Elokuu

...tuli nopeasti, itselleni monessakin merkityksessä. Siitä lisää myöhemmin.

Toinen "tuotantokautemme", tv-termiä käyttäen, alkoi jo lauantaina 7.8. Varalan Urheiluopistossa Suomen Tarinateatteriverkon järjestämän koulutusviikonlopun iltajuhlassa, jossa nostettiin malja tarinateatterin 20-vuotiselle taipaleelle Suomessa. Lauteilla olivat Helena, Eve, Mervi ja Anniina. Muusikkoina toimivat Tiina (ihana debyytti!) ja Tampereen Tarinateatterilta lainattu Tuokkolan Jarno. Lämmittelimme hieman tavallista pidempään kesätauon takia. Tekniikat palautuivat mieliin pätkittäin. Kehot lämpenivät nopeasti, kiitos helteen ja pitkähihaisen esiintymisasun. Sielut ja mielet pääsivät kyytiin, viimeistään siinä vaiheessa, kun yleisö kirjaimellisesti juoksi sisään kello kahdeksalta, Tiinan ja Jarnon loihtiman keskiaikaisen juhlamusiikin säestämänä. Kiinnostus ryhmäämme kohtaan oli suuri. Tarinateatteriyhteisö otti uuden tulokkaan vastaan lämpimästi ja innostuneesti, vaikka tiedän, että ammattinäyttelijöiden "soluttautuminen" tt-piiriin herättää myös pelkoa ja epäluuloa. Että "saatteko te meidät muut näyttämään jotenkin huonommalta", kuten eräs katsoja kommentoi esityksen jälkeisessä keskustelutilaisuudessa. Tiedä häntä. Omasta mielestäni pelko on turha (vaikkakin ymmärrettävä) ja uskon, että esiintymisemme näitä pelkoja ja epäluuloja hälvensi. Näin katsojakin totesi, niin hassua kuin se olikin, sillä helpotus sisälsi (tulkintani mukaan) ajatuksen, että "eihän ne nyt niin ihmeellisiä olleetkaan, huhhuh." Emme ehkä olleet ihmeellisiä, mutta ilolla, innolla ja sydämellä tehtävämme ääressä. Kiitosta tuli konkareilta esityksen jälkeen, etenkin kun kaikki ymmärsivät, mitä kymmenen työpajapäivän voimalla olimme saaneet aikaan. Myös rakentavaa ja jäsentävää palautetta tuli, käymme sitä lisää läpi seuraavissa treeneissä.

Ammattinäyttelijä kamppailee tarinateatteritantereella samat taistelut, kuin ns. jokamiesnäyttelijäkin, vaikka näyttämöllinen läsnäolo, kyky jäsennellä draamaa, kehon- ja äänenkäyttö jne. ovatkin kehittyneempiä.

Tarinat liikkuivat luonnollisesti tarinateatterin historiassa, sen merkityksissä tekijöilleen ja loppuun nähtiin pieni tulevaisuudenvisiokin siitä, kuinka tt voisi jalkautua ihmisten keskuuteen syvemmin, olla jopa osa ihmisyyden vallankumousta. Eristäytyneisyydestä ja yksinäisyydestä kohti yhteyttä ja yhteisöllisyyttä, näin sen itse tulkitsin.

Itselleni pysähdyttävä hetki oli kertomus haavasta, jota itse olin ollut aiheuttamassa. Haavat ja kuhmut, kuopat ja kompuroinnit ovat osa tt:n ja tt-ryhmien historiaa. Ne ovat myös osa ihmisen elämää. Ikävä kyllä. Tämä tarina oli kertomus paranemisesta ja eheytymisestä, irti päästämisestä, pitkän ajan jälkeen.

Esityksen jälkeen oli keskustelu, jossa yleisö sai kysellä hankkeesta, sen lähtökohdista ja osallistujien kokemuksista. Keskustelu oli vilkasta. Päivi Ketonen kertoi konkreettisen esimerkin tt: jalkautumisesta. Hän oli ryhmineen tehnyt tarinateatteria kadulla romanilapsille yllättävässä tilanteessa. Oli toiminut hienosti.

Esiintyjät puhaltelivat tuntojaan esityksen jälkeen. Haastavana koettiin se, että ns. taustatietoa esiintyjillä ei juurikaan ollut. Ja että tarinat olivat enemmän maisemia, mielen matkoja kuin konkreettisia tarinoita. Kaikki, tai ainakin suurin osa yleisöstä, tiesivät, mistä on kysymys, kun tarinassa mainittiin australilainen kouluttaja Deborah Pearson (joka sai tässä tarinassa puhua suomea...), tai tt:n kytkökset Suomen psykodraamakenttään jne. "Kaikki muut tiesi, paitsi me", totesi joku. Se itse asiassa oli yksi lähtökohta t7-ryhmän kutsumiselle juuri tähän iltajuhlaesitykseen. Tuore ryhmä, jolla ei ole kiinteitä kytköksiä tai historiaa suhteessa (joskus varsin sisäänlämpiävään) tt-kenttään, saattaa tuoda näkyviin jonkin uuden ja raikkaan näkökulman. Ja niin mielestäni kävikin. Vaikka esiintyjillä ei ollut ns. tietoa, tarinoiden oleelliset tunnelmat ja tunteet välittyivät silti. Ja se on tärkeintä. Ymmärtämistä häiritsivät välillä salin huono akustiikka ja esiintyjien ajoittainen päällekkäisyys ja impulssiryöpyt. Ne ovat meille tuttu asia, tutkimme niitä lisää talven aikana. "Spottausta", fokusointia, sitä kuuluisaa pallon kuljetusta ei kai koskaan voi harjoitella liikaa. Ja kuten Anniina totesi toukokuisen tilauskeikan kokemuksen pohjalta, että ennakkotietoa ei välttämättä aina tarvita, eikä sitä voi kovin paljoa olla. Ohjaaja on päällisin puolin tutustunut tilaajaan, yhteisön tilanteeseen ja toiveisiin, ja välittää ryhmälle lämmittelyn ohessa sen, minkä ehtii ja pystyy. Sitten sitä vain koettaa poimia kuulemastaan tarinasta oleellisen. Sen, joka usein liittyy kertojan tunteeseen tai sisäiseen kokemukseen. Meneekö terminologia aina oikein, se ei ole tärkeintä. Kertoja korjaa virheet, jos se on hänelle merkittävää. Itse olen ollut monesti iloisesti pihalla esim. lääkefirman tai vakuutusyhtiön tai kehitysyhteistyöorganisaation keikoilla, pannut kädet kyynärpäitä myöten ristiin ja rukoillut, että edes jokin siitä, mitä yritän, osuisi. Ja usein osuu. Myös siksi, että emme ole näyttämöllä yksin. Jos minä en ymmärrä, joku muu ymmärtää.

Harjoituksissamme on joskus noussut esiin kysymys, mitä tehdä, jos ei tunne voivansa näytellä saamaansa roolia, jos se tulee liian lähelle, on liian tuskallinen tms. Silloin on lupa nostaa kädet pystyyn ja sanoa ohjaajalle, että en voi tätä tehdä. Näyttelijä saa kieltäytyä tehtävästä, joka on liian kivulias tai muuten hänelle mahdoton. USA:ssa esim. värillinen näyttelijä voi kieltäytyä rasistin roolista jne. Niin ei omalla tt-polullani ole koskaan käynyt. Työelämässäni kyllä. Työn alla oleva rooli tuli liian lähelle ja meni ns.nahkoihin niin, että työnteko kävi mahdottomaksi. Nostin kädet pystyyn ja jäin näytelmästä pois. Niin voi tehdä, vaikka helppoa se ei ole. Mutta se mahdollisuus näyttelijällä on. Aina.

Tästä syystä syksyn varsinainen aloituksemme jäi aiottua lyhyemmäksi. Kuulimme toistemme kesäkuulumisia, ehdimme katsoa ensimmäisen toukokuun esityksistä ja analysoida sitä. (Toukokuun toisen esityksen käymme läpi myöhemmin; se on hyödyllistä, mutta aikaa vievää puuhaa) Tiina ohjasi loppupäivän tt-osuuden. Mutta jatkamme syksyä sovitussa tahdissa. Seuraavan kerran tapaamme 12.9., pertsan, eli perustyöskentelyn merkeissä. Ja katsotaan, saammeko keväälle ns. paikkuupäivän peruuntuneen maanantain tilalle. Joten katsomisiin,naiset!