Syyskuun tapaaminen

Kiitos, Minna, kun kirjoitit syyskuun tapaamisesta. Olen mukamas ollut niin kiireinen Nätyn syyslukukauden aloituksen myötä (johon muuten on myös kuulunut paljon tarinateatteria), etten ehtinyt vielä kirjoittaa.

Viime kerrasta jäi mieleen tosiaan nauraminen. Se, miten armollista on saada nauraa yhdessä. Se on lempeää irvailua egolle, joka usein ottaa itsensä turhan vakavasti... Oman epätäydellisyytensä hyväksymistä ja inhimillisyytensä tunnustamista, myötätuntoa omia heikkouksia kohtaan. Ja helpottavaa voida nauraa silloinkin, kun mielessä on myös synkeitä tarinoita. Yksi osallistujista totesi, että on hyvä nauraa menneelle. Sen mahdollistaa toisesta näkökulmasta katsominen, jolloin tarinansa näkee uudenlaisessa valossa.

Toinen viime kerran "teema" oli tarinoiden tunnistaminen: kun katsoo toisen tarinaa, se resonoi omien kokemusten kanssa ja nostaa esiin uusia tarinoita. Yksi osallistujista puhui tarinoiden ketjuuntumisesta. Se on yksi merkittävä osa tarinateatterin yhteisöllisyyttä.

Erityisen ilahduttavaa minulle oli, että elokuun tapaamisesta oli ainakin yhdelle näyttelijälle jotain hyödyllistä jäänyt jo elämään:

"Mulle jäi viime kerrasta sellainen 'mantra', että 'minä riitän'. Ne ei oo vain sanoja vaan kokemusta. Sitä olen käyttänyt nyt nää kolme viikkoa töissä".

Tämä on hyvä mantra itse kullekin. Vähentää mm. riittämättömyyden tunteesta sikiävää tarpeetonta syyllisyyttä. Siksi korjasinkin vikkelään tämän kirjoituksen otsikkoa, johon ensi kirjoittamalla lipsahti kirjoitusvirhe: "Syykuun tapaaminen". :)

Lokakuun tapaamiskerrastakin kirjoittaa Minna, sillä en itse pääse paikalle (olen silloin tapaamassa henkistä opettajaani Ammaa Helsingissä). Nyt lokakuusta eteenpäin porukan koko on supistunut yhdellä (mukana on nyt siis 22 näyttelijää), sillä jouduimme yhteisiin sääntöihimme vedoten kertomaan yhdelle hankkeeseen ilmoittautuneelle, että hänen on jäätävä ryhmästä pois, koska hän ei ollut päässyt vielä kertaakaan paikalle (ks. säännöt "Keväällä tapahtunutta" -kirjoituksesta elokuulta). Porukka on alkanut ryhmäytyä jo niin hyvin, että tuntui hankalalta ottaa mukaan uutta. Samasta syystä olemme kieltäytyneet ottamasta ryhmään niitä, jotka ovat kyselleet mahdollisuutta tulla vielä näin jälkikäteen mukaan. Siitä huolimatta, että pari miestäkin ilmoitti kiinnostuksensa ;)

Tähän loppuun vielä pari kuvaa. Marraskuun tapaamisesta lähtien yritän saada keskukselta kameran lainaksi, jotta saadaan parempia kuvia (pitäis ehkä lainata sitä varten myös kuvaaja...).

Ensin yksi Minnan mainitsemista tunnepatsaista. Tässä hävetään oikein porukalla:

Kertoja kertoo, ohjaaja ohjaa ja näyttelijät kuuntelevat:

Mietteitä Minnalta

Keväällä 2004 pidin ensimmäisen tarinatatterityöpajan Tampereen Yliopiston Näyttelijäntyön laitoksen valmistuvalle vuosikurssille. Aloite tuli Tiina Syrjältä. Kokemus oli vahva niin minulle itselleni kuin myös opiskelijoille. (Heistä neljä on nyt mukana tässä hankkeessa) Aloin tosissani miettiä, miten tarinateatteria (jota tunnetaan varsin huonosti ammattiteatterin kentällä) voisi tässä työssä hyödyntää. Syntyi ajatus tarinateatteriryhmän perustamisesta ammattinäyttelijöille. Väylää ei kuitenkaan ollut, kunnes Tutkivan Teatterityön Keskus avasi ovensa työpaikkani, Tampereen Työväen Teatterin, naapurissa. Kävelin päivittäin keskuksen ohi ja tajusin, että tuossahan se väylä on, ihan tarjottimella. Ryhdyimme Tiinan kanssa toimeen, teimme keskukselle hankehakemuksen, joka hyväksyttiin, ja tässä sitä nyt ollaan.
Pahimmat sydämentykytykset ovat jo laantuneet, takana on kolme työpajapäivää syksyn kuudesta, joista viimeinen on marraskuun lopussa.
Hanke on lähtenyt etenemään suurella lämmöllä ja luottamuksella. Se, miten nopeasti yhdessä jaetut tarinat tuovat yhteen ison ryhmän toisilleen osin tuntemattomia ihmisiä, jaksaa hämmästyttää minua kerta toisensa jälkeen. Moni pohti elokuun työpajan aloituskeskustelussa omia ennakkoluulojaan menetelmää kohtaan, osa totesi, ettei tiedä tästä mitään, jollakin oli ollut ei-niin-hyviä kokemuksia tarinateatterista, joku taas oli kokenut sen hyvinkin merkittävänä. Aika kutkuttava lähtökohta työskentelylle.
Ryhmä oivalsi kuitenkin heti, mistä on kysymys. Jo ensimmäisenä työpajapäivänä saatiin monia "osu ja uppos" - kokemuksia, mutta myös että " ei se ihan noin ollu"-kommentteja. Tämäkin koettiin vapauttavana; saa sanoa, jos joku ei ihan osunut ja sitten se korjataan, joko sanallisesti tai tekemällä uudestaan. "Ei tää tän kummempaa ole", totesi joku helpottuneena. Vai olinko se minä itse?
Esiin nousi kysymyksiä: "onko tarinateatterissa kontaktia?" Kysymys yllätti minut, sillä kaiken teatterin tekemisen ytimessä on kontakti: tekstiin, roolihenkilöön, vastanäyttelijään, valoihin, rekvisiittaan, yleisöön, jne. Tarinateatterissa kontakti näyttäytyy kuitenkin vähän uudessa ja oudossa valossa; tekeminen suuntautuu näyttämöllä usein suoraan eteenpäin, vähän tekniikasta riippuen. Kanssanäyttelijät ja heidän tekemisensä aistitaan usein ns. silmäkulmasta, suoraa kontaktia heihin ei välttämättä joka kohdassa ole. Niinpä näyttelijän kehon muut anturit aktivoituvat; kontakti voi toteutua monella tavalla ja tasolla.
Itselleni heräsi kysymys näyttelijän kontaktista ja sen laadusta ylipäätään: onko kontakti esim. perusteatteria tehdessä luonteeltaan enemmänkin pistemäinen, kiilamainen? Tarinateatteria tehdessä se muistuttaa kehää. Näin olen sen itse kokenut, ja minulle tarinateatterin tekeminen on aukaissut ja syventänyt kontaktipintaa myös perusnäytämöllä.
Myöskään kertojaa ei tekemisen aikana katsota; hän on jo antanut itsestään paljon kertomalla jotakin henkilökohtaista. Niinpä hän saa rauhassa vastaanottaa näyttelijöiden tulkinnan. Katse suunnataan kertojaan vasta "sulamisen" (engl. "acknowledgement") jälkeen. Pohdimme myös katseen suuntaa suhteessa yleisöön tekemisen aikana: kohti vai yli? Totesimme, että se vaihtelee tilanteen ja tarinan (myös esiintymistilan) mukaan.
Jätimme kysymyksen kontaktista ja sen laadusta vielä elokuun pajassa auki, vaikka siihen hetkeksi pysähdyimmekin. Vastaus saatiin syyskuun pajassa, jolloin siirryimme lyhyissä tekniikoissa eteenpäin kertovampiin muotoihin. Mukaan tulivat tarina-aura ja vapaa improvisaatio. Nämä tekniikat koettiin rikkaina ja myös esteettisesti vaikuttavina. Näyttämölle syntyi kokonaisia kohtauksia, joissa kontakti ei ollut enää niin sääntöihin sidottu. Niinpä vastaus kontakti-kysymykseen löytyi tekemisen kautta. Ja vastaus on siis "kyllä".
Syyskuun pajassa myös naurettiin paljon, joka osaltaan vastasi toiseen kysymykseen huumorista ja että onko se sallitua. Päivän aloituksessa oli läsnä hyvin tummia tunnelmia ja teemoja. Iltapäivän työskentelyssä nauru vapautti, huojensi ja "vaalensi" näitä tunnelmia. Nauru oli myötäelävää ja -oivaltavaa ja syntyi usein tunnistamisen kokemuksesta. Joten vastaus oli jälleen "kyllä."
Teimme lämmitykseksi tunnepatsaita, jotka kirvoittivat monet naurut, vaikka näyttämöllä nähtiin patsaita esim. ahdistuksesta ja epävarmuudesta. Teimme samat tunteet myös ns. äänipatsaina, joista monet olivat todella voimakkaita kuulokuvia.
Tarinateatteriosuudessa jo edellisellä kerralla esiin nousseet teemat syvenivät; näyttämöllä nähtiin tarinoita syyllisyydestä, armollisuudesta, suhteesta omaan kehoon, toisiin ihmisiin ja työhön, kiltteydestä, ulkopuolisuudesta, jne. Ryhmän työskentely oli nopeaa, pelotonta ja oivaltavaa, sanalla sanoen vaikuttavaa seurattavaa. Olin päivän päättyessä iloinen ja ihmeissäni.