Elokuun tapaaminen

Syksyn ensimmäinen tapaaminen oli päätetty pitää kaksipäiväisenä (16.–17.8), jotta hanke saataisiin hyvin käyntiin. Ja kyllä saatiinkin. Näiden kahden päivän jälkeen olimme Minnan kanssa uupuneita, mutta tyytyväisiä. Se, miten vaivattomasti ryhmä toimi heti yhdessä ja miten nopeasti uskaltauduttiin käsittelemään hyvin henkilökohtaisia ja kipeitäkin asioita, yllätti meidät myönteisesti. Vaikka kaikki eivät päässeet paikalle molempina päivinä, luottamus ryhmän sisällä muodostui nopeasti eikä se tuntunut häiriintyvän siitä, että ryhmän koostumus vaihteli. Tuntui myös, että oli joitain aiheita, jotka suorastaan olivat odottaneet päästä jaetuiksi. Siksi tuli heti tunne, että olemme aloittamassa jotain merkittävää.

Monia hienoja hetkiä ehdittiin kokea. Yksi sellainen syntyi sosiometrisessä janassa, johon ihmiset asettautuivat sen mukaan, kuinka pitkään ovat tehneet näyttelijäntyötä. Sitten Minna pyysi kuvailemaan, miltä tuntuu seistä nyt siinä kohtaa työuraansa. Janan toisessa päässä juuri teatterikoulutuksensa päättänyt ja kiinnityksellä teatterissa aloittanut näyttelijä sanoi olevansa innostuneen odotuksen vallassa, uuden alussa. Ja janan toisessa päässä yli 40 vuotta näyttelijänä työskennellyt käytti lähes samoja sanoja kuvaillessaan oloaan. Näin ollen jana kiertyi ja sulkeutui ympyräksi.

Tämä kuvaa hyvin näiden kahden päivän tunnelmaa. Vaikka ikä- ja kokemuseroa on paljon osallistujien välillä, yhteistä jaettavaa, johon lähes kaikkien oli helppo samaistua, löytyi paljon. Yksi tällainen tuli monesti esille haastatteluissa, jotka tein ja videoin toisen päivän loppupuolella. Haastattelussa kysyin tunnelmia menneestä kahdesta päivästä. Hyvin usean haastateltavan suusta kuului, että tarinateatterissa viehätti heti se, "ettei tarvi suorittaa" tai "ei tarvi koko ajan yrittää olla hyvä" (tarinateatterissahan ohjaaja aina kysyy tarinankertojalta, vastasiko näyttelijöiden kuvaus tapahtuneesta kertojan omaa kokemusta. Jos ei, ohjaaja kysyy, mitä jäi puuttumaan ja näyttelijät voivat tehdä kerrotun näyttämölle uudestaan. Näin ollen ei tapahdu mitään peruuttamatonta, jota ei voisi korjata.).

Tämä suorittamisen ja onnistumisen pakko, joka erään jo pitkään näyttelijäntyötä tehneen mukaan aiheutti kiireisimpinä ruuhkavuosia sen, että hän koki eläneensä pitkiä aikoja kuin sumussa kykenemättä pysähtymään ja nauttimaan sen paremmin työssä kuin kotonakaan. Tämä saattoi minut miettimään nyt, kun uudet opiskelijat ovat juuri aloittamassa näyttelijäkoulutuksensa Nätyllä, voisiko heitä auttaa jo opiskeluaikana löytämään työntekoon toisenlaista asennetta? Monestihan näyttelijät hokevat esimerkiksi haastatteluissa, kuinka etuoikeutetuksi he kokevat itsensä, kun saavat näytellä. Voisikohan tuon "etu" -etuliitteen jättää pois? Että näyttelijä voisi kokea, että hänellä on oikeus tehdä ja tutkia rauhassa työtään ilman jatkuvaa huonoa omaatuntoa ja ilman että paikka pitää hampaat irvessä lunastaa koko ajan uudelleen? Että työstään saa myös nauttia?

Tässä vielä muutamia kuvia aloituksestamme:

Vanhaa kunnon Seuraa johtajaa -leikkiä käytettiin lämmittelynä.


Kunpanakin päivänä pidettiin hoitohetki, jolloin sai toivoa pariltaan käsittelyä, jota kroppa kaipasi.


Lyhyitä tarinateatteritekniikoita opeteltiin. Tässä kokeillaan varovasti varpaalla ;) kuoroa. Tutuiksi tulivat myös liikkuva patsas, muuntuva patsas, ristiriitapari, kohtaaminen, lause ja ketju. Lisäämme tänne blogiin kuvauksen eri tekniikoista, kunhan ehditään (Minnalla on tällä viikolla syksyn eka enskari, jonka jälkeen lupasi paneutua asiaan).



Ja koska ulkona oli vielä kesäistä, tauolla oli hyvä asettua pimeän demoteatterin ikkunan ääreen keräämään aurinkoenergiaa ja kirjoittamaan työpäiväkirjaa.

Keväällä tapahtunutta

Viime keväänä odottelimme Minnan kanssa hiirenkorvien ilmaantumista koivuihin ja yhtä innokkaasti tarinateatterimme hakuajan päättymistä. Aluksi olimme pelänneet, että hankkeeseen ei ilmoittaudu kukaan. Ilahduimme, kun hakemuksia alkoi kuitenkin tulla tasaiseen tahtiin. Ei, vaan kiihtyvään tahtiin, jolloin aloimme huolestua, että ilmoittautujia tulee ryhmän toimivuuden ja tutkimuksen kannalta liikaakin. Lopulta määräaikaan mennessä oli ilmoittautunut 23 ammattinäyttelijää, kaikki naisia (yllätys, yllätys!). Ikäjakauma ulottui 23:sta 65:een ja ilmoittautuneiden joukossa oli sekä kiinnitettyjä näyttelijöitä että freelancereita, sekä näyttelijäkoulutuksen joko kotimaassa tai ulkomailla saaneita että ammattiin muuta kautta tulleita, ammattinsa vasta aloittavia että sitä yli 40 vuotta harjoittaneita.

Innostukseemme sekoittui pelkoa uuden asian edessä: miten toteutamme tutkimuksen näin isolla ja monimuotoisella porukalla? Voimmeko enää pienentää porukkaa? Ovatko osallistujien työtilanteet liian heterogeenisiä tutkimuksen kannalta? Voimmeko ottaa mukaan niitä näyttelijöitä, jotka tällä hetkellä saavat elantonsa jollain muulla tapaa kuin näyttelemällä, mm. opettamalla tai ohjaamalla?

Sitten ymmärsimme, että jos ei osaa ratkaista asiaa muuta kuin ahdistumalla, on parasta antaa sen vain olla ja hautua. Tarinateatterimenetelmää kohtaan tuntemamme luottamuksen, meditoimisen ja ajan rauhoittavan vaikutuksen ansiosta ajatukset viimein kirkastuivat ja päätimme ottaa syksyksi kaikki mukaan, jotta tarinateatterin avoimuuden ja saatavuuden periaate toteutuisi. Myös ajatus tutkimuksen toteuttamisesta kahdessa kehässä alkoi hahmottua:

A) Laajemmassa kehässä on mukana koko ryhmä. Tarkoituksena on tutkia tarinateatteria teatterin tekemisen menetelmänä; sen yhteisöllisiä, sosiaalisia ja taiteellisia ulottuvuuksia ja vaikutuksia. Siis teatterin tutkimusta tämän menetelmän ja ryhmän kokemuksen läpi nähtynä.

B) Pienempi kehä on Minnan tutkimusaluetta, jossa tutkimuskohteena on tarinateatterin vaikutus näyttelijäntyöhön ja sen heijastukset näyttelijän omaan työn kenttään teatterissa (ja joka toivottavasti etenee aikanaan Minnan tohtorin tutkinnoksi!) Tutkimusryhmään kuuluvat näyttelijät, jotka työskentelevät tutkimuksen teon aikana päätyökseen teatterissa kuten tutkimuksen tekijäkin. Tämän ryhmän tutkimuskysymykset liittyvät tarkemmin esim. kehotietoisuuteen, liittymiseen, ryhmätyöhön, impulssiherkkyyteen, kuuntelemiseen, hahmottamiseen ja läsnäoloon näyttämöllä.

Hyvällä mielellä kutsuimme siis kaikki ensimmäiseen tutustumiskertaan, joka pidettiin Tutkivan teatterityön keskuksen tiloissa Tampereella jo keväällä, toukokuun 7. päivänä. Tätä ennen olin sähköpostitse pyytänyt kaikilta taustatietoja näyttelijäkokemuksesta ja -koulutuksesta, hanketta kohtaan koskevista toiveista ym. Aloitimme tutustumisen suomalaiskansalliseen tapaan kahvinjuonnilla ja pullapitkon syönnillä. Sitten kerroimme ajatuksiamme hankkeesta ja sovimme yhteisistä pelisäännöistä, jotka lähetin myöhemmin sähköpostitse myös niille, jotka eivät päässeet paikalle:

Syksy on koeaikaa sekä vetäjille että osallistujille. Sinä aikana opetellaan tarinateatterin perustekniikat ja katsotaan, miten ryhmä alkaa toimia yhdessä. Sitoutuminen ja turvallisen pohjan luominen yhteiselle tekemiselle on tarinateatteria tehdessä tärkeää. Joten jos poissaoloja tulee syksyn aikana enemmän kuin kaksi, jäsenyys ryhmässä raukeaa. Koeaikana voi myös itse missä vaiheessa tahansa ilmoittaa, että ei enää halua jatkaa ryhmässä. Koeajan jälkeen vetäjillä on oikeus pienentää ryhmän kokoa vuodenvaihteessa, jotta tutkimuksen onnistuminen ja ryhmän toimivuus tulisi taattua.

Ryhmä etsii tutkimuskeskuksella tehtävien esitysten lisäksi myös mahdollisuuksia hyväntekeväisyysesitysten tekemiseen osana tarinateatterin yhteiskunnallista palvelutehtävää.

Ryhmään osallistuminen on ilmaista. Ryhmäläiset maksavat toistaiseksi matkakulunsa itse.

Koska kyseessä on tutkimushanke, ryhmän jäsenet sitoutuvat pitämään prosessin aikana työpäiväkirjaa ja osallistumaan tutkimushaastatteluihin.Tapaamiskerroilla kerrotut tarinat itsessään ovat luottamuksellisia ja kaikki ryhmäläiset sitoutuvat vaitiolovelvollisuuteen. Tutkimuksessa ryhmäläisiä ei käsitellä omilla nimillään, vaikka tietenkään kenenkään osallistuminen hankkeeseen ei sinänsä ole salaisuus. Mikäli tutkimusraporteissa halutaan julkaista osia jostain tarinasta, siihen pyydetään aina lupa kertojalta. Mitään ei siis julkaista ilman kertojan suostumusta.

Minna jakoi osallistujille Keskuksen sponssaamat muistikirjat työpäiväkirjanpitoa varten. Ja lopuksi teimme pienen tarinakerrontaharjoituksen, jonka osallistujat tekivät pareittain. Siinä toinen kertoi kuuntelijalleen jonkin merkittävän hetken kuluvalta keväältä. Sitten kuuntelija kertoi sen takaisin käyttäen kertojasta tarinassa kolmatta persoonaa. Harjoituksen jälkeen kokoonnuimme kuulemaan kokemuksia harjoituksesta:

"Tunsin itseni kuulluksi ja hyväksytyksi"
"Luulin, että tarinani ei ollut mielenkiintoinen, mutta kun kuulin sen toisen kertomana, tajusin, ettö olihan se!"
"Kuulin oman tarinani toisin, sain siihen uuden näkökulman"
"Kun kuuntelin tarinaani, tunnemuisti niistä tapahtumista heräsi"
"Halusin kunnioittaa toisen tarinaa ja muistaa sen mahdollisimman hyvin. Yritinkin keskittyä sitten niin kovasti kuuntelemiseen, että en lopulta muistanut kaikkea!"

Nämä kommentit tulivat kertoneeksi myös jotakin olennaista tarinateatterista. Kaikki tarinat ovat kuulemisen arvoisia, niitä ei arvoteta hyviksi tai huonoiksi. Kun kuulee/näkee oman tarinansa, tulee ottaneeksi etäännyttävän askeleen, joka auttaa ymmärtämään tarinaa paremmin.

Sitten erosimme viettämään suloista suvea kukin tahoillemme ja odottelemaan elokuuta!

Blogi avautuu!

Päätimme Minnan kanssa avata tämän blogin, jotta hankkeemme etenemistä voi seurata. Tarinateatteriin kuuluu olennaisesti yhteisöllisyys ja avoimuus. Siksi tuntuisikin oudolta, että puuhailisimme keskenämme kaksi vuotta ja vasta sitten kertoisimme ulospäin hankkeestamme. Tervetuloa siis tänne kaikki, sekä hankkeeseemme osallistuvat että muutkin kiinnostuneet, keskustelemaan tarinateatterista ja aiheista, jotka nousevat kokoontumistemme myötä. Tutkimuskysymyksemme muotoutuvat vasta prosessin kuluessa. Kiinnostuneina odotammekin, mitkä kysymykset nousevat olennaisiksi!