarinateatterissa hienoa: sekä esiintyjät että yleisö osallistuvat esityksen muotoutumiseen ja esityksestä tulee lopulta aina paikalla olevien ihmisten näköinen.

Esityksen, palautteiden ja keskustelun jälkeen oli vielä aikaa ryhmäläisten tarinoille. Eräässä tarinassa kertoja koki saaneensa opetuksen siitä, miten omat ennakkoluulot saattavat estää kuuntelemasta toista. Miten helppoa on ohittaa toinen ihminen, leimata vaikka vain rasittavaksi känniläiseksi, jota ei jaksa kuunnella. Ja miten tärkeää, että niin ei tee. Tällaista opetusta tarjoilee myös tarinateatteri, jossa kaikki tarinat ovat tärkeitä ja tasa-arvoisia huolimatta siitä, kuka ne kertoo ja mitä ne sisältävät.

Lopuksi heräsi keskustelua siitä, pitääkö näyttämöllä tarinan edetä ajallisesti kronologisesti ja lineaarisesti. Ei välttämättä tarvitse, sillä usein tärkeämpää on kuunnella näyttämötodellisuutta, johon aika voidaan tuoda enemmänkin kokemusperäisenä asiana kuin objektiivisena tapahtumien kehyksenä. Monet tekniikat luovat mahdollisuuden ajan pilkkomiseen, toistoihin, takaumiin, hidastuksiin, nopeutuksiin ja niiden avulla voidaan tuoda kertojalle merkittävät asiat ja ikään kuin kokemuksen rytmi tehokkaammin näkyviin. Myös simultaanisuus on usein hyvä keino näyttää eri ihmisten samanaikaista mutta muuten erilaista kokemusmaailmaa. Silloin haasteeksi tosin tulee tilan antaminen rinnakkaiselle tapahtumalle ja kuunteleminen kuten esityksessäkin huomasimme.

Kiitos ystävänpäivästä. Ystävänpäivä on aiemmin mennyt minulta jokseenkin merkityksettömänä ohi, mutta nyt kerrankin tuli vietettyä sitä ja vieläpä erinomaisella tavalla: opettelemalla kuuntelemaan toista ihmistä. Yksi ryhmäläisistä sanoi kauniisti kuuntelemisesta: ”Alunperinkin ihailin tarinateatterissa sitä, miten kuunteleminen luo maagisen ilmapiirin, kun sä vaan kuuntelet, etkä vielä tulkitse mitään siinä.”