Keväällä 2004 pidin ensimmäisen tarinatatterityöpajan Tampereen Yliopiston Näyttelijäntyön laitoksen valmistuvalle vuosikurssille. Aloite tuli Tiina Syrjältä. Kokemus oli vahva niin minulle itselleni kuin myös opiskelijoille. (Heistä neljä on nyt mukana tässä hankkeessa) Aloin tosissani miettiä, miten tarinateatteria (jota tunnetaan varsin huonosti ammattiteatterin kentällä) voisi tässä työssä hyödyntää. Syntyi ajatus tarinateatteriryhmän perustamisesta ammattinäyttelijöille. Väylää ei kuitenkaan ollut, kunnes Tutkivan Teatterityön Keskus avasi ovensa työpaikkani, Tampereen Työväen Teatterin, naapurissa. Kävelin päivittäin keskuksen ohi ja tajusin, että tuossahan se väylä on, ihan tarjottimella. Ryhdyimme Tiinan kanssa toimeen, teimme keskukselle hankehakemuksen, joka hyväksyttiin, ja tässä sitä nyt ollaan.
Pahimmat sydämentykytykset ovat jo laantuneet, takana on kolme työpajapäivää syksyn kuudesta, joista viimeinen on marraskuun lopussa.
Hanke on lähtenyt etenemään suurella lämmöllä ja luottamuksella. Se, miten nopeasti yhdessä jaetut tarinat tuovat yhteen ison ryhmän toisilleen osin tuntemattomia ihmisiä, jaksaa hämmästyttää minua kerta toisensa jälkeen. Moni pohti elokuun työpajan aloituskeskustelussa omia ennakkoluulojaan menetelmää kohtaan, osa totesi, ettei tiedä tästä mitään, jollakin oli ollut ei-niin-hyviä kokemuksia tarinateatterista, joku taas oli kokenut sen hyvinkin merkittävänä. Aika kutkuttava lähtökohta työskentelylle.
Ryhmä oivalsi kuitenkin heti, mistä on kysymys. Jo ensimmäisenä työpajapäivänä saatiin monia "osu ja uppos" - kokemuksia, mutta myös että " ei se ihan noin ollu"-kommentteja. Tämäkin koettiin vapauttavana; saa sanoa, jos joku ei ihan osunut ja sitten se korjataan, joko sanallisesti tai tekemällä uudestaan. "Ei tää tän kummempaa ole", totesi joku helpottuneena. Vai olinko se minä itse?
Esiin nousi kysymyksiä: "onko tarinateatterissa kontaktia?" Kysymys yllätti minut, sillä kaiken teatterin tekemisen ytimessä on kontakti: tekstiin, roolihenkilöön, vastanäyttelijään, valoihin, rekvisiittaan, yleisöön, jne. Tarinateatterissa kontakti näyttäytyy kuitenkin vähän uudessa ja oudossa valossa; tekeminen suuntautuu näyttämöllä usein suoraan eteenpäin, vähän tekniikasta riippuen. Kanssanäyttelijät ja heidän tekemisensä aistitaan usein ns. silmäkulmasta, suoraa kontaktia heihin ei välttämättä joka kohdassa ole. Niinpä näyttelijän kehon muut anturit aktivoituvat; kontakti voi toteutua monella tavalla ja tasolla.
Itselleni heräsi kysymys näyttelijän kontaktista ja sen laadusta ylipäätään: onko kontakti esim. perusteatteria tehdessä luonteeltaan enemmänkin pistemäinen, kiilamainen? Tarinateatteria tehdessä se muistuttaa kehää. Näin olen sen itse kokenut, ja minulle tarinateatterin tekeminen on aukaissut ja syventänyt kontaktipintaa myös perusnäytämöllä.
Myöskään kertojaa ei tekemisen aikana katsota; hän on jo antanut itsestään paljon kertomalla jotakin henkilökohtaista. Niinpä hän saa rauhassa vastaanottaa näyttelijöiden tulkinnan. Katse suunnataan kertojaan vasta "sulamisen" (engl. "acknowledgement") jälkeen. Pohdimme myös katseen suuntaa suhteessa yleisöön tekemisen aikana: kohti vai yli? Totesimme, että se vaihtelee tilanteen ja tarinan (myös esiintymistilan) mukaan.
Jätimme kysymyksen kontaktista ja sen laadusta vielä elokuun pajassa auki, vaikka siihen hetkeksi pysähdyimmekin. Vastaus saatiin syyskuun pajassa, jolloin siirryimme lyhyissä tekniikoissa eteenpäin kertovampiin muotoihin. Mukaan tulivat tarina-aura ja vapaa improvisaatio. Nämä tekniikat koettiin rikkaina ja myös esteettisesti vaikuttavina. Näyttämölle syntyi kokonaisia kohtauksia, joissa kontakti ei ollut enää niin sääntöihin sidottu. Niinpä vastaus kontakti-kysymykseen löytyi tekemisen kautta. Ja vastaus on siis "kyllä".
Syyskuun pajassa myös naurettiin paljon, joka osaltaan vastasi toiseen kysymykseen huumorista ja että onko se sallitua. Päivän aloituksessa oli läsnä hyvin tummia tunnelmia ja teemoja. Iltapäivän työskentelyssä nauru vapautti, huojensi ja "vaalensi" näitä tunnelmia. Nauru oli myötäelävää ja -oivaltavaa ja syntyi usein tunnistamisen kokemuksesta. Joten vastaus oli jälleen "kyllä."
Teimme lämmitykseksi tunnepatsaita, jotka kirvoittivat monet naurut, vaikka näyttämöllä nähtiin patsaita esim. ahdistuksesta ja epävarmuudesta. Teimme samat tunteet myös ns. äänipatsaina, joista monet olivat todella voimakkaita kuulokuvia.
Tarinateatteriosuudessa jo edellisellä kerralla esiin nousseet teemat syvenivät; näyttämöllä nähtiin tarinoita syyllisyydestä, armollisuudesta, suhteesta omaan kehoon, toisiin ihmisiin ja työhön, kiltteydestä, ulkopuolisuudesta, jne. Ryhmän työskentely oli nopeaa, pelotonta ja oivaltavaa, sanalla sanoen vaikuttavaa seurattavaa. Olin päivän päättyessä iloinen ja ihmeissäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti