Ystävänpäivän tapaamisemme alkoi tutulla kuulumiskierroksella: mitä vaiheita teatterissa tai elämässä on tällä hetkellä päällimmäisenä. Yksi kertoi ensi-illan valmistamisen olevan siinä väistämättömässä epäuskon vaiheessa, jolloin ammatinvaihto väikkyy mielessä. Toinen edellispäivän esityksestä, josta oli jäänyt suuhun epäonnistumisen tympeä maku. Kolmas miehensä sairastamisesta ja omasta uupumisestaan, joka nousee tapaamiskerroillamme pintaan, koska silloin ei tarvitse suorittaa ja jaksaa. Tuntuu hyvältä, että ryhmäläiset uskaltavat tulla jo rinkiin sellaisena kuin sillä hetkellä ovat, pysähtyä miettimään, millaisessa kohdassa elämässään ja työssään ovat. Yksi kertoi potevansa ryhmäväsymystä, koska on niin monessa ryhmässä mukana, ja valitsevansa tällä kertaa passiivisen osallistumisen. Sille kuten kaikille muillekin oloille tuntuu olevan ryhmässä tilaa ja hyväksyntää. Ja olennaista on, että tuntee kuuluvansa ryhmään silloinkin, kun haluaa vetäytyä ja olla vähemmän aktiivinen.
Kuulumiskierroksen jälkeen jokainen sai etsiä paikkansa suhteessa esitykseemme, tunnustella, houkutteliko näyttelijän tai muusikon paikka vai kertojana ja yleisönä oleminen. Lopulta valikoitui neljä näyttelijää ja yksi muusikko, mikä on yleisin tarinateatteriesityksissä käytetty kokoonpano. Esiintyjiksi päätyneet valitsivat itselleen parin, jota sai pyytää erityisesti seuraamaan esityksen aikana jotain tiettyä esiintymiseen liittyvää asiaa ja antamaan siitä jälkikäteen palautetta. Keskustelimme siitä, että esityksen aikana tajunnantila on toisenlainen kuin arkitajunta ja heti esityksen perään saatu palaute ei välttämättä toimi toivotulla tavalla. Palautteen vastaanottokykykään ei ole silloin parhaimmillaan. Näin ollen esiintyjät saivat itse tunnustella oloaan, halusivatko saada palautetta heti vai vasta seuraavalla kerralla (kaikki taisivat lopulta haluta jotain palautetta heti).
Esitystä tuli seuraamaan kymmenkunta kutsuttua ihmistä, joille tarjottiin alkajaisiksi ystävänpäiväkahvit ja -karkit. Itse esitys sujui riemukkaasti. Selvä on, että tässä vaiheessa innostus ja halu tuottaa näyttämölle impulsseja haittasivat välillä toisten näyttelijöiden kuuntelemista, ja varsinkin simultaanisissa tapahtumissa oli siksi paljon päällekkäinpuhumista. Tämä tuntui kuitenkin vähäpätöiseltä asialta näyttelijöiden rohkeuden rinnalla. Esityksen jälkeen Minna muistutti siitä häkellyttävästä tosiasiasta, että kyseessä oli vasta kahdeksas päivä, kun ryhmämme kokoontuu. Varsinkin siihen nähden esitys antoi vahvan näytön ryhmän vaiheesta. Ja toki esityksessä oli myös hienoa kuuntelemista, ja erityismaininta tekee mieli antaa muusikolle, joka oli näyttämötilanteissa valppaasti läsnä.
Parasta esityksessä oli kuitenkin yhteisöllisyyden kokemus, jonka se kykeni synnyttämään. Yleisössä istuneet ryhmäläiset kannustivat lavalla häärineitä kollegojaan ja kaikki tunsivat olevansa osana esitystä huolimatta siitä, olivatko itse esiintymässä. Tämä ykseyden kokemus onkin tarinateatterissa hienoa: sekä esiintyjät että yleisö osallistuvat esityksen muotoutumiseen ja esityksestä tulee lopulta aina paikalla olevien ihmisten näköinen.
Esityksen, palautteiden ja keskustelun jälkeen oli vielä aikaa ryhmäläisten tarinoille. Eräässä tarinassa kertoja koki saaneensa opetuksen siitä, miten omat ennakkoluulot saattavat estää kuuntelemasta toista. Miten helppoa on ohittaa toinen ihminen, leimata vaikka vain rasittavaksi känniläiseksi, jota ei jaksa kuunnella. Ja miten tärkeää, että niin ei tee. Tällaista opetusta tarjoilee myös tarinateatteri, jossa kaikki tarinat ovat tärkeitä ja tasa-arvoisia huolimatta siitä, kuka ne kertoo ja mitä ne sisältävät.
Lopuksi heräsi keskustelua siitä, pitääkö näyttämöllä tarinan edetä ajallisesti kronologisesti ja lineaarisesti. Ei välttämättä tarvitse, sillä usein tärkeämpää on kuunnella näyttämötodellisuutta, johon aika voidaan tuoda enemmänkin kokemusperäisenä asiana kuin objektiivisena tapahtumien kehyksenä. Monet tekniikat luovat mahdollisuuden ajan pilkkomiseen, toistoihin, takaumiin, hidastuksiin, nopeutuksiin ja niiden avulla voidaan tuoda kertojalle merkittävät asiat ja ikään kuin kokemuksen rytmi tehokkaammin näkyviin. Myös simultaanisuus on usein hyvä keino näyttää eri ihmisten samanaikaista mutta muuten erilaista kokemusmaailmaa. Silloin haasteeksi tosin tulee tilan antaminen rinnakkaiselle tapahtumalle ja kuunteleminen kuten esityksessäkin huomasimme.
Kiitos ystävänpäivästä. Ystävänpäivä on aiemmin mennyt minulta jokseenkin merkityksettömänä ohi, mutta nyt kerrankin tuli vietettyä sitä ja vieläpä erinomaisella tavalla: opettelemalla kuuntelemaan toista ihmistä. Yksi ryhmäläisistä sanoi kauniisti kuuntelemisesta: ”Alunperinkin ihailin tarinateatterissa sitä, miten kuunteleminen luo maagisen ilmapiirin, kun sä vaan kuuntelet, etkä vielä tulkitse mitään siinä.”
Kuvaava esitys ystävänpäivätreeneistä. Kiitos! Omalla kohdallani parasta oli se, kun päätin osallistua näyttelijänä, vaikka olinkin uupunut ja vastustelevaisella mielellä aluksi. Tarinateatterinäytteleminen on inspiroivaa aina, oli sitä missä mielentilassa tahansa. Näin ainakin tällä kertaa.
VastaaPoistaPohdin myös palautteen suhteen sellaista, että minusta suoraan esityksenkin jälkeen on mahdollista ottaa palaute järkevästi vastaan. Siihen vain pitää opetella, ettei jää lillumaan esityksen jälkeiseen haurauteen. Siinä mielessä harmitti hiukan, ettei rakentavalle palautteelle annettu vielä sijaa, vaan ryhmäpalautteessa jäätiin taputtelemaan selkään. No, mutta kaikki aikanaan, tiedän olevani välillä turhan ankara itselleni ja sitä kautta muille. Mahdollisesti ja todennäköisesti olen täysin väärässä tässäkin kohtaa.
Kiitos, Eeva kommentista.
VastaaPoistaKatsomme mahdollisesti esityksen videotaltioinnin yhdessä ensi sunnuntaina. Siinä voimme sitten vielä antaa palautetta, jolloin palaute kiinnittyy suoraan nähtyyn ja on siksi toivottavasti riittävän konkreettista.
Tuo 'ykseyden kokemus', josta Tiina kirjoitti oli itselleni esiintyjänä ihan parasta! Hieno kokemus!
VastaaPoistaMuusikkona olemisen autuus selvisi minulle esiintyessäni ryhmän edessä. Miten kokonaisvaltainen työ on myös muusikon työ esityksessä. Tuntui, että siinä tehtävässä jäisi vähän enemmän sivusta seuraajaksi kuin mitä sitten todellisuus osoitti. Uuvuttava ja ihana kokemus. En tiedä, minkälaista olisi, jos lähtisi näyttelijyyteen samalla tavoin mukaan, kuin tähän muusikkouteen. Rytmin ja äänten maailmaa on jotenkin kevyt lähestyä. Tätä keveyttä etsiessä:)
VastaaPoistaLaitankin omat mietteeni tällä kertaa kommentin muodossa. Hienoa, että täällä alkaa olla muutakin elämää, kuin vain mun ja Tiinan.
VastaaPoistaKiitos kaikille ystävänpäivästä. Se oli totisesti varsin täyteläinen sellainen.Itsekin hämmästyin kun tajusin, että tämä todella on vasta 8.kerta.
Ritsku kyseli tuolla edellisen kirjoituksen kommenttiosastossa ohjaajan eli minun aivoituksiani. No, niissä ei ole mitään kummallista. Ehkä parhaan ohjeen suhteessa kertojaan sain jälleen Mr Jonathan Foxilta: seuraa sitä, mikä kertojassa ja hänen tarinassaan kiinnittää huomiosi. Ja niin yritän tehdä.Siitä kuuluisasta kuuntelemisestahan tässä jälleen kerran on kyse.
Ja Eevan pohdiskeluihin palautteesta vastaan, että tämä valinta on tietoinen, niin kuin viime kerralla kerroin. Syyt kerron edellisessä kirjoituksessani. Käytäntö tulee myös psykodraaman puolelta jossa ns.päähenkilötyöskentely analysoidaan vasta seuraavalla kerralla. Ensin on annettava aikaa asioiden, tunteiden, transsin tasaantua.Vasta sen jälkeen älyllinen prosessi, integraatio, asioiden yhdistyminen oivaltavalla tavalla, on mahdollinen. Ja siihen ryhdymme siis sunnuntaina, kun katsomme taltioinnin ja mietimme, mihin tulee kiinnittää huomiota kun jatkamme tätä tutkimusmatkaa eteenpäin.
Joten nauttikaamme selkääntaputtelusta, riemusta ja onnistumisen tunteesta. Maailma on jo itsellään tarpeeksi ankara. Ehkä ajattelen myös, että tt ylipäätään ja tämä meidän ryhmämme voisi toimia muun maailman menolle vastalauseena.
Tämän palautekeskustelun yhteydessä olen myös miettinyt sitä mihin pyrimme. Tämän parin vuoden aikana saamme toki tekniikat kohdalleen ja pystymme saamaan aikaan vaikuttavia tt-kokonaisuuksia. Mutta se, kuinka sujuvaksi ja taitavaksi kehitymme, ei oikeastaan ole kiinnostavaa. Vaan se, että kehitymme.Myös se, että ehkä välillä poljemme paikallaan, eivätkä asiat etene, on mielenkiintoista. Kompurointi on mielenkiintoista. Liike on mielenkiintoista.
Ja vielä haemme vastauksia siihen, mitä ja miilaista teatteria tt on ja mihin tarpeeseen tämä tutkimushanke vastaa. Sunnuntaihin!
Ystävänpäiväesitystä purkaessa joku kertoi kaverinsa pohtineen, mitä virkaa tarinateatterilla on kun se ei kuitenkaan ole varsinaista terapiaa kuten psykodraama. Voisin vastata omasta puolestani, sunnuntain 7.3. kokemuksista rikastuneena...
VastaaPoistaOlin sunnuntaina sen verran kaoottisessa elämäntilanteessa, että tajusin aika pian ettei minusta ole sinä päivänä näyttelijäksi. Edellisen viikon tapahtumat tuntuivat minusta kuin kahdelta ylitseni vyöryneeltä jättimäiseltä lumipallolta, joita en pystynyt mitenkää hallitsemaan, jotka eivät liittyneet toisiinsa mitenkään eivätkä oikeastaan edes minuun, ne vaan tapahtuivat minulle. Meninkin tarinankertojan tuolille kainosti pyytäen, että saisin kaksi erillistä tarinaa... :) Onneksi Minna oli viisaampi.
Kun katsoin tarinaani näyttämöllä, siellä oli tosiaan vain yksi tarina, minun. Ja minä olin siellä, se oli ehkä kaikkein merkittävintä. Omassa kokemuksessani minä olin siis jotenkin kokonaan kadonnut hallitsemattoman vyörytyksen alle, mutta lavalla näin päähenkilön, jolle tapahtui asioita. Se olikin minun elämääni, minun narratiiviani, johon voin vaikuttaa, ainakin omaa suhtautumista siihen.
Hyvin voimaannuttava kokemus!