...niin runoilen tänne muutaman rivin minäkin. Miten tämä aina jää niin viime tinkaan? No, yritän parantaa tapani. Ja siihen minulla on tilaisuus heti huomisen tapaamisemme jälkeen. Ohjelmassa on perustyöskentelyä, eli ihan sitä ihtiään tarinateatteria. Neljää tasoa pidämme mukana tästä eteenpäin, stimulaattorina ja jäsentämisen apuvälineenä.
Neljä tasoa liittyy draamaan ja näyttelijäntyöhön laajemmin, ei ainoastaan tämän meidän rakkaan menetelmämme suhteen. Näyttelijä on näyttämöllä aina suhteessa itseensä ja rooliinsa. Näyttelijä on suhteessa paikalla olevaan ryhmään: kanssanäyttelijöihin, ohjaajaan, tekniikkaan, yleisöön. Näyttelijä on suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan, tähän maaillmaan, jossa me elämme. Ja sitten se henkinen, metaforinen, symbolinen, spirituaalinen taso. Taso, joka on sanojen ja näkyvän todellisuuden takana. Siihen me olemme yhteydessä kukin tavallamme.
Nämä tasot löytyvät ihmiselämästä, ja varmaan on vielä monia muitakin, mutta nämä neljä tuntuvat ja näkyvät selkeimmin. Ja kun ne näkyvät, kuuluvat ja limittyvät toisiinsa näyttämöllä, syntyy kiehtovaa ja rikasta katsottavaa.
Esitysten katsominen on hyödyllistä, mutta aikaa vievää puuhaa. Usein tulee katsoneeksi vain omia virheitään. Oma olo saattaa olla usein pettynyt esityksen jälkeen; "olin huono, mokasin, en saanut tuostakaan impussista kiinni, olin teennäinen, epäaito, en tavoittanut kertojan tunnetta, olin jumissa, en kuunnellut..." jne. Nämä moitteet voi jättää omaan arvoonsa ( joka ei ole kummoinen). Kokonaisuus ratkaisee. Kohta, jossa on kokenut olevansa huono, saattaa kuitenkin toimia, koska muut toimivat. Vaikka omat ratkaisut eivät aina olisikaan aivan timantteja, joku toinen ottaa kopin ja vie hommaa eteenpäin. Toki kompuroinneista on hyvä ottaa opikseen, mutta ei niistä kovin huolissaan tarvitse olla. Moka on moka ja kuuluu asiaan.
Katsomastamme toukokuisesta esityksestä välittyi spontaanius ja riemu, joka nauratti vielä näin lokakuussakin.
Keväällä jäin pohtimaan yleisöstä noussutta kysymystä siitä, rajoittiko ja latistiko ensimmäisen esityksen kevätteema tarinoita. Toinen esityksemme oli teematon, enkä kyllä nähnyt eroa siinä, miten esitys ja tarinat muotoutuivat. TT-esitykset löytävät aina uomansa, teemalla tai ilman. Avoimessa yleisöesityksessä teema voi olla alkuimpulssi ja jäsentäjä, ohjaajan apuväline, jonka jälkeen siihen ei välttämättä tarvitse enää edes palata; tarinat seuraavat toistaan joka tapauksessa.
Niin ne taitavat seurata huomennakin.
En tällä kertaa raportoi tämän enempää. Oli näköjään enemmän pohdiskelujen vuoro. Lisää huomisen jälkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti