Työ-ja joulukiireiden laannuttua pääsin istahtamaan blogimme ääreen minäkin, näin päättyvän vuoden ja alkavan uuden vuosikymmenen kunniaksi.
Syksy hankkeemme parissa on todella ollut lahja. Ja sellainen paketti, jota saamme yhdessä availla vielä seuraavat puolitoista vuotta. Siitä kiitos teille kaikille.
Ensimmäisen adventin ja syksyn viimeisen tapaamiskerran jälkeen tuli mieleen joitakin asioita.
Nimet ja niiden muistamisen merkitys nousivat viime kerralla esiin, kuten Tiinan kirjoituksesta käy ilmi. Olen itse ohjaajana kokenut lukuisia noloja tuskan hetkiä, lähinnä esitystilanteissa, joissa kertojan nimi on unohtunut samantien kun olen sen häneltä kysynyt. Sitten ei ole auttanut kuin pyytää anteeksi ja kysyä uudestaan ja toivoa, että kertoja ei siitä loukkaannu. Kukapa kaikkien nimet nyt ensi kuulemalta muistaisi, minä en ainakaan. Näyttelijänä olen nimien muistamisesssa jo hieman harjaantuneempi, näyttelijällä kun on kuunnellessaan hieman enemmän aikaa sulattaa saamansa informaatio. Mutta bläkäreitä tulee edelleen, ja silloin olen sitten vain nostanut käteni ja tarkistanut asian. Mikä tekee nimistä niin merkityksellisiä? Ehkä ne ovat portteja meihin ja tarinoihimme. Minulla on nimi, olen olemassa. Kun sanon, paljastan, nimeni, tai läheisen nimen, avaan portin toiselle, esittäydyn, kutsun, tunnistan, tunnistaudun. Siksi nimiin pitää tarinateatterin tekemisessä kiinnittää huomiota, mutta tekemisen kynnyskysymys se ei ole.
Nimien ohella pohdimme sanoja ylipäätään. Jollekin puhuminen on hankalaa, kirjoittaminen helppoa, toiselle toisinpäin. Joku kertoi, kuinka ymmärsi kuulemansa sanat toisin kuin puhuja oli ne tarkoittanut jne... Tarinateatterissa kuulemme tarinan ensi sanojen muodossa, fyysisenä tapahtumana, puheen, kerronnan kautta. Sitten sille haetaan toiminnan kautta muoto, jossa sanat ovat mukana, mutta eivät välttämättä enää niin keskeisessä roolissa. Eräs tarina käsitteli ihmissuhteita. Kertoja koki, että ihmissuhteet ovat muuttuneet "liukkaiksi", ihmiset ovat "saippuaihmisiä", joista ei saa otetta, ja totesi itsekin toimivansa toisinaan niin. (Esimerkki on tässä kertojan luvalla). Tarinaa tehtäessä lavalla käväisi impulssi, jossa näyttelijä kierähti toisen näyttelijän kainalon alta. Impulssiin ei sillä hetkellä tartuttu, mutta kun teimme ns. revisitin, eli teimme pätkän tarinaa uudestaan, pyysin näyttelijöitä tarttumaan tarjottuun fyysiseen "saippuaihmisimpulssiin." Ja pian näyttämöllä kierikin kasa liukkaita, äänekkäitä nykyihmisiä, toinen toistaan merkillisemmissä solmuissa. Tarina, sen teema ja ihmiset olivat muullekin ryhmälle hyvin tunnistettavia, itselleni myös.
Päivän pohdinnoissa eräs näyttelijä harmitteli jähmeyttään suhteessa lyhyisiin tekniikoihin ja niiden ankariin sääntöihin. Vapaammissa tarinallisissa muodoissa hänellä oli helpompaa. Ja totta se onkin. Lyhyiden tekniikoiden tiukat säännöt voivat tuntua rajoittavilta ja jähmettäviltä, varsinkin opetteluvaiheessa. "Ai niin, tässä sai liikkua vain eteenpäin, tässä katseen suunta oli tuonne, tässä piti kohdata keskellä, tässä piti olla liike ja ääni, tässä piti odottaa pysäytystä," jne... Ajan kanssa raamit vapautuvat ja myös vapauttavat. Tiukka kehys avautuu ns. sisäänpäin ja sieltä saattaa löytyä yllättävästi tilaa ja oivalluksia. Mieleeni tuli (omaperäinen...) vertauskuva kuvataiteesta. Pieni grafiikanlehti pienissä kehyksissä voi olla yhtä voimallinen taideteos kuin seinän peittävä fresko.
Seuraavalla kerralla alamme myös paneutua tarinateatterin esitysmuotoon, jolla on omat, melko yksinkertaiset pelisääntönsä.
Ihmiselämän grafiikanlehdet, maisemamaalaukset, abtraktit väri-iloittelut, patsaat, freskot ja kaikki mahdollinen siltä väliltä saavat toteutua tällä kummallisella ja kiehtovalla tarinoiden näyttämöllä. Tulipa runollista ilmaisua, mutta se sallittaneen näin uuden vuosikymmenen kynnyksellä. Oikein hvyää, antoisaa, onnellista ja valoisaa uutta vuosikymmentä kaikille osallistujille ja lukijoille!
Lisään tässä vielä yhden asian, joka unohtui tuosta edellisestä ja kokeilen samalla tätä kommentointia.
VastaaPoistaOlemme tarinoita tehdessämme ottaneet usein ns. uusintaottoja, saman kertojan kohdalla kerran tai useamminkin, eri tekniikoilla. Näin toimiessani olen ohjannut saamieni ohjeiden ja koulutuksen vastaisesti, mutta olen tehnyt niin tietoisesti. Tarkoituksena on ollut varmistaa tarinan ja sen tasojen toteutuminen, sekä tehdä näkyväksi ja toiminnalliseksi se, mikä on näyttämöllä mahdollisesti jäänyt ymmärtämättä tai toteutumatta. Työpajaolosuhteissa, joissa tarinateatteria opetellaan, näin voi toimia, esitystilanteissa harvemmin, jos ollenkaan.Armotonta,mutta totta. Tarina kuullaan, tehdään ja sen jälkeen kertojalla on viimeinen sana. Jos jokin meni ihan pieleen, kertoja sanoo sen, se voidaan korjata tai katsoa jollain lyhyellä tekniikalla uudelleen. Mutta periaate on, että se, mikä tehtiin, se nähtiin ja sillä hyvä. Tämä siksi, että "kun kysyt lisää, saat lisää", kuten Jonathan Fox ohjaajakoulutuksessa totesi, ja edessä voi olla kertomisen vuo, jota on sitten vaikea rajata tai katkaista. Rajaaminen on tt:n tekemisessä, myös ohjaamisessa, yksi keskeisiä kysymyksiä ja haasteita. Mikä riittää, mikä on sopivasti, mikä liikaa, mikä liian vähän? Näiden kysymysten eteen tt:n tekijä joutuu toistuvasti. Ja hyvä, että joutuu, sillä nuo pohdinnat ovat ainakin omassa elämässäni laajenneet myös muille alueille, ja niihin on jopa löytynyt vastauksiakin.Ei ehkä lopullisia ja pysyviä, mutta vastauksia kumminkin.
Olen siis tuo edellinen anonyymi, enkä vieläkään ole saanut aikaiseksi lisätä tähän kuvaani, mutta ehkä sekin tässä vielä tapahtuu.
VastaaPoistaVuodenvaihteen traagisen ampumatapauksen yhteydessä nousi esiin kysymys tt:n käytöstä akuuteissa kriiseissä ja/tai niiden jälkihoidossa. Akuutissa kriisissä ja shokkivaiheessa tt (tai draamamenetelmät ylipäätään) on käsittääkseni liian voimakas keino.Ei ole syytä näyttämöllistää, kerrata sitä, mikä elää ihmisten mielissä rajusti muutenkin.
Sen sijaan kriisien jälkihoidossa se on ammattitaidolla toimien käyttökelpoinen.Tässä tosin kiinnittyy huomio Tiinan kirjoituksessa esitettyihin näkökulmiin. Minkälaisilla muodoilla ja tavoilla traumaattiset asiat (esim. kuolema, väkivalta, menetykset jne.) esitetään näyttämöllä: tarvitaanko etäännytystä, hidastusta, symboliikkaa, ym., jotta kertoja ei traumatisoidu uudelleen?
En tosin tiedä, missä, kuinka ja kuinka paljon draamamenetelmiä Suomessa käytetään kriisityön yhteydessä. Kouluampumisten "luvatussa maassa" eli USA:ssa ei tt: a ole niiden jälkihoitoon käytetty. Kysyin asiaa Jonathan Foxilta heti Järvenpään tapahtumien jälkeen. J.F on itse kyllä vieraillut sisällissotien ja kansanmurhien runtelemassa Burundissa tt-hankkeen vetäjänä. Samoin Katrina-myrskyn jälkeen toteutettiin iso tt-hanke paikallisten tahojen kanssa. Se vaati paljon aikaa, rahaa, kouluttautumista, kouluttamista ja verkostoitumista ja toteutui vasta n. vuosi tragedian jälkeen,mutta tulokset olivat hyviä ja rohkaisevia. Tt ei tee tapahtunutta olemattomaksi,tehtyä tekemättömäksi, eikä sinällään ratkaise ongelmia tai korjaa vaurioita, mutta antaa kärsineelle yhteisölle työkaluja ja näkökulmia jatkaa eteenpäin. "Yhdessä muistaminen muuttaa aivoja", niin yksilön kuin yhteisönkin tasolla.(Lue Tiinan kommentti neurobiologi Eric Kandelista, ja jos ehdit, katso ohjelma - se oli hieno ja antoi toivoa.)
Hei ihanaiset naiset!
VastaaPoistaTämä on hyvästelyviesti. Soitin Minnalle torstaina (Tiinaa en tavoittanut) ja kerroin päätöksestäni olla jatkamatta. Hämmennyin kuinka koville se otti ja koville ottaa tämäkin, teille kirjoittaminen.
Tunnen, että jätän hienon mahdollisuuden käyttämättä, mutta samalla koen, että teen oikein. Pääsyy hankkeesta vetäytymiseen liittyy ajankäyttöön, mutta jollain tavoin myös haluuni oppia rajaamaan tekemisiäni sen sijaan, että hajoitan itseäni liikaa. Eikä näin hienon asian äärellä tai näin kovan porukan kanssa voi toimia, jos ei voi olla varma, että sitoutuu täysillä!
Olen ihaillut Minnan ja Tiinan kykyä vetää ryhmää. Olen saanut valtavasti kuunnellessani teidän tarinoitanne ja kuinka monta kertaa olenkaan helpottuneena saanut kokea, ettei tuokaan asia ole vaikea vain minulle. Unohtamatta , tietty, että nauraakin on saanut ihan tarpeeksi! Metodin oppiminen jäi pahasti kesken, mutta uteliaisuus jäi itämään..
Tärkeimmät oivallukseni syksyn aikana liittyvät näyttelijänidentiteettiini. Monia asioita avautui uudelleen ja liikahti. Pohriskelen niitä nyt sitte täällä yksiksein ja tuumaan, että mitäköhän kaikkea tekin siellä taas kerrotte ja esitätte sunnuntaina. Haikeana. Nauttikaa toisistanne.
Iloista, antoisaa, haastavaa tulevaa teille toivottaen!
Maija
Kiitos, Maija, kun olit mukana syksyn. Tulethan katsomaan seminaariesityksiä toukokuussa, jos vain pääset, ja siten edelleen jakamaan tarinoitasi kanssamme. Kaikkea hyvää sinulle!
VastaaPoista