Tätä kirjoittaessani taivaalla paistaa kirkas kevätaurinko, joka armottomasti suuntaa spottinsa kodin tahraisiin ikkunoihin, likaisiin nurkkiin...Tarinateatterilla on joskus samanlainen vaikutus: huomaa, että on tullut aika tuoda päivänvaloon talven pimeydessä muhineet, pölyttymään jätetyt, mieltä likaavat tarinat.
Outi ehätti jo kommentoimaan maaliskuun kokoontumistamme (kommentti löytyy Ystävänpäivä-kirjoituksen alta); kiitos! Outi kuvaa siinä oivallisesti, miten hän näkee oman tarinansa ulkoa päin ja mahdollisuutensa vaikuttaa siihen: "Omassa kokemuksessani minä olin siis jotenkin kokonaan kadonnut hallitsemattoman vyörytyksen alle, mutta lavalla näin päähenkilön, jolle tapahtui asioita. Se olikin minun elämääni, minun narratiiviani, johon voin vaikuttaa, ainakin omaa suhtautumista siihen." Tämä pieni vieraannutus onkin yksi tekijöistä, joka erottaa tarinateatterin psykodraamasta, jossa kertoja asettuu itse näyttämölle päähenkilöksi omaan tarinaansa. Psykodraamaa tehdään suljetun piirin keskellä; tarinateatterille on ominaista avoimuus. Psykodraama on terapiamuoto, tarinateatteri on yhteisöllistä teatteria. Avoimissa esityksissä tarinateatteri on aina yleisönsä näköinen eli yleisö itse säätelee sitä, kuinka syvälle he menevät tarinoissaan. Kun tarinateatteria tehdään tutussa ryhmässä (kuten hankkeemme harjoituksissa), kertoja usein uskaltaa kertoa itselleen merkittävämpiä tarinoita kuin vieraan yleisön keskellä ja silloin kertomisella voi olla jopa terapeuttisia vaikutuksia. Tästä saatiin osoitus tapaamisessamme, jossa kuulimme pitkään kertojaansa kiusanneen tarinan valheessa elämisestä. Saimme myös kuulla tarinan näyttelijän taistelemisesta oman kunnianhimon, ohjaajien ja tuottajien oikkujen sekä eettisesti oikeiden valintojen välisessä ristiaallokossa. Tällaiset vaikeat aiheet vaativat kertojaltaan rohkeutta, mutta kertomisella voi olla vapauttava vaikutus, kuten Outi kommentissaan kirjoittaa. Loppuringissä yksi naisista sanoi eräälle kertojista :"Päällimmäisenä sanana mielessä on kiitollisuus ihmisten tarinoista. Hienoja tarinoita, tuntuu etuoikeutetulta kuunnella niitä ja olla osana tätä. Täällä on rohkeita naisia, jotka uskaltaa avata itsensä. Kun ihminen on kertonu tarinansa, sen irtipäästämisen näkee. Sen näki sun kropasta, et sä päästit siitä muistosta irti. Taakoista ja tarinoista voi päästää irti niinkuin joskus kipukehostakin."
Yksi näyttelijöistämme sanoi: "Välillä kuulee, et tää on lällyhommaa", ja kertoi oman luottamuksensa tarinateatterin voimaan kasvaneen tämän harjoituskerran jälkeen. Toinen puolestaan kertoi kuulleensa erään teatteriammattilaisen sanoneen, että tarinateatterille voi olla lastentarhoissa paljon käyttöä. Tällä kerralla ryhmämme urheat naiset kuitenkin osoittivat, että tarinateatteri voi kyllä olla sangen kaukana Puolen hehtaarin metsästä. (Toki tarinateatteria voi tehdä myös lasten kanssa, mutta silloinkin on tarkoitus kuulla kunnioittavasti lapsen tarinaa, ei satuilla).
Näiden tarinoiden lisäksi toinen tärkeä asia maaliskuun tapaamiskerralla oli ystävänpäiväesityksen taltioinnin katsominen DVD:ltä Keskuksen auditoriossa. Ensin pelkäsin, että ensimmäisen esiintymisen näyttäminen heti valkokangaskoossa olisi liiallista shokkihoitoa, mutta pelkoni osoittautui turhaksi. Esiintyneet naiset katsoivat taltiointia ammattimaisella asenteella ja antoivat myös muille mahdollisuuden oppia. Videotaltiointi voi olla hyvä työväline, kunhan päästää irti epämääräisestä "olinko hyvä/huono" -asenteesta. Taltioinnin perusteella voi tehdä havaintoja mm. asemoinnista näyttämöllä, miten antaa tilaa toisille, miten tarinan ydin tulee näkyväksi ym. Sen avulla voitiin myös tarkentaa tekniikoita: liikkuvia patsaita, joista unohtui ääni ja puhe, ristiriitapareja, jotka unohtivat liikkua eteenpäin jne.
Taltioinnin perusteella huomasimme, että liikkeen tarkkuus on tärkeää, koska se luo näyttämölle selkeyttä, joka jäsentää etenkin aloituksia ja lopetuksia: tarinoissa näyttelijät kääntyvät kohti kankaita ohjaajan ”katsotaan”-sanan jälkeen ja kävelevät sinne peräkkäin (eivätkä ryntää yhdessä rykelmässä); liikkuvissa patsaissa kun näyttelijä lähtee paikaltaan, niin hän menee eikä meinaa huolimatta siitä, sattuuko joku muu lähtemään samaan aikaan: epäröintiä ja edestakaista liikettä on syytä välttää.
Yksi esiintyjistä sanoi taltioinnin nähtyään ymmärtävänsä paremmin, että rauhallinen, yksinkertainen toiminta näyttää näyttämöllä hyvältä ja tuntuu palvelevan kertojaa. Näyttämölle ei ole tarpeen tuoda valtavaa määrää impulsseja (eikä ainakaan samanaikaisesti), eikä tarinateatterinäytteleminen myöskään ole näyttelijöiden nokkeluuskilpailu: riittää, että kuulee kertojaa ja yrittää löytää tarinasta olennaisen sisällön. (Toki nokkeluudella on välillä tarinateatterinäyttämölläkin sijansa kuten improvisaatiossa ylipäätään, mutta tärkeintä on, että näyttelijän assosiaatiot pysyvät kytkeytyneinä kertojan tarinaan silloinkin, kun ne avaavat uusia näkökulmia tai linkittyvät esimerkiksi yhteiskunnalliseen tai metaforiseen tasoon).
Videotaltiointi nostatti keskustelua myös siitä, että kertojalle kipeissä tarinoissa näyttelijän on oltava hereillä, kuinka paljon herkkää asiaa näyttämöllä näytetään: sitä ei tarvitse vältellä, mutta syytä ei myöskään ole kiristää kipuruuvia toistuvasti äärimmilleen, jolloin kertojassa saattaa herätä vastustus.
Ruokatunnin jälkeen jaettiin ryhmän uudet esiintymisvaatteet: R-Collectionin mustat trikoohousut ja luomupuuvillainen musta tunika. Musta vaate on tylsyydessään joillekin ”punainen vaate”, mutta lopulta kaikki vaikuttivat melko tyytyväisiltä ja ymmärsivät, miksi mustaa käytetään usein tarinateatterinäyttämöllä: kirkkaat kankaat näyttävät hyviltä ja selkeiltä mustien vaatteiden kanssa. Tarinateatterivaatteille on olennaista myös tietynlainen neutraalisuus, jotta tarinateatterinäyttelijä voi samoissa vaatteissa esittää iältään ja sukupuoleltaan erilaisia ihmisiä.
Tältä keisarinnojen uudet vaatteet näyttivät:
Odotan kovasti, että uudet esiintymisvaatteemme pääsevät pian näyttämölle. Seuraavat yleisöesityksemme ovat 13.5. ja 16.5. klo 15 Keskuksella. Olemme päättäneet esiintyä myös elokuussa Tampereella järjestettävillä valtakunnallisilla tarinateatteripäivillä, jotka juhlistavat tarinateatterin kaksikymmentävuotista historiaa Suomessa. Lisätietoa Tarina20-tapahtumasta saa osoitteesta:
http://www.tarinateatteri.net/tarina20/
Haemme myös hyväntekeväisyyskohteita syksyn esityksille; jos tiedät yhteisön, joka haluaisi hyväntekeväisyysesityksen, lähetä minulle sähköpostia: tiina.syrja@uta.fi.
Pohdintaan siitä, onko tarinateatteri jollain tavalla terapiaa, sanoisin ajatuksiani tässä. Tarinateatteri voi olla sillä tavoin terapiaa kuin teatteri, elokuvat ja taide ylipäänsä on. Tarinateatteri on varmasti myös mitä parhainta viihdettä, kuin myös teatteri ja taide yleensä. Se, millä tavalla näyttelijänä asettuisin tarinateatterin tekijäksi, ei kuitenkaan olisi mitään terapiaan liittyvää. Kokisin vastuun liian suureksi - mitä, jos tekisin vakavan virheen näyttämöllä, ja saisin aikaan itse kertojalle jonkin kamalan traumatisoivan tunteen tms. Tämän pelon myötä näyttelijänä ilmaisun vapaus häviäisi ja spontaanius katoaisi jne.
VastaaPoistaOlet oikeassa, Annina, tarinateatterinäyttelijä on kuuntelija, jakaja, näyttäjä, peili, ei terapeutti. Jos tarinateatterilla on kertojaa helpottavia, terapeuttiseltakin tuntuvia vaikutuksia, se ei siis tarkoita, että tarinateatteri olisi terapiaa tai että sitä voitaisiin käyttää suoraan sellaisessa tarkoituksessa. Mutta totta on myös, että tällaisia vapauttavia vaikutuksia tarinateatterilla lienee useammin kuin tavallisella puheteatterilla. Ainakin hyvällä tarinateatterilla... Ja näyttelijällä on vastuuta, jotta hän ei tulkitse omiaan vaan pysyy kuullussa tarinassa.
VastaaPoistaKIITOS TAMPEREEN TARINATEATTERILLE ESITYKSESTÄ.Teemana oli muistikuvat,mielikuvat ym.Yleisöltä tuli muistikuvia lapsuudesta.Oli hauska sattuma,että olin juuri lukenut omia kirjeitäni 10-vuotiaasta eteenpäin(liittyy äitini vappuna tulevaan 90-vuotisjuhlaan).Kirjeistä välittynyt MINÄ PIENENÄ oli pinnassa kun tulin esitykseen.Sain peilata kokemuksiani tarinateatteriryhmän välityksellä.Se oli vapauttava ja uutta suhtautumista (itseeni)avaava kokemus.
VastaaPoistaSitten itse esitykseen.Näki että ryhmä on tehnyt pitkään töitä yhdessä:rauhallinen ja luottavainen olo välittyi katsomoon.Ihmettelin taas kerran sitä maagista hetkeä, kun näyttelijät seisovat avoimina ja vastaanottavat tarinaa.En sanoisi sitä keskittymiseksi enkä edes kuuntelemiseksi(joka usein on jännittynyttä) vaan avoimeksi olotilaksi,jossa näyttelijät antavat tarinan tulla itseensä.Maaginen pysähtynyt(ei stilli)hengittävä hetki, jonka jälkeen toiminta alkaa VÄLITTÖMÄSTI,ilman valmistautumista.Se oli upeaa.Ehkä juuri siksi esiintyjät nappasivat tarinoista juuri oleellisen.Ainakin itse olen huomannut lavalla ollessani, että kun oikein YRITTÄÄ kuunnella, niin menettää oleellisen.
Se on varmaan juuri se, mitä haluaisin tällä hetkellä oppia.
Sekin oli hienoa, miten tyynesti näyttelijät vain seisoivat ja seurasivat tilannetta,jos ei itsellä ollut tarvetta olla toimijoina.Ja sitten rohkeasti puuttuivat tilanteeseen kun kokivat sen tarpeelliseksi.Ei näyttänyt yhtään siltä,että he olisivat kuumeisesti miettineet että" mitähän tehokasta mä nyt keksin että tilanne etenis." Oli hieno kokemus.Kiitos.Ritsku