Maaliskuun aurinko

Tätä kirjoittaessani taivaalla paistaa kirkas kevätaurinko, joka armottomasti suuntaa spottinsa kodin tahraisiin ikkunoihin, likaisiin nurkkiin...Tarinateatterilla on joskus samanlainen vaikutus: huomaa, että on tullut aika tuoda päivänvaloon talven pimeydessä muhineet, pölyttymään jätetyt, mieltä likaavat tarinat.

Outi ehätti jo kommentoimaan maaliskuun kokoontumistamme (kommentti löytyy Ystävänpäivä-kirjoituksen alta); kiitos! Outi kuvaa siinä oivallisesti, miten hän näkee oman tarinansa ulkoa päin ja mahdollisuutensa vaikuttaa siihen: "Omassa kokemuksessani minä olin siis jotenkin kokonaan kadonnut hallitsemattoman vyörytyksen alle, mutta lavalla näin päähenkilön, jolle tapahtui asioita. Se olikin minun elämääni, minun narratiiviani, johon voin vaikuttaa, ainakin omaa suhtautumista siihen." Tämä pieni vieraannutus onkin yksi tekijöistä, joka erottaa tarinateatterin psykodraamasta, jossa kertoja asettuu itse näyttämölle päähenkilöksi omaan tarinaansa. Psykodraamaa tehdään suljetun piirin keskellä; tarinateatterille on ominaista avoimuus. Psykodraama on terapiamuoto, tarinateatteri on yhteisöllistä teatteria. Avoimissa esityksissä tarinateatteri on aina yleisönsä näköinen eli yleisö itse säätelee sitä, kuinka syvälle he menevät tarinoissaan. Kun tarinateatteria tehdään tutussa ryhmässä (kuten hankkeemme harjoituksissa), kertoja usein uskaltaa kertoa itselleen merkittävämpiä tarinoita kuin vieraan yleisön keskellä ja silloin kertomisella voi olla jopa terapeuttisia vaikutuksia. Tästä saatiin osoitus tapaamisessamme, jossa kuulimme pitkään kertojaansa kiusanneen tarinan valheessa elämisestä. Saimme myös kuulla tarinan näyttelijän taistelemisesta oman kunnianhimon, ohjaajien ja tuottajien oikkujen sekä eettisesti oikeiden valintojen välisessä ristiaallokossa. Tällaiset vaikeat aiheet vaativat kertojaltaan rohkeutta, mutta kertomisella voi olla vapauttava vaikutus, kuten Outi kommentissaan kirjoittaa. Loppuringissä yksi naisista sanoi eräälle kertojista :"Päällimmäisenä sanana mielessä on kiitollisuus ihmisten tarinoista. Hienoja tarinoita, tuntuu etuoikeutetulta kuunnella niitä ja olla osana tätä. Täällä on rohkeita naisia, jotka uskaltaa avata itsensä. Kun ihminen on kertonu tarinansa, sen irtipäästämisen näkee. Sen näki sun kropasta, et sä päästit siitä muistosta irti. Taakoista ja tarinoista voi päästää irti niinkuin joskus kipukehostakin."

Yksi näyttelijöistämme sanoi: "Välillä kuulee, et tää on lällyhommaa", ja kertoi oman luottamuksensa tarinateatterin voimaan kasvaneen tämän harjoituskerran jälkeen. Toinen puolestaan kertoi kuulleensa erään teatteriammattilaisen sanoneen, että tarinateatterille voi olla lastentarhoissa paljon käyttöä. Tällä kerralla ryhmämme urheat naiset kuitenkin osoittivat, että tarinateatteri voi kyllä olla sangen kaukana Puolen hehtaarin metsästä. (Toki tarinateatteria voi tehdä myös lasten kanssa, mutta silloinkin on tarkoitus kuulla kunnioittavasti lapsen tarinaa, ei satuilla).



Näiden tarinoiden lisäksi toinen tärkeä asia maaliskuun tapaamiskerralla oli ystävänpäiväesityksen taltioinnin katsominen DVD:ltä Keskuksen auditoriossa. Ensin pelkäsin, että ensimmäisen esiintymisen näyttäminen heti valkokangaskoossa olisi liiallista shokkihoitoa, mutta pelkoni osoittautui turhaksi. Esiintyneet naiset katsoivat taltiointia ammattimaisella asenteella ja antoivat myös muille mahdollisuuden oppia. Videotaltiointi voi olla hyvä työväline, kunhan päästää irti epämääräisestä "olinko hyvä/huono" -asenteesta. Taltioinnin perusteella voi tehdä havaintoja mm. asemoinnista näyttämöllä, miten antaa tilaa toisille, miten tarinan ydin tulee näkyväksi ym. Sen avulla voitiin myös tarkentaa tekniikoita: liikkuvia patsaita, joista unohtui ääni ja puhe, ristiriitapareja, jotka unohtivat liikkua eteenpäin jne.
Taltioinnin perusteella huomasimme, että liikkeen tarkkuus on tärkeää, koska se luo näyttämölle selkeyttä, joka jäsentää etenkin aloituksia ja lopetuksia: tarinoissa näyttelijät kääntyvät kohti kankaita ohjaajan ”katsotaan”-sanan jälkeen ja kävelevät sinne peräkkäin (eivätkä ryntää yhdessä rykelmässä); liikkuvissa patsaissa kun näyttelijä lähtee paikaltaan, niin hän menee eikä meinaa huolimatta siitä, sattuuko joku muu lähtemään samaan aikaan: epäröintiä ja edestakaista liikettä on syytä välttää.

Yksi esiintyjistä sanoi taltioinnin nähtyään ymmärtävänsä paremmin, että rauhallinen, yksinkertainen toiminta näyttää näyttämöllä hyvältä ja tuntuu palvelevan kertojaa. Näyttämölle ei ole tarpeen tuoda valtavaa määrää impulsseja (eikä ainakaan samanaikaisesti), eikä tarinateatterinäytteleminen myöskään ole näyttelijöiden nokkeluuskilpailu: riittää, että kuulee kertojaa ja yrittää löytää tarinasta olennaisen sisällön. (Toki nokkeluudella on välillä tarinateatterinäyttämölläkin sijansa kuten improvisaatiossa ylipäätään, mutta tärkeintä on, että näyttelijän assosiaatiot pysyvät kytkeytyneinä kertojan tarinaan silloinkin, kun ne avaavat uusia näkökulmia tai linkittyvät esimerkiksi yhteiskunnalliseen tai metaforiseen tasoon).

Videotaltiointi nostatti keskustelua myös siitä, että kertojalle kipeissä tarinoissa näyttelijän on oltava hereillä, kuinka paljon herkkää asiaa näyttämöllä näytetään: sitä ei tarvitse vältellä, mutta syytä ei myöskään ole kiristää kipuruuvia toistuvasti äärimmilleen, jolloin kertojassa saattaa herätä vastustus.



Ruokatunnin jälkeen jaettiin ryhmän uudet esiintymisvaatteet: R-Collectionin mustat trikoohousut ja luomupuuvillainen musta tunika. Musta vaate on tylsyydessään joillekin ”punainen vaate”, mutta lopulta kaikki vaikuttivat melko tyytyväisiltä ja ymmärsivät, miksi mustaa käytetään usein tarinateatterinäyttämöllä: kirkkaat kankaat näyttävät hyviltä ja selkeiltä mustien vaatteiden kanssa. Tarinateatterivaatteille on olennaista myös tietynlainen neutraalisuus, jotta tarinateatterinäyttelijä voi samoissa vaatteissa esittää iältään ja sukupuoleltaan erilaisia ihmisiä.

Tältä keisarinnojen uudet vaatteet näyttivät:



Odotan kovasti, että uudet esiintymisvaatteemme pääsevät pian näyttämölle. Seuraavat yleisöesityksemme ovat 13.5. ja 16.5. klo 15 Keskuksella. Olemme päättäneet esiintyä myös elokuussa Tampereella järjestettävillä valtakunnallisilla tarinateatteripäivillä, jotka juhlistavat tarinateatterin kaksikymmentävuotista historiaa Suomessa. Lisätietoa Tarina20-tapahtumasta saa osoitteesta:
http://www.tarinateatteri.net/tarina20/

Haemme myös hyväntekeväisyyskohteita syksyn esityksille; jos tiedät yhteisön, joka haluaisi hyväntekeväisyysesityksen, lähetä minulle sähköpostia: tiina.syrja@uta.fi.

Ystävänpäivä

Elisa ja Ritsku jo ehtivätkin kommentoida tänne ystävänpäivän esitystä, johon ryhmäläiset olivat saaneet kutsua kavereitaan. Kiitos kommenteista! Mainiota, jos tämä blogi alkaa vähitellen muuttua dialogisempaan suuntaan, ja muitakin ääniä kuuluu kuin minun ja Minnan monologit. Elisan ja Rirskun kirjoitukset löytyvät Minnan viimekertaisen blogin kommenttiosiosta.

Ystävänpäivän tapaamisemme alkoi tutulla kuulumiskierroksella: mitä vaiheita teatterissa tai elämässä on tällä hetkellä päällimmäisenä. Yksi kertoi ensi-illan valmistamisen olevan siinä väistämättömässä epäuskon vaiheessa, jolloin ammatinvaihto väikkyy mielessä. Toinen edellispäivän esityksestä, josta oli jäänyt suuhun epäonnistumisen tympeä maku. Kolmas miehensä sairastamisesta ja omasta uupumisestaan, joka nousee tapaamiskerroillamme pintaan, koska silloin ei tarvitse suorittaa ja jaksaa. Tuntuu hyvältä, että ryhmäläiset uskaltavat tulla jo rinkiin sellaisena kuin sillä hetkellä ovat, pysähtyä miettimään, millaisessa kohdassa elämässään ja työssään ovat. Yksi kertoi potevansa ryhmäväsymystä, koska on niin monessa ryhmässä mukana, ja valitsevansa tällä kertaa passiivisen osallistumisen. Sille kuten kaikille muillekin oloille tuntuu olevan ryhmässä tilaa ja hyväksyntää. Ja olennaista on, että tuntee kuuluvansa ryhmään silloinkin, kun haluaa vetäytyä ja olla vähemmän aktiivinen.

Kuulumiskierroksen jälkeen jokainen sai etsiä paikkansa suhteessa esitykseemme, tunnustella, houkutteliko näyttelijän tai muusikon paikka vai kertojana ja yleisönä oleminen. Lopulta valikoitui neljä näyttelijää ja yksi muusikko, mikä on yleisin tarinateatteriesityksissä käytetty kokoonpano. Esiintyjiksi päätyneet valitsivat itselleen parin, jota sai pyytää erityisesti seuraamaan esityksen aikana jotain tiettyä esiintymiseen liittyvää asiaa ja antamaan siitä jälkikäteen palautetta. Keskustelimme siitä, että esityksen aikana tajunnantila on toisenlainen kuin arkitajunta ja heti esityksen perään saatu palaute ei välttämättä toimi toivotulla tavalla. Palautteen vastaanottokykykään ei ole silloin parhaimmillaan. Näin ollen esiintyjät saivat itse tunnustella oloaan, halusivatko saada palautetta heti vai vasta seuraavalla kerralla (kaikki taisivat lopulta haluta jotain palautetta heti).


Esitystä tuli seuraamaan kymmenkunta kutsuttua ihmistä, joille tarjottiin alkajaisiksi ystävänpäiväkahvit ja -karkit. Itse esitys sujui riemukkaasti. Selvä on, että tässä vaiheessa innostus ja halu tuottaa näyttämölle impulsseja haittasivat välillä toisten näyttelijöiden kuuntelemista, ja varsinkin simultaanisissa tapahtumissa oli siksi paljon päällekkäinpuhumista. Tämä tuntui kuitenkin vähäpätöiseltä asialta näyttelijöiden rohkeuden rinnalla. Esityksen jälkeen Minna muistutti siitä häkellyttävästä tosiasiasta, että kyseessä oli vasta kahdeksas päivä, kun ryhmämme kokoontuu. Varsinkin siihen nähden esitys antoi vahvan näytön ryhmän vaiheesta. Ja toki esityksessä oli myös hienoa kuuntelemista, ja erityismaininta tekee mieli antaa muusikolle, joka oli näyttämötilanteissa valppaasti läsnä.

Parasta esityksessä oli kuitenkin yhteisöllisyyden kokemus, jonka se kykeni synnyttämään. Yleisössä istuneet ryhmäläiset kannustivat lavalla häärineitä kollegojaan ja kaikki tunsivat olevansa osana esitystä huolimatta siitä, olivatko itse esiintymässä. Tämä ykseyden kokemus onkin tarinateatterissa hienoa: sekä esiintyjät että yleisö osallistuvat esityksen muotoutumiseen ja esityksestä tulee lopulta aina paikalla olevien ihmisten näköinen.

Esityksen, palautteiden ja keskustelun jälkeen oli vielä aikaa ryhmäläisten tarinoille. Eräässä tarinassa kertoja koki saaneensa opetuksen siitä, miten omat ennakkoluulot saattavat estää kuuntelemasta toista. Miten helppoa on ohittaa toinen ihminen, leimata vaikka vain rasittavaksi känniläiseksi, jota ei jaksa kuunnella. Ja miten tärkeää, että niin ei tee. Tällaista opetusta tarjoilee myös tarinateatteri, jossa kaikki tarinat ovat tärkeitä ja tasa-arvoisia huolimatta siitä, kuka ne kertoo ja mitä ne sisältävät.

Lopuksi heräsi keskustelua siitä, pitääkö näyttämöllä tarinan edetä ajallisesti kronologisesti ja lineaarisesti. Ei välttämättä tarvitse, sillä usein tärkeämpää on kuunnella näyttämötodellisuutta, johon aika voidaan tuoda enemmänkin kokemusperäisenä asiana kuin objektiivisena tapahtumien kehyksenä. Monet tekniikat luovat mahdollisuuden ajan pilkkomiseen, toistoihin, takaumiin, hidastuksiin, nopeutuksiin ja niiden avulla voidaan tuoda kertojalle merkittävät asiat ja ikään kuin kokemuksen rytmi tehokkaammin näkyviin. Myös simultaanisuus on usein hyvä keino näyttää eri ihmisten samanaikaista mutta muuten erilaista kokemusmaailmaa. Silloin haasteeksi tosin tulee tilan antaminen rinnakkaiselle tapahtumalle ja kuunteleminen kuten esityksessäkin huomasimme.

Kiitos ystävänpäivästä. Ystävänpäivä on aiemmin mennyt minulta jokseenkin merkityksettömänä ohi, mutta nyt kerrankin tuli vietettyä sitä ja vieläpä erinomaisella tavalla: opettelemalla kuuntelemaan toista ihmistä. Yksi ryhmäläisistä sanoi kauniisti kuuntelemisesta: ”Alunperinkin ihailin tarinateatterissa sitä, miten kuunteleminen luo maagisen ilmapiirin, kun sä vaan kuuntelet, etkä vielä tulkitse mitään siinä.”