Tarkoitus oli kirjoittaa toukokuun tapaamisesta toukokuussa, mutta kesäloma otti niin vankan niskalenkin kevään väsyttämästä tahdonvoimasta, että ulkona vetelehtiminen vaikutti paljon paremmalta vaihtoehdolta kuin tietokoneen ääressä istuminen. Näin ollen Anninakin joutui liittämään ensimmäistä, toukokuun lopussa ollutta tilauskeikkaamme koskevan kommenttinsa Minnan edelliseen kirjoitukseen. Minna bloggaa myös vielä ennen kesälaitumelle kirmaamistaan ja kertoo tarkemmin esityksistä, kunhan on saanut poikansa ylioppilasjuhlat järjestettyä.
Ensimmäiset yleisölle avoimet esityksemme olivat siis toukokuun puolessa välissä, jolloin myös haastattelimme hankelaiset (haastatteluista en kerro tässä enempää, koska muutama on vielä haastattelematta). Kesän ensimmäiset helteet ja helatorstain suoma ylimääräinen vapaapäivä (ja monelle pitkä viikonloppu) verottivat taatusti yleisömääräämme, mutta mukavasti porukkaa kuitenkin riitti kummallekin päivälle. Torstain esityksestä jouduin hipsimään kesken pois lähteäkseni valmistelemaan ja juhlimaan mieheni 50-vuotispäivää…tai no, tarkoitus oli hipsiä, mutta jouduin häiritsemään Minnaa ja esitystä, koska tavarani olivat lukkojen takana ja olin antanut avaimen Minnalle. Tämän avainepisodin lisäksi esityksen alkuun toivat oman yllättävän lisänsä kovaääninen lapsi ja tekstiviestin lähettäneet, oven taakse jääneet, myöhästyneet katsojat, joita kävin etsimässä. Tästä huolimatta esitys alkoi hyvässä hengessä. Tarinateatterissa ei ole tarkoitus luoda rikkumattomia illuusioita, joten tällaiset elämiseen kuuluvat häiriötekijät otetaan vastaan osaksi tapahtumaa. Tarinateatteri on läsnäoloa ja vuorovaikutusta yleisön kanssa kulloisessakin tilanteessa, myös tällaisessa. Joka tapauksessa pyydän anteeksi esiintyjiltä tätä omaa sekoiluani...
Sunnuntain esityksen näin kokonaan ja hyvilläni sitä katsoinkin. Tekniikat alkavat suurimmaksi osaksi ja suurimmalla osalla olla jo hyvin hallussa ja tämä tuo esitykseen rakennetta ja rauhaa. Esityksen jälkeen pidimme seminaarin, jossa ensin kerroin yleisesti tarinateatterista ja sitten hankkeestamme. Pari hankelaista tuli kertomaan omia kokemuksiaan ja sitten alkoi kiitettävän vilkas yleisökeskustelu. Keskustelussa puhuttiin esimerkiksi tarinateatterin merkityksestä ammattinäyttelijälle, ja hankelaiset kertoivat, että yksinäisyyden ja suorittamisen pakon kuristusote hellittää, kun näyttelijän fokus siirtyy pois omasta onnistumisesta huolehtimisesta kohti tarinaa, kertojaa, muita näyttelijöitä ja yleisöä. Sivuttiin myös kysymystä siitä, miten paikalla olevaa ihmistä ylipäätään voi esittää. Tämä on itseäni kiinnostava kysymys ja luen juuri Nick Rowen artikkelia Playing the Other: the Ethical Limitations of Playback Performing, joka käsittelee tätä tematiikkaa. Palaan tähän myöhemmin, mutta omalta kohdaltani voin nyt sanoa, että tarinateatterinäyttelijänä en niinkään ajattele näytteleväni kertojaa vaan kertojaa tarinassa. Eli oikeastaan näyttelen enemmän tarinaa kuin ihmistä, ja katsoessaan tarinaa kertoja voi mahdollisesti sijoittaa itsensä esittämäni hahmon tilalle. Kun olen tutustunut artikkeliin tarkemmin, palaan tähän asiaan.
Koska en ollut kertonut mitään aiemmissa tapaamisissamme, asetuin sunnuntain esityksessä kertojaksi. Kerroin lähestyvään tohtoripromootioon ja etenkin tohtorinhattuuni liittyvän absurdin tarinan, jonka kanssa olin kamppaillut pari viikkoa ja joka meinasi tärvellä ilon promootioon osallistumisesta. Koin taas, miten vapauttavaa on kertoa tarina, nähdä se ja päästää siitä sitten irti. Sunnuntain jälkeen kykenin suhtautumaan tarinaan liittyvään hullunmyllyyn tyynesti.
Eckhart Tolle kertoo kirjassaan A New Earth ankoista, jotka kovaäänisesti tapeltuaan lähtevät uimaan eri suuntiin ja läpsyttävät voimakkaasti siipiään muutaman kerran vapauttaakseen tappelun synnyttämän ylimääräisen energian. Sen jälkeen ne jatkavat matkaansa rauhallisina. Tarinateatteri toimii kertojalle parhaimmillaan “siipien läpsyttelynä”, mahdollisuutena ravistaa tarina ulos. Usein jumiudumme tarinoihimme, jatkamme ankkatappelua mielessämme, emmekä pysty irrottamaan ja laskeutumaan nykyhetkeen. Tarinateatterin tarjoama etäännyttävä näkökulma saattaa asettaa tarinan mittakaavaan, jonka kanssa on helpompi elää.
Tollella on myös toinen tähän sopiva tarina kahdesta Zen-munkista, Tanzanista ja Ekidosta, jotka kävelivät mutaisella tiellä rankkasateen jälkeen. Kylän lähellä he kohtasivat nuoren naisen, joka yritti ylittää tietä. Mutaa oli kuitenkin niin paljon, että tien ylitys olisi tuhonnut tytön kauniin silkkikimonon. Tanzan nosti hänet käsivarsilleen ja kantoi toiselle puolelle.
Vaellettuaan viisi tuntia hiljaisuudessa temppelille Ekido ei kyennyt enää hillitsemään itseään: “Miksi ihmeessä kannoit tytön tien yli? Me munkit emme tee tuolla tavoin!” Tanzan vastasi: “Minä laskin tytön alas jo tunteja sitten. Vieläkö sinä kannat häntä?”
Nyt on aika jättää talvisten tarinoiden taakka ja antautua kesälle. Kiitos tästä ensimmäisestä vuodesta, rakkaat hankelaiset! Pakkaan laukut ja lähden huomenna Bremeniin. Tapaan siellä Bremenin Tarinateatterin, joka tulee Tampereen Tarinateatterin vieraaksi seuraavana viikonloppuna. Tarkoitus on treenata yhdessä ja jakaa suomalais-saksalaisia tarinoita.
Suloista kesää ja Auf Wiedersehen! Elokuussa sitten taas “istun alas, panen reppuni laulamaan, tarinaa kertomaan, tarinaa menneistä markoista, penneistä. Nyt reppu jupiset riimisi rupiset tai katkon sinulta nyörit. Nyt korvaani karmeat juttusi supiset, kotona turhaan jaloissa pyörit. Et jättää saa pois sanaakaan -et sitä kaunistakaan.” (Eppu Normaali: Nyt reppu jupiset riimisi rupiset.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti