Elokuun tapaaminen

Syksyn ensimmäinen tapaaminen oli päätetty pitää kaksipäiväisenä (16.–17.8), jotta hanke saataisiin hyvin käyntiin. Ja kyllä saatiinkin. Näiden kahden päivän jälkeen olimme Minnan kanssa uupuneita, mutta tyytyväisiä. Se, miten vaivattomasti ryhmä toimi heti yhdessä ja miten nopeasti uskaltauduttiin käsittelemään hyvin henkilökohtaisia ja kipeitäkin asioita, yllätti meidät myönteisesti. Vaikka kaikki eivät päässeet paikalle molempina päivinä, luottamus ryhmän sisällä muodostui nopeasti eikä se tuntunut häiriintyvän siitä, että ryhmän koostumus vaihteli. Tuntui myös, että oli joitain aiheita, jotka suorastaan olivat odottaneet päästä jaetuiksi. Siksi tuli heti tunne, että olemme aloittamassa jotain merkittävää.

Monia hienoja hetkiä ehdittiin kokea. Yksi sellainen syntyi sosiometrisessä janassa, johon ihmiset asettautuivat sen mukaan, kuinka pitkään ovat tehneet näyttelijäntyötä. Sitten Minna pyysi kuvailemaan, miltä tuntuu seistä nyt siinä kohtaa työuraansa. Janan toisessa päässä juuri teatterikoulutuksensa päättänyt ja kiinnityksellä teatterissa aloittanut näyttelijä sanoi olevansa innostuneen odotuksen vallassa, uuden alussa. Ja janan toisessa päässä yli 40 vuotta näyttelijänä työskennellyt käytti lähes samoja sanoja kuvaillessaan oloaan. Näin ollen jana kiertyi ja sulkeutui ympyräksi.

Tämä kuvaa hyvin näiden kahden päivän tunnelmaa. Vaikka ikä- ja kokemuseroa on paljon osallistujien välillä, yhteistä jaettavaa, johon lähes kaikkien oli helppo samaistua, löytyi paljon. Yksi tällainen tuli monesti esille haastatteluissa, jotka tein ja videoin toisen päivän loppupuolella. Haastattelussa kysyin tunnelmia menneestä kahdesta päivästä. Hyvin usean haastateltavan suusta kuului, että tarinateatterissa viehätti heti se, "ettei tarvi suorittaa" tai "ei tarvi koko ajan yrittää olla hyvä" (tarinateatterissahan ohjaaja aina kysyy tarinankertojalta, vastasiko näyttelijöiden kuvaus tapahtuneesta kertojan omaa kokemusta. Jos ei, ohjaaja kysyy, mitä jäi puuttumaan ja näyttelijät voivat tehdä kerrotun näyttämölle uudestaan. Näin ollen ei tapahdu mitään peruuttamatonta, jota ei voisi korjata.).

Tämä suorittamisen ja onnistumisen pakko, joka erään jo pitkään näyttelijäntyötä tehneen mukaan aiheutti kiireisimpinä ruuhkavuosia sen, että hän koki eläneensä pitkiä aikoja kuin sumussa kykenemättä pysähtymään ja nauttimaan sen paremmin työssä kuin kotonakaan. Tämä saattoi minut miettimään nyt, kun uudet opiskelijat ovat juuri aloittamassa näyttelijäkoulutuksensa Nätyllä, voisiko heitä auttaa jo opiskeluaikana löytämään työntekoon toisenlaista asennetta? Monestihan näyttelijät hokevat esimerkiksi haastatteluissa, kuinka etuoikeutetuksi he kokevat itsensä, kun saavat näytellä. Voisikohan tuon "etu" -etuliitteen jättää pois? Että näyttelijä voisi kokea, että hänellä on oikeus tehdä ja tutkia rauhassa työtään ilman jatkuvaa huonoa omaatuntoa ja ilman että paikka pitää hampaat irvessä lunastaa koko ajan uudelleen? Että työstään saa myös nauttia?

Tässä vielä muutamia kuvia aloituksestamme:

Vanhaa kunnon Seuraa johtajaa -leikkiä käytettiin lämmittelynä.


Kunpanakin päivänä pidettiin hoitohetki, jolloin sai toivoa pariltaan käsittelyä, jota kroppa kaipasi.


Lyhyitä tarinateatteritekniikoita opeteltiin. Tässä kokeillaan varovasti varpaalla ;) kuoroa. Tutuiksi tulivat myös liikkuva patsas, muuntuva patsas, ristiriitapari, kohtaaminen, lause ja ketju. Lisäämme tänne blogiin kuvauksen eri tekniikoista, kunhan ehditään (Minnalla on tällä viikolla syksyn eka enskari, jonka jälkeen lupasi paneutua asiaan).



Ja koska ulkona oli vielä kesäistä, tauolla oli hyvä asettua pimeän demoteatterin ikkunan ääreen keräämään aurinkoenergiaa ja kirjoittamaan työpäiväkirjaa.