Tarinateatterihanke ammattinäyttelijöille

Viimeinen avoin yleisöesitys

2011-04-03T18:55:00.000+03:00

Vaikeahan sitä on uskoa, mutta tarinateatterihankkeen kaksivuotiskausi lähentelee loppuaan. Sunnuntaina 10.4. klo 15 on viimeinen mahdollisuus nähdä avoin yleisöesitys Tutkivan teatterityön keskuksen Demoteatterissa. Tervetuloa sinne!

Kaksi esitystä ja parit treenit

2011-03-17T19:04:00.003+02:00

...tai oikeastaan kaksi ja puoli esitystä. Tätä kaikkea on tapahtunut sitten tammikuun, eli edellisen bloggauksen.
9.2. esiinnyimme Sininauha-säätiön tilaisuudessa. Säätiö täyttää tänä vuonna 50 vuotta ja tapahtuma oli osa juhlavuoden ohjelmaa. Teemana oli ystävyys, lähestyvän ystävänpäivän kunniaksi. Paikalla oli Sininauhakodin asukkaita, heidän perheenjäseniään, ystäviään ja lähiseudun väkeä, ehkä kolmisenkymmentä henkeä. Pakkasta oli paljon, junat myöhässä, joten aikataulu oli jälleen kireä. Ja sitä mukaa myös ohjaaja, ainakin vähän... Pikaisesti lämmiteltyämme hyppäsimme lavalle, kolme näyttelijää, yksi muusikko ja (jo rauhoittunut) ohjaaja. Bremen-fluidin (tunnetaan tätä nykyä myös nimellä "ilkamat") avulla kyselin yleisöltä heidän ajatuksiaan ystävyydestä. Sillä pääsimme hyvin alkuun, vaikka asiaa tuli ehkä vähän liian pitkästi. Yleisö lämpisi mukavasti, nuorimpia myöten. Pienen patistelun jälkeen kuulimme mm. 11-vuotiaan kertojan tarinan siitä, kun ystävän kanssa tulee välillä riitaa ja kähinää, joka sitten unohtuu saman tien.
Tarinat liikkuivat teeman mukaan ystävyyden maastossa. Ystävyys on mm. ristiriitaista, kivuliasta, tärkeää, elämän suola ja voima. Pysäyttävin hetki itselleni oli erään talon asukkaan kertomus siitä, kuinka hän oli tavannut ystävänsä monien vuosien jälkeen. Hän oli auttanut tätä ystävää hädässä kauan sitten, ja nyt tämä kiitti häntä siitä. Kertoja sanoi, että hän ei aina tunne oikein olevansa "tältä planeetalta", takana oli pitkä laitoskierre. Nyt hän kuitenkin tunsi itsensä arvokkaaksi, hän oli kyennyt auttamaan toista ihmistä. Hän ei kertoessaan meinannut välillä pysyä penkissä. Kertominen oli jo itsessään hänelle teko, esitys. Niinpä hän ei juurikaan katsonut,kun näyttelijät tekivät hänen tarinansa. Enemmänkin hän kääntyi sisään päin, kuunteli. Se tuntui vieressä istuessa hämmentävältä, mutta ymmärrettävältä. Sininauhakodin työntekijät kertoivat hänen olleen valoisalla ja hyvällä mielellä vielä pitkään esityksen jälkeen. Muuta yleisöpalautetta oli mm. että "hyviä ilmeitä" ja "en kyllä itse uskaltaisi."

Joskus sitä tuntee itsensä tt-esityksen jälkeen hyväksi ihmiseksi. Minä ainakin, välillä. Ja sitten heti perään rankaisee itseään omahyväisyydestä. Mutta jospa sitä antaisi itsensä iloita siitä, että on tehnyt jotakin hyvää. Ihan oikeasti.

13.2. meillä piti olla ihan perustreenit keskuksella. Ja alkuun niin olikin. Samaan aikaan toisaalla, eli talon toisessa päässä nätyllä piti Tampereen Tarinateatteri omia harjoituksiaan, joissa myös Tiina oli mukana. Talon toisesta päästä kantautui kutsu: "tehtäiskö jotain yhdessä? Me voitais esiintyä teille ja te sitten meille?" Heitin ehdotuksen ryhmälle ja (lähes) kaikki huusivat "JOOOO!" Joku sanoi, että "kunhan ei vaan tarvitse esiintyä." No, meitä on sen verran iso porukka, että halukkaat yleensä mahtuvat näyttämölle ja loput saavat sitten seurata heidän työnsä hedelmiä. Niin nytkin.
Päivän aluksi teimme keskenämme lyhyitä karusellimeiningillä. Aika kivuliaita aiheita oli ilmassa näissä lyhyissäkin. Siitä huolimatta nauroimme paljon. Kysyin tätä ryhmältä, halusin tarkistaa, ettemme sivuuta tai ohita mitään oleellista huumorin varjolla. Vastaus oli, että nauru on tunnistamisen naurua. Että kukaan ei tietoisesti hakenut näytämöllä vekkuleita tai kepeitä ratkaisuja.
Tauon jälkeen siirryimme nätylle, jossa meille esiintyi Tampereen Tarinateatteri 45 minuutin ajan Reijo Rautiaisen ohjaamana. Teemana jälleen ystävyys. Tiina oli myös lavalla. Niin hänen ei raastavasti tarvinnut olla kahdessa paikassa yhtä aikaa, meillä ja "heillä", kun kerran päällekkäisyys kuitenkin oli tosiasia. Tämän ryhmän rauhallisuus, tekniikoiden hallinta ja leikkaukset saivat kiitosta osakseen.
Pienen tauon jälkeen oli meidän vuoromme. Teimme Elisan johdolla Mihail Tshehov-kurssin harjoitteen, josssa pukeudutaan suojaavaan ja lämmittävään avaruuspukuun. Ja sitten astutaan luovuuteen.
Oman kolmevarttisemme teema oli avoin, lähinnä, että " mitä liikkuu mielessä, ja/tai miltä nyt tuntuu, kun nää kaksi porukkaa on samojen seinien sisällä:" Mieleeni jäi kertomus auttamisesta, kiitollisuudesta, ja kiitollisuudenvelasta, jonka merkitys oli kertojan mielessä muuttumassa. Tarina sai aika yllätyksellisen ja runsaan ylöspanon. Nähtiin mm. kiitollisuudenvelkaisen autettavan ja kertojan häät. Mielenkiintoinen tulkinta mielen kiinnikkeistä. Joidenkin asioiden kanssa sitä todella tuntee joskus olevansa naimisissa. Esityksessämme oli päällekkäisyyttä ja rytmisiä ongelmia. Mutta visuaalis-mielikuvituksellis-henkiseltä maiselmaltaan se oli rikas ja yllätyksellinen. Näimme mm. Anun tulkiseman turhautuneen kuoleman, joka ei päässytkään töihin, vaikka niin luuli. Se ei jättänyt ketään kylmäksi.
Kävimme koko porukalla pienen jälkikeskustelun. Arviointi, vertailu ja palaute ei ollut tämän yhteisesiintymisen lähtökohta. Mutta teimme sitä jonkin verran, kun tilaisuus siihen kerran tarjoutui. Sitten olikin päivä paketissa. Kiitimme Tampereen ryhmää kutsusta. Olisi ollut hölmöä jättää tilaisuus käyttämättä. Hienot ranskalaiset viivat, joita olin omaan päivän suunnitelmaani kirjannut, jäivät sillä erää toteutumatta. Mutta ne toteutuivat sitten myöhemmin.
6.3. sunnuntaina ryhmämme aktivoitui viettämään kansainvälistä naistenpäivää etukäteen. Pidimme keskuksella esityksen teemalla "Naisen elämää." Tarinateatteri on kaikille avoin, mutta tällä kertaa se oli avoin vain naisille, women only. Tarkoituksena oli myös tutkailla, muuttuvatko kerrotut tarinat, painottuvatko niiden sisällöt toisin, kun paikalla on vain naisia. Väittäisin, että vaikutusta oli. Tiinan havainnon mukaan ilmassa oli ns. naisvoimaa, samaa tunnelmaa kuin tämän oman ryhmämme sisällä.
Tupa oli yllättäen täynnä, joukossa paljon uusia ihmisiä, ensikertalaisia. Tunnelma oli yhtäaikaa tiivis, lämmin ja varautunut. Aloitimme jälleen ilkamilla (johon alan olla jo hyvin tykästynyt). Naisen elämä on: "värikästä", "sukupuolista", "haasteellista"jne. Sitten siirryimme lyhyisiin. Esiin tuli mm. kysymys "peittääkö vai paljastaa", eli kertoako vai eikö kertoa. Tämä tuntui avaavan yleisöä. Joku heitti myös ajatuksen siitä, että nämä kysymykset eivät ole sukupuoleen sidottuja, vaan ihmisyyden kysymyksiä. Samaan ajatukseen törmäsin itse aikoinani esittäessäni Raamatun naisia. Vaikka esitys kertoi naisista ja oli voimallisesti naisnäkökulmaan sidottu muutenkin, ymmärsin, että samat peruskamppailut koskevat molempia sukupuolia. Vaikka ne varmasti värittyvät eri tavoin. Ei mikään omaperäinen ajatus, mutta hyvä siihen on välillä havahtua. Kutkuttava mahdollisuus olisi pitää esitys vain miehille. Naisemme miesyleisön edessä. Olis varmaan kiehtovaa.
Tarinat liikkuivat mm. äitiyden ja vanhenemisen haasteiden parissa. Näimme mm. unelman ihanasta, yhteisöllisestä vanhainkodista, jossa on tarjolla vaihtoehtohoitoja, musiikkia, liikuntaa.
Eräs äiti etsi johtotähteään vanhemmuuden pyörityksen keskellä. Toinen oli löytänyt sisäisen kuningattarensa juuri samaisessa pyörityksessä. Esitys päättyi loppukuoroon, jonka päätteeksi kuningatar vilkutti ylväästi hyvästit yleisölleen. Se piirtyi verkkokalvolleni pitkäksi aikaa.
Palautetta saimme myös. "Alkufiilistelyt" oli koettu liian pitkiksi. Joku oli kummastellut välikeskustelun aikana myös sitä, että tää onkin tämmöistä hupailua, kevyttä. Myöhemmin esityksessä pysähdyttiin myös menetyksen äärelle. Toisaalta ihasteltiin näyttelijöiden heittäytymistä, yhteistyötä ja kykyä antaa asioille muoto. Ja sitähän tässä on harjoiteltu. Lisää palautetta otetaan mielellään vastaan. Sitä saa laittaa vaikka tänne blogiin.
13.3. pidimme hankkeemme viimeiset perustreenit. Ja nyt pääsin toteuttamaan ranskalaiset viivani. Ne koostuivat kahdesta ns. viipalointiharjoituksesta, joita tehtiin tarinateatterin kesätapaamisessa Pieksämäellä pari vuotta sitten. Kouluttajana uusiseelantilainen tt-pioneeri Bev Hosking, jonka koulutuksista olen itse suuresti nauttinut joka kerran. Istuimme puolikaaressa ja pyysin kertojaa istumaan viereeni tuoliin. Sanoin, että tämä tarina tehdään nyt harjoituksen vuoksi toisin. Rooleja ei valita. Kertoja kertoi tarinan erikoisista kokemuksistaan turkkilaisessa kylpylässä, hamamissa. Pyysin näyttelijöitä miettimään, mistä tarina voisi alkaa, ottamaan kankaan ja menemään näyttämölle. "Mun mielestä tää tarina alkaa siitä kun...". Ja sitten muita ehdotuksia, kangas mukaan ja keskelle, kunnes ehdotuksia oli neljä tai viisi. Pyysin vielä puolikaaressa istuvia liittymään siihen ehdotukseen, joka heitä eniten lämmitti ja innosti. Osa jäi yleisöksi. Sitten teimme nämä alkuviipaleet. Hauskaa oli.
Seuraavaksi tarinan ydin. "Mun mielestä tän tarinan ydin on se, että..." Ja sama homma.
Sitten loppu: "Mun mielestä tää tarina päättyy siihen kun..." Ja loppuviipaleet. Kertoja oli riemuissaan: Me muut myös. "Tästä sai niin paljon!"
Toisen tarinan kertojan äitisuhteesta teimme ns. episoditekniikalla. Jälleen istuimme puolikaaressa, kertoja ketoi, ketään ei roolitettu. Sitten näyttelijät saivat tehdä kohtauksia tarinasta sattumanvaraisessa järjestyksessä. Näyttelijä lähti liikkeelle, "kutsui" jonkun toisen tai kolmannenkin mukaansa näyttämölle. He tekivät tarinasta pienen kohtauksen, pysähtyivät, poistuivat, sitten näyttämölle kehkeytyi seuraava kohtaus eri näyttelijöillä. Jälleen kertoja koki saaneensa paljn, jopa enemmän kuin perustarinateatterin kautta toteutettuna. Joku ehdotti, että voisko tää olla esitystekniikka. Voisi.

Näiden harjoitusten anti oli suuri. Ne tuntuivat antavan tekijöille aikaa, tilaa, rauhaa ja ajatusta. Tarinateatterin tekemiseen eksyy helposti tohinan ja kiireen tuntu, asiat on saatava nopeasti valmiiksi, etenemään ja kehittymään, maaliin. Tämän harjoituksen luoma tilan tuntu voisi olla mukana myös perustekemisessä. Miksei myös perusteatterissa.

Japanin tapahtumat elivät myös päivässä mukana. Pelko ja ahdistus tuntuvat myös täällä kaukana Suomessa. Tarinateatteri ei maanjäristyksiin, ydinvoimalaonnettomuuteen tai radioaktiiviseen laskeumaan auta. Mutta sen avulla niistä voi ainakin puhua.

Hahaa!

2011-01-27T19:49:00.002+02:00

Sainpas ryhdyttyä tähän hiukan tavanomaista aikaisemmin! Kuka sanoo, että ihminen ei voi muuttua?
Vuotemme käynnistyi perustreenillä ja muutamalla uudella mausteella. Pohdimme myös luottamuksen teemaa, niin suhteessa yleisöön kuin ryhmän sisälläkin. Kysyin näyttelijöiltä "mikä auttaa minua luottamaan?" Jokainen sanoi jotakin. Vastauksista teimme ison patsaan. "Rehellisyys", "avoimuus", "katse", "kosketus", muun muassa. Voiko niillä kutsua ja tukea myös yleisöä luottamaan? Miten ne välittyvät? Tätä voisimme tutkia esitystilanteissa, joita keväälle on tarjolla useampikin. Miten luottamus esiintyvän ryhmän ja yleisön välille syntyy, syntyykö sitä ylipäätään, miten se kehittyy, katoaako se, kantaako se, jne? Miltä luottamus tuntuu?
Kyselin myös toiveita tälle tulevalle, viimeiselle keväällemme. Moni halusi oppia heittäytymään, antautumaan, tekemään. Ja sehän syntyy vain tekemällä. Sitä heittäytymistä ja antautumista on kyllä melkoisen paljon jo nähty. Sitä ei vain aina itse huomaa.

Lämmittelimme ääntä ja kehoa Tiinan johdolla ja harjoituksilla, joihin olen kovasti tykästynyt. Lempeää ja silti tehokasta. Sitten kävimme käsiksi ns. Bremen-fluidiin, jonka bremeniläinen tarinateatteriryhmä tarjoili Tampereen Tarinateatterille viime kesäkuussa. He kutsuivat sitä nimellä Berkeley-fluid, koska tekniikan oli kuulemma keksinyt joku Berkeleyn yliopistosta. Mutta kuka näistä tietää, joku keksii jotakin jossakin, joku vie sitä eteenpäin, muokkaa, lisää, jättää jotakin pois. Aika näyttää, mikä uusista tekniikoista on elinvoimainen missäkin ryhmässä. Bremenin ryhmän ohjaaja kysyi meiltä, mitä ajattelemme saksalaisista ja kirjasi ajatukset samantien ylös vihkoonsa. Sitten alkoi reipas haitarimusiikki, jonka aikana näyttelijät kävelivät reippaasti ympäri näyttämöä. Musiikki taukosi, ohjaaja luki paperistaan: "saksalaiset ovat ahkeria", ja näyttelijät loivat välittömästi näytämölle joukon yltiöahkeria saksalaisia. Musiikki jatkui, näyttelijät pudottivat tilanteen ja kävelivät jälleen ympäri näyttämöä. Musiikki seis: "Saksalaiset ovat ylpeitä hienoista autoistaan" ja bemarit ja audit täyttivät näyttämön. "Pitävät oluesta" ja röyhtäilevä ryhmä örvelsi antaumuksella jne. Tappohauskaa. Tuli mieleen takavuosien "Ilkamat", jos joku muistaa. Joku vanha ehkä muistaakin... Tekniikka herätti myös epäilyjä mahdollisesta loukkaavuudesta; se tuottaa näyttämölle helposti stereotypioita ja kliseitä.. No, täytyy sanoa, että oli riemullista nähdä saksalaisten tekevän stereotypioita ja kliseitä itsestään. Eikä se tuntunut heitä loukkaavan. Heillä näytti olevan oikein hauskaa. Kliseen ja stereotypian kautta voi tulla ilmaistuksi myös viipale totuutta, joka muuten olisi hankala niellä. Niinhän toimivat myös sketsit.
Meidän ryhmämme kokeili tekniikkaa Tiinan johdattamana (en ole itse tehnyt sitä, vain nähnyt) joulukäsitteillä ja hauskaa oli. (Pääsin itsekin kokeilemaan ja tykkäsin.) Suomalainen joulu ankeine joululauluineen sai kyytiä. Tekniikka vaikuttaa varsin käyttökelpoiselta kulloisenkin teeman avaamiseen. Ja siihen hauskanpitoon myös, vaikka tekniikka mahdollistaa myös tuon paljon pohditun ristivalotuksen.
Kokeilimme myös ns. kuoroplussaa, jossa joku voi irrota kuorosta omaksi elementikseen muun porukan jatkaessa kuoromaista toimintaa ja nämä kaksi voivat olla dialogissa keskenään. Toimi myös hyvin, mutta vaatii (ainakin minulta) vielä harjoitusta ja täsmennystä,
Tuntui myös hyvältä purkaa jo vakiintuneiksi käyneitä rooleja. Tiina ohjasi välillä, minä näyttelin. Luottamus on ryhmässämme jo sillä tasolla, että tämä on mahdollista, eikä aiheuta turvattomuutta. Tarinoissa liikuttiin mm. äiti-tytär-suhteiden monimutkaisessa ja värikkäässä maastossa.
Mieleen jäi muutama päätöskommentti. "...että on se hienoa, kertoa oma juttunsa ja siten nuo tuossa tosissaan sitä näyttelee." Flunssan vaivaama näyttelijä totesi, että"tuntuu, että vaivat häviää, että tää niin kuin parantaa." En muista näitä sanatarkasti, mutta jotenkin noin nuo ajatukset kuulin. Musiikkia korville.
Seuraavan kerran ryhmämme aktivoituu 9.2., jolloin esiinnymme Sininauha-säätiön tapahtumassa Hervannassa. Teemana on ystävyys, lähestyvän ystävänpäivän tiimoilta. Ja luulisin, että Bremen-fluid tulee käyttöön.

Uusi vuosi...

2011-01-08T19:09:00.002+02:00

...mutta vanhat kujeet. Eli bloggailen taas tapani mukaan viime tingassa ennen huomisia treenejä.
Tiinan kirjoituksessa oli kosolti mielenkiintoisia havaintoja. Oma huomioni kiinnittyi jälleen jälleen kerran tuohon hauskuttamisen teemaan, jota olemme käsitelleet aiemminkin. Olen itse jopa nimennyt sen "ansaksi", ehkä vähän turhankin dramaattisesti. Tarinateatteri on hauskaa. Sekä tehdä, että katsoa. Se on myös muuta. Ja parhaimmillaan se on, kun hauska, koominen,vakava, tosi ja koskettava ja tunnistettava risteävät, niin kuin edellisissä kirjoituksissa on todettu. Niinpä onkin hyvä pysähtyä hauskuttamisen motiiveihin; mikä saa meidät hakemaan tarinasta nimenomaan sen hauskan puolen, mikä ajaa meidät, koomisiin ja naurattaviin ratkaisuihin. Jotka usein ovat kertojalle toimivia ja vapauttavia ratkaisuja. Yleisöesityksen metsätarinan kertoja nyökytteli näkemälleen, joten oletan, että se toimi hänelle. Tunnistin hänen kertomuksensa; olin itse pohtinut samaa. Metsän ja luonnon pelottava armottomuus, talvinen kylmyys ja pimeys. Miten itse pärjäisin siellä? Vai pärjäisinkö ollenkaan? Todennäköisesti en. Tekniikkana oli ketju, ja näyttämöllä nähtiin mm. turvallinen, määrätietoinen auto ja metsän eläimistä jänis, joka ei ole hahmona kovinkaan pelottava. Olisiko jänis voinut puhua jotain siitä, että elämä metsässä on oikeasti kovaa ja armotonta? Näin jäniksen hahmon herättämä lämpö ja huumori olisivat yhdistyneet kertojan pelkoon ja pohdintoihin luonnon armottomuudesta.
Omia motiivejani huumorin ja koomisten valintojen suhteen (joita teen mielelläni ja paljon) tt-näyttämöllä ovat ainakin halu pehmentää tarinaa ja suojata kertojaa. Ja myös itseäni. Olen tunnistanut itsessäni myös tarpeen viihdyttää, miellyttää ja viestiä yleisölle, että "ei tää niin vakavaa ole." Olen yrittänyt opetella ristivalotusta niin, että jos viritys näyttämöllä on koominen, pyrin tarvittaessa jollain elementillä, etenkin jos olen kertojan roolissa, avaamaan siihen toisen näkökulman. Olen käyttänyt ns. sisäistä monologia, jossa roolista käsin puhun yleisölle "näin meidän kesken." (Molieren näytelmistä ja ranskalaisfarsseista tuttu parenteesi "puhuu sivuun"). Tämä käytäntö on tuttu myös psykodraaman raameista. Päähenkilö puhuu sivuun (psykodraamassa ohjaajalle), meille, yleisölle sen, mitä ei muuten voi ilmaista. Myös rytminvaihdos voi olla käyttökelpoinen keino; vauhdikkaan ja riehakkaan toiminnan keskelle syntyy hiljaisempi hetki, pysähdys. Tämä edellyttää tekijöiltä luonnollisesti tarkkaa kuuntelua, luottamusta ja ryhmätyötä. Jota näin kyllä yleisöesityksessämme yllin kyllin. Esitys oli lämminhenkinen, "tasarakeinen" ja kauniisti perustehtävänsä äärellä. Se, että emme kaikissa katsojissa herättäneet luottamusta on tosiasia, joka vain hyväksytään. Emme ole vastuussa yleisön reaktioista, niin kummalliselta kuin se kuulostaakin. Voimme tukea, kutsua ja houkutella. Jokainen kertoja on eri kohdassa elämäänsä ja tarinaansa. "Voinko nyt nousta ja kertoa?" "Luotanko tuohon porukkaan, ymmärtävätkö ne, mistä minä puhun?" "Onko nyt oikea hetki?" "Hävettää jo valmiiksi." "Ei tästä varmaan mitään saada aikaiseksi, eihän tää ole edes mikään tarina". "Mitähän tuo muu yleisö ajattelee, jos nyt menen tuonne munaamaan itseni?" jne. Mutta totta on, että meidän pitää tt:n tekijöinä pohtia, mitkä ovat ne keinot, väylät ja viritykset, joilla saadaan riittävä luottamus aikaiseksi kokemattomammankin kertojan suhteen. Eli otamme palautteesta onkeemme.
7.12. esiinnyimme Hämeenlinnassa. Olimme kaikki hiukan aikataulusta myöhässä, aamu oli aikainen ja pimeä. Asettumiseen, pukeutumiseen, tilan järjestelyihin jne. meni oma aikansa, joten lämmittelyt ja ns. yhteen tuleminen jäivät vähän hätäisiksi. Sali oli iso ja ilmastointi jostain syystä pakkasellakin päällä, joten ilmanala oli viileähkö. Ystävällinen katsoja lainasi jäätyneelle näyttelijälle takkinsa kesken esityksen. Täydet valot paloivat salin takaosassa, eivät siellä, missä me esiinnyimme. Valaistus löytyi mystisesti esityksen jälkeen, vaikka kaikki painelivat nappuloita ankarasti. Joten meillä oli pieniä vastuksia, mikä jonkin verran vaikutti esityksen energiaan ja kulkuun. Itse sähläsin kellon kanssa; olin jo lopettelelmassa, kun tajusin, että aikaa onkin vielä vartti jäljellä. Ja sitten vain jatkettiin,pienestä notkahduksesta huolimatta. Ja hyvä, että jatkettiin. Pari tärkeää juttua olisi jäänyt ilmaisematta, jos olisin antanut mokalleni myöten. Näyttelijöille kiitos joustavuudesta.

Tarinat liikkuivat myös vastuksien tiimoilla; miten opiskelijan oli ollut vaikea saada tukea ideoilleen ja niiden toteutukselle. Tai miten löytää omalle, lopputyön kautta löytyneelle idealle toteutus ylipäätään. Ja toisaalta opettajan tarina siitä, miten tukea ja apua oli löytynyt ja annettu. Tai kuva siitä, kun päässä ei ole yhtään mitään. Kuva tarpeesta auttaa ja parantaa maailmaa ja sen vaikeudesta. Loppuun rakentui kaunis kuva siitä, miten kaikki saavat sitä, mitä tarvitsevat ja maailma on parempi paikka elää. Siitähän tarinateatterissakin on pohjimmiltaan kysymys.

Lämmin henkäys talvisäässä

2010-12-22T18:19:00.009+02:00

Minun lempijoululaulujani on Ahti Sonnisen Jouluhymni, jossa on ajallinen kaksoisvalotus: Neitsyt Maria tuudittaa vauvaansa, mutta samaan aikaan "kaukainen risti varjonsa luo". Tämä tuo mieleeni hyvän tarinateatterin, jossa tarinasta avautuu useita tasoja samanaikaisesti, sekä ajallisia että sisällöllisiä. Henkilökohtainen tarina laajenee koskemaan muitakin, tarinankertojan tuolilta pieni tarina versoo katsojien mieliin heidät yhdistäviä yhteisöllisiä kertomuksia, kuten yllä olevassa hienossa taulussa, jonka sain näyttelijöiltä tämän vuoden viimeisen tapaamiskerran päätteeksi (myös Minna sai samanlaisen, toisen värisen).

Tuolla kerralla meillä oli myös avoin yleisöesitys, jota ilokseni oli seuraamassa mm. monta Nätyllä toista vuottaan opiskelevaa näyttelijäopiskelijaa. He ovat tehneet keskenään tarinateatteria ja ovat pitäneet sitä tärkeänä ryhmäyttäjänä, mutta tarinateatteriesityksessä he olivat ensimmäistä kertaa. He luonnollisesti vastaanottivat esityksen vaihtelevasti (näyttelijäopiskelijat ovat tunnetusti sangen kriittistä porukkaa): osa kiitti lämmintä tunnelmaa, osa kritisoi liiallista yleisön hauskuuttamista, joku koki olonsa vaivaantuneeksi; pari sanoi jopa, ettei heitä kiinnostanut toisten tarinat. Tuo jälkimmäinen jäi minua mietityttämään, enkä siitä tällä hetkellä osaa sanoa muuta kuin sen, että nuorena voi olla vaikea ymmärtää tarinoihin liittyvää yhteisöllisyyttä, koska oma, keskeneräinen tarina tuntuu silloin vielä kovin erityislaatuiselta, erilliseltä muista. Oman tarinan jakaminen julkisesti voi tuntua silloin oudolta ja kiusalliselta ja sen esittäminen näyttämöllä tarinan suuruutta tarpeeksi kunnioittaen lähes mahdottomalta. Joka tapauksessa näyttelijän lienee syytä setviä ensin omat tarinansa, jotta näyttämöllä ei tule aina esitettyä vain itseään.

Minusta esitys loi parhaimmillaan mukavan, inhimillisen tarinankerrontahetken tunnelman. Tällä kertaa sitä ei vietetty leirinuotiolla ringissä istuen vaan teatteritilassa kynttilän palaessa (Kynttiläpaja sponssasi meille kynttilät) ensimmäisen adventin kunniaksi. Tottakai jotkut tarinat onnistuttiin näyttämöllistämään paremmin kuin toiset (kuten aina tarinateatterissa), mutta kaiken kaikkiaan esityksestä huokui "lämmin, leuto ja henkäys hellä, rinnan jäitä mi liuottaa".

Toivon, että kaikki voivat heittää arkihuolensa ja viettää armollisen, rentouttavan joulun. Ensi vuonna palataan taas tarinoiden pariin.

Valokuvamuistin virkistämiseksi

2010-11-26T08:50:00.011+02:00

Tässä joitain kuvia viime treeneistä, joita näyttelijät kuvailivat voimaannuttaviksi, hillittömiksi, anarkistisia ja absurdeja tarinoita sisältäviksi :)Kuvat ovat minun ja Eeva H:n ottamia.

Sen verran uutisia tähän loppuun, että olemme Minnan kanssa päättäneet tarjota esitelmää hankkeestamme Frankfurtin kansainväliseen tarinateatterikonferenssiin, joka järjestetään marraskuussa 2011. Joululomalla väsäämme abstraktin ja jäämme sitten odottelemaan, kiinnostuivatko.

Posket punaisina...

2010-11-25T21:14:00.002+02:00

...palasin äsken Willa Violan keikalta. Jostain syystä mikään muu esiintymistaiteen muoto kuin tarinateatteri ei aiheuta minulle näin polttavaa tunnetta kasvoihin. Eikä se meinaa laskea ( hyisellä ja talvisella viimalla on varmasti osuutensa) millään. Häpeän punaa se ei ole; ehkä sitten ilon ja innostuksen. Muutakaan syytä en keksi.

Roudasimme Ritskun kanssa iltapäivällä keikkasetin nätyltä Juhlatalonkadulle. Esiinnyimme Willa Violan jumppasalissa, jonka saatiin aika mukavasti ja nopeasti kalustettua. Näyttelijäyhmä ilmestyi kolmen maissa paikalle vähin erin. Pukeuduimme ja kyselin kuulumisia. Kovin kummoisia alkuverryttelyjä ei tarvittu; kaikki olivat jo valmiiksi täynnä lämpöä ja intoa.
Tiedossa oli, että yleisön kunto saattaa olla vaihteleva. Palvelutalossa asuu monenlaisia asukkaita; dementoituneita, liikuntarajoitteisia mutta myös perusterveitä. Huomautin kuitenkin, että esityksessä on hyvä kiinnittää huomiota selkeyteen sekä puheessa, että muussa ilmaisussa. Hidastella ei tarvitse, mutta päällekkäisyys (joka meitä aika-ajoin on vaivannut) vaikeuttaa ymmärtämistä. Oivallisena ankkurina esiintyjien ja yleisön välillä oli Ritsku, jolla oli paljon ns. sisäpiirin tietoa Villan elämästä. Se rakensi luottamusta ja auttoi esitystä löytämään uomansa.

Oman mausteensa juuri meidän hankkeellemme toi se, että yleisössä oli mukana muutama pitkän päivätyön tehnyt veteraaninäyttelijä. Willa Violassa on Näyttelijäliiton jäsenille tarkoitettuja asuntoja. Kuulimme esityksen päätteeksi kutkuttavan tarinan Eino Salmelaisesta ja hänen epäonnistuneesta vierailustaan Tampereen Teatteriin. Pohdittiin myös alkuviikosta sattuneen vakavan pizzeriatulipalon aikaansaamia tunteita. Eräs kertoja kertoi tekonivelleikkauksestaan ja toiveestaan saada varaosia myös korvien väliin. Apulaisylilääkäri totesi hänelle, että "ne ovat varastosta loppuneet." Joku valitti väsymystään ja toinen kamppaili kaamoksen kanssa.
Näyttelijät tuntuivat nauttivan olostaan näyttämöllä. Ohjaajana olin välillä hukassa yleisön yllättävän aktiivisuuden takia. Kertojalle esitetty kysymys aiheutti puhetulvan myös yleisössä, jolloin kertojan vastaus oli vähällä hukkua sorinaan. Kaikki halusivat vastata kysymykseen, tai siltä se vaikutti. Myös haastattelujen aikana kommentit lentelivät. Mutta siitäkin selvittiin. En halunnut myöskään ryhtyä yleisöä turhaan komentelemaan, joten sorina sai jatkua, eikä se tuntunut kovasti häiritsevän; ehkä siitä tuli osa esitystä. Kaikenkaikkiaan tunnelma oli leppoisa ja välitön. Välillä tuntui, että tarinoilla ei niinkään ollut väliä, vaan sillä, että olimme sen hetken kaikki yhdessä, siinä huoneessa.
Jälkeenpäin joimme Villan tarjoamat teet kadun toisella puolella. Helena kohtasi vanhan lapsuudenystävänsä vuosien takaa, hän kertoi myös tarinan lapsuusmuistoista esityksessä. Sitten pakkasimme taas tavarat Ritskun autoon ja ajoimme keskukselle, jossa ne odottavat ensi sunnuntain yleisöesitystä.
Viime kerran treeneistä sen verran, että tekemisen riemua riitti. Tällä kertaa emme juuttuneet hiomaan yksityiskohtia, filosofisia tai teknisiä seikkoja. Tekemisessä oli ns. flow päällä, joten mitäpä sitä suotta katkaisemaan. Kuulimme tarinoita mm. joukkoliikenteestä ja eri kulttuurien kohtaamisen vaikeudesta.
Päivän aluksi teimme pieniä jäsentelykuvaelmia neljästä tasosta. Niistä jäi erityisesti mieleen yhteiskunnallinen taso, jossa näyttelijät toivat ilmi eri lokeroita, joihin me ajaudumme ja helposti myös juutumme. Tai jotka me valitsemme. Ihmisryhmä vaelsi tilassa ja sitten joku sanoi esim. että "kaikki ylipanoiset tänne". Ihmiset arvioivat itseään,; olenko vai en, ja tekivät sitten valintansa; kuulun tuohon lokeroon tai sitten en. Haluanko kuulua? Epäröinti "menenkö tuonne noiden joukkoon?" oli kiehtovaa katseltavaa. Vuoronsa saivat mm. työttömät, homot, yksinhuoltajat, yli 40-vuotiaat jne. jne. Lokeroiden eri vaihtoehtoja oli lukematon määrä. Näky oli pysäyttävä. Jäin miettimään sanaa "lokero". Se on mielikuvassani pieni laatikko, usein kiinni isommassa kokonaisuudessa, lipastossa, hyllyssä. Lokeron voi avata tai sulkea. Sen tekee usein joku muu kuin se, joka sattuu olemaan siellä lokerossa. Lokerossa on ahdasta ja pimeää, sieltä on vaikea päästä yksin pois. Siellä voi kyllä olla myös turvallista. Aika helposti me lokeroimme, sekä itsemme, että toiset. Miksi?
Willa Violan keikalla yritin vapautua noista lokeroista ja mielikuvista (vanhus, dementikko, liikuntarajoitteinen...) ja nähdä ja kuulla vain ihmiset ja heidän tarinansa. Ja minusta näytti, että muiden ei tarvinnut edes yrittää.

ettei jäisi viime tippaan...

2010-10-30T14:00:00.002+03:00

...niin runoilen tänne muutaman rivin minäkin. Miten tämä aina jää niin viime tinkaan? No, yritän parantaa tapani. Ja siihen minulla on tilaisuus heti huomisen tapaamisemme jälkeen. Ohjelmassa on perustyöskentelyä, eli ihan sitä ihtiään tarinateatteria. Neljää tasoa pidämme mukana tästä eteenpäin, stimulaattorina ja jäsentämisen apuvälineenä.
Neljä tasoa liittyy draamaan ja näyttelijäntyöhön laajemmin, ei ainoastaan tämän meidän rakkaan menetelmämme suhteen. Näyttelijä on näyttämöllä aina suhteessa itseensä ja rooliinsa. Näyttelijä on suhteessa paikalla olevaan ryhmään: kanssanäyttelijöihin, ohjaajaan, tekniikkaan, yleisöön. Näyttelijä on suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan, tähän maaillmaan, jossa me elämme. Ja sitten se henkinen, metaforinen, symbolinen, spirituaalinen taso. Taso, joka on sanojen ja näkyvän todellisuuden takana. Siihen me olemme yhteydessä kukin tavallamme.
Nämä tasot löytyvät ihmiselämästä, ja varmaan on vielä monia muitakin, mutta nämä neljä tuntuvat ja näkyvät selkeimmin. Ja kun ne näkyvät, kuuluvat ja limittyvät toisiinsa näyttämöllä, syntyy kiehtovaa ja rikasta katsottavaa.

Esitysten katsominen on hyödyllistä, mutta aikaa vievää puuhaa. Usein tulee katsoneeksi vain omia virheitään. Oma olo saattaa olla usein pettynyt esityksen jälkeen; "olin huono, mokasin, en saanut tuostakaan impussista kiinni, olin teennäinen, epäaito, en tavoittanut kertojan tunnetta, olin jumissa, en kuunnellut..." jne. Nämä moitteet voi jättää omaan arvoonsa ( joka ei ole kummoinen). Kokonaisuus ratkaisee. Kohta, jossa on kokenut olevansa huono, saattaa kuitenkin toimia, koska muut toimivat. Vaikka omat ratkaisut eivät aina olisikaan aivan timantteja, joku toinen ottaa kopin ja vie hommaa eteenpäin. Toki kompuroinneista on hyvä ottaa opikseen, mutta ei niistä kovin huolissaan tarvitse olla. Moka on moka ja kuuluu asiaan.

Katsomastamme toukokuisesta esityksestä välittyi spontaanius ja riemu, joka nauratti vielä näin lokakuussakin.
Keväällä jäin pohtimaan yleisöstä noussutta kysymystä siitä, rajoittiko ja latistiko ensimmäisen esityksen kevätteema tarinoita. Toinen esityksemme oli teematon, enkä kyllä nähnyt eroa siinä, miten esitys ja tarinat muotoutuivat. TT-esitykset löytävät aina uomansa, teemalla tai ilman. Avoimessa yleisöesityksessä teema voi olla alkuimpulssi ja jäsentäjä, ohjaajan apuväline, jonka jälkeen siihen ei välttämättä tarvitse enää edes palata; tarinat seuraavat toistaan joka tapauksessa.
Niin ne taitavat seurata huomennakin.
En tällä kertaa raportoi tämän enempää. Oli näköjään enemmän pohdiskelujen vuoro. Lisää huomisen jälkeen.

Avustusta!

2010-10-28T15:09:00.005+03:00

Minnalta tuli tänään iloisia uutisia: Kordelinin säätiö on muistanut hankettamme apurahalla! Kiitos ja kumarrus! Myös Minnalle, joka on jaksanut lähetellä anomuksia. Nyt saadaan viimeinkin maksettua pitkämatkalaisille matkakustannuksia. Ja hyvä olo tietysti tulee siitä, että hankkeemme katsotaan tukemisen arvoiseksi. Tämä kertoo myös siitä, että hankkeemme tunnustetaan tutkimushankkeeksi, joten toivon, että tämä innostaa myös näyttelijöitä tuottamaan meille jatkossakin tutkimusmateriaalia (eli etenkin työpäiväkirjaotteita).

Nyt voi vähän tuulettaakin!

Jouduin lähtemään viime tapaamisesta kesken pois, joten jätän siitä raportoinnin Minnalle. Sen verran ehdin olla, että käytiin kuulumiskierros läpi ja katsottiin toukokuun 16. päivän esityksen taltiointi. Hyödylliseltä kyllä tuntuu käydä läpi nuo taltioinnit, vaikka se työlästäkin on, sillä niistä näkee hyvin ainakin tilan- ja kehonkäyttöön liittyviä asioita. Ja tekniikkoihin liittyviä muotoseikkoja, jotka alkavat kyllä jo olla kiitettävästi hallinnassa.

Ensi sunnuntain harjoituskerran joudun olemaan pois joogaohjaajakoulutukseni takia, joten raportointi jää Minnalle siitäkin kerrasta. Marraskuussa hankkeemme esittäytyy taas näyttämöllä eli avoin yleisöesitys on sunnuntaina 28.11. klo 16 Tutkivan teatterityön keskuksen Demoteatterissa (Hämeenpuisto 28 D, 4.kerros). Tervetuloa sinne!

Neljä tasoa

2010-09-30T18:41:00.002+03:00

...oli teemanamme viime treeneissä 12.9. Sitä lähestyttiin jälleen perustyöskentelyn kautta. Se kun taitaa olla kaiken tarinateatteritekemisen ydin. Alkuun kaffiteltiin ja kuultiin kuulumiset. Väkeä oli paljon poissa, syinä uudet elämänvaiheet, koulutukset (Tiina joogaohjaajakoulutuksessa, siksi tästä kerrasta raportoin vain minä) , muut opiskelut, työt ja ihan se perussyysflunssakin taisi rivejämme verottaa. Mutta olemme jo aiemmin todenneet, että ryhmä kestää yllättävän hyvin vaihtuvia kokoonpanoja. Joka onkin yksi tarinateatterin taso: paikalla olevan ryhmän taso. Muut ovat yksilön (=kertojan) henkilökohtainen taso, yhteiskunnallinen taso ja viimeisenä arkkityyppinen, universaali, symbolinen taso.

Kuulumisten jälkeen (joiden ohessa kerrattiin myös elokuun keikkaa) Ritsku piti meille yhteisötanssillisen lämmittelyn. Tätä tilaisinkin ryhmäämme lisää: osallistujien omia hyviksi havaitsemia harjoitteita. Olen niitä ryhmäläisiltä aina välillä kysellyt ja sitten unohtanut sen saman tien, kun olen omassa ohjaajan roolissani ollut niin touhukas. Nyt voisin tuosta roolista päästää hieman irti ja antaa myös ryhmän oman viisauden ja tiedon kukkia. Siis enemmän kohti vertaisryhmää, mitä me pohjimmiltaan olemmekin. Tähän liittyvät myös omat viimeaikaiset kokemukseni (kts. edellinen kirjoitukseni), jotka ovat jättäneet aika hauraan ja herkän olon.

Lämmittelyn jälkeen teimme kuulumisia lyhyillä tekniikoilla. Sitten ruokailtiin ja jatkettiin lyhyillä, kunnes tuli tarinoiden vuoro. Tarinat liikkuivat syvissä vesissä, menetyksessä, sen odotuksessa, menetyksen pelossa, vaikeissa ihmissuhteissa. Kuultiin myös karhean hauska tarina sairaalaelämän erityispiirteistä ja haasteista. Ensimmäisen tarinan jälkeen tartuin (ensimmäistä kertaa tämän hankkeen aikana) tussiin ja piirsin fläppitauluun (liian pienellä, kun en oo oikein tottunut...) nuo em. tarinateatterin neljä tasoa. Purimme tarinaa näihin tasoihin: mitä se kertoi kertojasta, mitä paikalla olevasta ryhmästä, yhteiskunnasta, ja lopuksi, mikä voisi olla sen universaali, arkkityyppinen tai symbolinen taso. Tavaraa löytyi paljon. Sitten kokeiltiin tehdä tarina kahteen otteeeen. Ensin perustoteutuksena ja siihen perään neljän monologin muodossa, eli teknisesti ilmaistuna neljässä tasossa: ensin puhuu yksilö, eli kertoja. Tämä on aika selkeä, kun tarina on juuri kertoja suusta kuultu. Tarkoitus ei ole kertoa kaikkea uudelleen, vaan tuoda jotain ytimestä näkyviin, ehkä uudesta kulmasta. Sitten kuullaan paikalla olevan ryhmän taso: miksi tämä tarina tulee kerrotuksi tässä ryhmässä juuri nyt? Mitä se kertoo meistä tässä huoneessa? Kolmanneksi: mitä tarina kertoo yhteiskunnasta? Ja neljänneksi arkkityyppinen, symbolinen taso, joka aukeaa usein esim. sadun tai myytin kautta.( Eräässä versiossa Tuhkimon tarina sai uudet, mielenkiintoiset käänteet.)
Itse pidän tästä "laajenevan kehän" ajatuksesta: yksilö, ryhmä, yhteiskunta, arkkityyppi. Joissain ryhmissä jaottelu menee toisin: yksilö-yhteiskunta, paikalla oleva ryhmä-arkkityyppi. Tähän oli joku hieno selitys, jonka sen kuullessani ymmärsin, mutta en sitä enää muista, joten se ei ollut tarpeeksi hieno... Monet ryhmät käyttävät neljää tasoa, eli näitä neljää monologia myös esityksissä. Itse pidän siitä enemmän harjoitusstimulaattorina.

Tekniikan haaste on löytää se, kuka puhuu. Yksilön tasolla se on selvä, puhuja on kertoja. Paikalla olevan ryhmän suulla puhuu ryhmäläinen, ryhmän näkökulmasta käsin. (Voi olla välillä hankalaa, mutta kun sitä hetken pohtii ja kääntelee, kulma löytyy.) Yhteiskunnallisella tasolla puhuja voisi olla vaikka osaston siivooja , kuten sairaalatarinan jälkeen pohdimme. Erään tarinan kolmannelle tasolle pyrähti myös (sattumalta samana päivänä vihitty) Helsingin uusi piispa, joka piti meille puheenvuoron kirkon haasteista mm. seksuaalivähemmistöjen suhteen. Olemme kiitollisia hänen vierailustaan ;0)...Arkkityyppisestä tasosta esimerkkinä olikin jo em. Tuhkimo. Stereotypiat vaanivat tässä tekniikassa, mutta ehkä niitä ei kannata niin kamalasti pelätä, josko niistä kuitenkin löytyisi joku totuuden siemen.

Kaikki ähkivät aluksi kauhuissaan, että onpa vaikeeta, mutta sitten tasoja ja puhujia alkoi löytyä. Vaikutti myös siltä, että harjoitus innosti ja sytytti ja herätti uusia ajatuksia. Ja varmaan myös jäsensi hommaamme eteenpäin. Siitä jatkamme ensi sunnuntaina.

Nyt on elokuu ja minusta näkee sen...

2010-08-31T11:48:00.009+03:00

Olin juuri postittamassa tekstini tänne blogiin, mutta Minna ehti ensin, joten editoin omastani lyhyemmän version. Olen yrittänyt myös editoida itsestäni helteisen ja ihanan joutilaan kesän jälkeen toimivaa syysversiota, mutta hieman huonolla menestyksellä. Yleensä en sairasta flunssia, mutta nyt nämä yllättävän nopeasti kylmäksi kääntyneet ilmat pudottivat suojauksia ja tekivät kropastani virukselle otollisen temmellyskentän. Näin ollen tuo Syksyn sävelen lokakuuta koskeva säe sopi hieman modifioituna elokuun otsikoksi.

Mutta blogimme on uusiutumiskykyinen ja pukeutunut syysvaatteisiin, kuten huomaatte! Bloggerista löytyi uusi ulkoasunsuunnittelutyökalu ja ajattelin, että blogimme voisi joka kuukausi näyttää vähän erilaiselta. Tämä vetinen ulkoasu kuvatkoon nyt tätä elokuun loppua. Ehkä käytän tätä työkalua seuraavaksi itseeni ja vaihdan päälleni jonkun hehkeämmän värin.

Hankkeemme toinen toimintavuosi siis lähti liikkeelle suunniteltua pienemmällä vaihteella, kun kaksipäiväinen elokuun tapaaminen kutistui yksipäiväiseksi. Mutta kuten Minna jo totesi, kaikenlaista ehdittiin yhtenäkin päivänä: haastattelin ne, jotka toukokuussa jäivät haastattelematta, juttelimme ringissä kesäkuulumiset, purimme 7.8. tarinateatteripäivillä pidetyn esityksen ja katsoimme videotaltioinnin 13.5. pidetystä esityksestä. Loppupäivä tehtiin tarinateatteria minun ohjauksessani (oli kivaa osallistua ryhmän toimintaan tästäkin tulokulmasta).

Hauska oli jutella menneestä kesästä, joka toisilla oli taittunut kesäteatterissa tai kameran edessä töitä tehden, toisilla lomaillen. Ja kuulumiskierroksella näyttäytyi taas elämä koko kirjavuudessaan:yksi on rakastunut, toinen saanut lapsenlapsen, kolmas tehnyt telenovelaa,neljäs näytellyt Norsunluurannikon 50-vuotisjuhlissa ranskaksi, viides lomaillut Amerikassa… Ei tältä porukalta ainakaan tarinat lopu!

Tarinateatteripäivien esitys 7.8. hoidettiin siis mallikkaasti, vaikka olikin esiintyjille haastava. Eikä ainoastaan esitystilan surkean akustiikan vuoksi: Tarina20-päivillä juhlittiin tarinateatterin 20-vuotista historiaa Suomessa ja näin ollen tarinat koskivat lähes yksinomaan tarinateatteria ja sen tekijöitä. Yksi esiintyjistä naureskelikin metatasojen päällekkäisyyttä: ”yleisö oli tarinateatterilaisia, jotka kertoivat tarinateatterista, ja me tarinateatteria opiskelevat teimme sitten tarinateatteria tarinateatterista”. Osa näyttelijöistä koki tosiaan lamaannuttavaksi sen, että tarinat vilisivät nimiä ja tapahtumia, jotka yleisö tunnisti, mutta esiintyjät ei. Yksi näyttelijöistä koki, että hän oli niinkuin vaatekaapin edessä seisoksiva nainen, joka ei tiedä mitä laittaisi päällensä, eikä sitten aluksi uskaltanut laittaa mitään. Toisaalta, kuten Minnakin kirjoittaa, tämä on normaali tilanne missä tahansa työyhteisökeikalla: yleisö on viisaampaa kuin esiintyjät. Esiintyjien täytyy tukeutua kerrottuun ja mahdollisesti onnistua tuomaan tietämättömyyden suoman viattomuutensa avulla esiin tuore näkökulma.

Oli hyvä, että ryhmämme esiintyminen nosti esiin tuon aiheen, joka on ollut kuuma peruna joidenkin tarinateatterilaisten suussa pitkään: tarinateatteria tekevät pääsääntöisesti ihmiset, jotka eivät ole teatterin ammattilaisia ja joillekin ammattilaisten nouseminen tarinateatterinäyttämölle aiheuttaa huolestumista. Katoaako tarinateatterista spontaani, elämänmakuinen roso, kun ammattilaiset tuovat tarinateatteriin lisää taitoa ja tekniikkaa? Häviääkö tarinan ydin hyvän esittämisen alle?

Tosiasiahan on, että tarinateatterissa kaikki lähtevät samalta viivalta. Totta kai näyttelijäkoulutus ja -kokemus näkyy esiintymisvarmuutena toteutuksessa ja draamantuntemus voi joskus auttaa tarinan ytimen esiin tuomisessa, mutta silloin kun kuunnellaan kertojaa, ei teatteriammattilaisuudesta ole juuri hyötyä eikä haittaa. Siinä kysytään tarkkaavaisuutta, avointa mieltä ja ihmisen kunnioittamista enemmän kuin mitään muuta. Haastatteluissa on käynyt moneen kertaan ilmi, että ammattinäyttelijöitä viehättää tarinateatterissa usein nimenomaan tarinan nouseminen keskiöön. Moni on herkistynyt havaitsemaan, että ammattiteatterissa tarina voi olla kadoksissa silloin, kun lavalla keskitytään esittelemään vakuuttavia näyttelijäntaitoja visuaalisesti vaikuttavassa ylöspanossa…

Joka tapauksessa ylpeänä ja iloisena totesin, miten isoja harppauksia ryhmämme on jo tarinateatterintekijöinä tehnyt. Tämä näkyi myös toukokuun esitystaltioinnissa, jota katsoessa löytyi huomattavasti vähemmän parannusehdotuksia kuin aikanaan helmikuista esitystä katsoessamme. Muusikot voisivat antaa näyttelijöille enemmän aikaa etsiä tarinalle lopun ja näyttelijät voisivat vähentää kankaisiin pukeutumista, mutta toisaalta tekniikat ovat jo paremmin hallussa ja sählääminen on näyttämöllä siirtymässä sivuun kuuntelemisen tieltä. Tästä on innostavaa jatkaa.

Loppupäivän tarinateatterisessiosta nostan tähän lopuksi vielä yhden tarinan, joka kovasti viehätti. Pari päivää ennen kesäteatterin ensi-iltaa näyttelijä oli kotimatkalla pää täynnä huolta ja ahdistusta esitykseen viime tingassa tehdyistä muutoksista nähnyt kotimatkallaan ketun. Katse tiivisti näyttelijässä kettu oli hyppelehtinyt niityllä ja tehnyt lopulta kuperkeikan. Kettu oli kuulemma kertaheitolla laittanut asiat tärkeysjärjestykseen!

Ja tästä saankin näppärän ketunsillan pyytääkseni rakkaat näyttelijät, että ne teistä, jotka eivät ole vielä palauttaneet kevään työpäiväkirjamerkintöjään meille, laittaisitte asian tärkeysjärjestyksen alkupäähän, jotta voimme kääntää puhtaan sivun esiin syksyä varten!

Elokuu

2010-08-30T19:36:00.002+03:00

...tuli nopeasti, itselleni monessakin merkityksessä. Siitä lisää myöhemmin.

Toinen "tuotantokautemme", tv-termiä käyttäen, alkoi jo lauantaina 7.8. Varalan Urheiluopistossa Suomen Tarinateatteriverkon järjestämän koulutusviikonlopun iltajuhlassa, jossa nostettiin malja tarinateatterin 20-vuotiselle taipaleelle Suomessa. Lauteilla olivat Helena, Eve, Mervi ja Anniina. Muusikkoina toimivat Tiina (ihana debyytti!) ja Tampereen Tarinateatterilta lainattu Tuokkolan Jarno. Lämmittelimme hieman tavallista pidempään kesätauon takia. Tekniikat palautuivat mieliin pätkittäin. Kehot lämpenivät nopeasti, kiitos helteen ja pitkähihaisen esiintymisasun. Sielut ja mielet pääsivät kyytiin, viimeistään siinä vaiheessa, kun yleisö kirjaimellisesti juoksi sisään kello kahdeksalta, Tiinan ja Jarnon loihtiman keskiaikaisen juhlamusiikin säestämänä. Kiinnostus ryhmäämme kohtaan oli suuri. Tarinateatteriyhteisö otti uuden tulokkaan vastaan lämpimästi ja innostuneesti, vaikka tiedän, että ammattinäyttelijöiden "soluttautuminen" tt-piiriin herättää myös pelkoa ja epäluuloa. Että "saatteko te meidät muut näyttämään jotenkin huonommalta", kuten eräs katsoja kommentoi esityksen jälkeisessä keskustelutilaisuudessa. Tiedä häntä. Omasta mielestäni pelko on turha (vaikkakin ymmärrettävä) ja uskon, että esiintymisemme näitä pelkoja ja epäluuloja hälvensi. Näin katsojakin totesi, niin hassua kuin se olikin, sillä helpotus sisälsi (tulkintani mukaan) ajatuksen, että "eihän ne nyt niin ihmeellisiä olleetkaan, huhhuh." Emme ehkä olleet ihmeellisiä, mutta ilolla, innolla ja sydämellä tehtävämme ääressä. Kiitosta tuli konkareilta esityksen jälkeen, etenkin kun kaikki ymmärsivät, mitä kymmenen työpajapäivän voimalla olimme saaneet aikaan. Myös rakentavaa ja jäsentävää palautetta tuli, käymme sitä lisää läpi seuraavissa treeneissä.

Ammattinäyttelijä kamppailee tarinateatteritantereella samat taistelut, kuin ns. jokamiesnäyttelijäkin, vaikka näyttämöllinen läsnäolo, kyky jäsennellä draamaa, kehon- ja äänenkäyttö jne. ovatkin kehittyneempiä.

Tarinat liikkuivat luonnollisesti tarinateatterin historiassa, sen merkityksissä tekijöilleen ja loppuun nähtiin pieni tulevaisuudenvisiokin siitä, kuinka tt voisi jalkautua ihmisten keskuuteen syvemmin, olla jopa osa ihmisyyden vallankumousta. Eristäytyneisyydestä ja yksinäisyydestä kohti yhteyttä ja yhteisöllisyyttä, näin sen itse tulkitsin.

Itselleni pysähdyttävä hetki oli kertomus haavasta, jota itse olin ollut aiheuttamassa. Haavat ja kuhmut, kuopat ja kompuroinnit ovat osa tt:n ja tt-ryhmien historiaa. Ne ovat myös osa ihmisen elämää. Ikävä kyllä. Tämä tarina oli kertomus paranemisesta ja eheytymisestä, irti päästämisestä, pitkän ajan jälkeen.

Esityksen jälkeen oli keskustelu, jossa yleisö sai kysellä hankkeesta, sen lähtökohdista ja osallistujien kokemuksista. Keskustelu oli vilkasta. Päivi Ketonen kertoi konkreettisen esimerkin tt: jalkautumisesta. Hän oli ryhmineen tehnyt tarinateatteria kadulla romanilapsille yllättävässä tilanteessa. Oli toiminut hienosti.

Esiintyjät puhaltelivat tuntojaan esityksen jälkeen. Haastavana koettiin se, että ns. taustatietoa esiintyjillä ei juurikaan ollut. Ja että tarinat olivat enemmän maisemia, mielen matkoja kuin konkreettisia tarinoita. Kaikki, tai ainakin suurin osa yleisöstä, tiesivät, mistä on kysymys, kun tarinassa mainittiin australilainen kouluttaja Deborah Pearson (joka sai tässä tarinassa puhua suomea...), tai tt:n kytkökset Suomen psykodraamakenttään jne. "Kaikki muut tiesi, paitsi me", totesi joku. Se itse asiassa oli yksi lähtökohta t7-ryhmän kutsumiselle juuri tähän iltajuhlaesitykseen. Tuore ryhmä, jolla ei ole kiinteitä kytköksiä tai historiaa suhteessa (joskus varsin sisäänlämpiävään) tt-kenttään, saattaa tuoda näkyviin jonkin uuden ja raikkaan näkökulman. Ja niin mielestäni kävikin. Vaikka esiintyjillä ei ollut ns. tietoa, tarinoiden oleelliset tunnelmat ja tunteet välittyivät silti. Ja se on tärkeintä. Ymmärtämistä häiritsivät välillä salin huono akustiikka ja esiintyjien ajoittainen päällekkäisyys ja impulssiryöpyt. Ne ovat meille tuttu asia, tutkimme niitä lisää talven aikana. "Spottausta", fokusointia, sitä kuuluisaa pallon kuljetusta ei kai koskaan voi harjoitella liikaa. Ja kuten Anniina totesi toukokuisen tilauskeikan kokemuksen pohjalta, että ennakkotietoa ei välttämättä aina tarvita, eikä sitä voi kovin paljoa olla. Ohjaaja on päällisin puolin tutustunut tilaajaan, yhteisön tilanteeseen ja toiveisiin, ja välittää ryhmälle lämmittelyn ohessa sen, minkä ehtii ja pystyy. Sitten sitä vain koettaa poimia kuulemastaan tarinasta oleellisen. Sen, joka usein liittyy kertojan tunteeseen tai sisäiseen kokemukseen. Meneekö terminologia aina oikein, se ei ole tärkeintä. Kertoja korjaa virheet, jos se on hänelle merkittävää. Itse olen ollut monesti iloisesti pihalla esim. lääkefirman tai vakuutusyhtiön tai kehitysyhteistyöorganisaation keikoilla, pannut kädet kyynärpäitä myöten ristiin ja rukoillut, että edes jokin siitä, mitä yritän, osuisi. Ja usein osuu. Myös siksi, että emme ole näyttämöllä yksin. Jos minä en ymmärrä, joku muu ymmärtää.

Harjoituksissamme on joskus noussut esiin kysymys, mitä tehdä, jos ei tunne voivansa näytellä saamaansa roolia, jos se tulee liian lähelle, on liian tuskallinen tms. Silloin on lupa nostaa kädet pystyyn ja sanoa ohjaajalle, että en voi tätä tehdä. Näyttelijä saa kieltäytyä tehtävästä, joka on liian kivulias tai muuten hänelle mahdoton. USA:ssa esim. värillinen näyttelijä voi kieltäytyä rasistin roolista jne. Niin ei omalla tt-polullani ole koskaan käynyt. Työelämässäni kyllä. Työn alla oleva rooli tuli liian lähelle ja meni ns.nahkoihin niin, että työnteko kävi mahdottomaksi. Nostin kädet pystyyn ja jäin näytelmästä pois. Niin voi tehdä, vaikka helppoa se ei ole. Mutta se mahdollisuus näyttelijällä on. Aina.

Tästä syystä syksyn varsinainen aloituksemme jäi aiottua lyhyemmäksi. Kuulimme toistemme kesäkuulumisia, ehdimme katsoa ensimmäisen toukokuun esityksistä ja analysoida sitä. (Toukokuun toisen esityksen käymme läpi myöhemmin; se on hyödyllistä, mutta aikaa vievää puuhaa) Tiina ohjasi loppupäivän tt-osuuden. Mutta jatkamme syksyä sovitussa tahdissa. Seuraavan kerran tapaamme 12.9., pertsan, eli perustyöskentelyn merkeissä. Ja katsotaan, saammeko keväälle ns. paikkuupäivän peruuntuneen maanantain tilalle. Joten katsomisiin,naiset!

Kesätauolle!

2010-06-08T21:23:00.003+03:00

Yo-juhlat on nyt juhlittu, mutta arki ei ala, sillä nyt on kesä! Vuosi vierähti todella nopeasti. Vuosi sitten ajattelin, että ensimmäiset esitykset ja yleisöseminaari ovat todella kaukana ja sitten huomaan hikoilevani toukokuisessa helteessä keskuksen demoteatterissa kuuden muun hankenaisen kanssa - ja vielä kahteen kertaan! Tai oikeastaan kolmeen kertaan, sillä vaikka kautemme virallisesti päättyi sunnuntaina 16.5., kävimme vielä samaisessa mustassa laatikossa esiintymässä Ylös-hankkeen tilauksesta maanantaina 24.5. Silloinkin oli lämmintä, mutta ei sentään ihan yhtä tukalaa.

Kaikki kolme esitystä sujuivat enemmän kuin mallikkaasti, Tiinan mainitsemista alun hämmennyksen hetkistä huolimatta. Jos vastaavaa olisi tapahtunut perusteatteriesityksen alussa tai aikana, hämmennys olisi ollut suurempi. Nyt sitten vain odoteltiin, että tilanne rauhoittui ja sitten jatkettiin eteenpäin. Esiintyjätkään eivät vaikuttaneet hermostuneilta tai levottomilta, vaikka ensi-illan jännitys ilmassa väreilikin.
Käytimme torstain esityksessä alkutarinoita, keväisellä aiheella, mikä sitten tuottikin keväisiä mielikuvia ja muistoja näyttämölle, allergioista suvivirteen. Esityksen jälkeen tuli yleisöpalautetta, jossa koettiin, että teema oli rajannut tai jopa latistanut sisältöjä, ne jäivät ns. pintaan, kuvitukseksi. Itse en tähän kiinnittänyt huomiota. Mielestäni esitys ja sen sisällöt vastasivat normaalin, avoimen tarinateatteriyleisöesityksen kulkua. Kuvitus ja pohdinnat syvemmistä sisällöistä, tai tarinoiden laajenemisesta ja tarinateatterin muodosta ylipäätään herättivät keskustelua esityksen jälkeisessä tilaisuudessa, johon jäi mukavasti väkeä. Huomasin yllättäen olevani kovasti puolustuskannalla. Esitystranssi (siksi sitä nyt edelleen kutsun, vaikka transsi voimakas ilmaisu onkin) ei laskeudu ihan heti, ja on yllättävän haastavaa kohdata yleisö heti esityksen jälkeen. Oli vaikea ottaa vastaan kommentteja ja huomioita, vaikka ne olivat osuvia ja mielenkiintoisia. Tämä kokemus taisi olla myös esiintyjillä, enkä muistanut heitä siitä etukäteen varoittaa.
Keskustelua tarinoiden kuvituksesta, syvyydestä, sisällöstä tai sen puuttesta kannattaa kuitenkin jatkaa. Kysymykset putoilivat nimenomaan teatterin ammattilaisten suusta (joita paikalla oli melko vähän niin torstaina kuin sunnuntainakin). Kärjekkäästi voisin tietysti kysyä, onko perusteatterikaan nyt aina niin kunniakkaasti syvien ja laajojen teemojen äärellä, joten mikä saa vaatimaan sitä soveltavalta menetelmältä? Pystynkö vastaamaan tähän itse, sillä seisonhan tanakasti molemmilla tonteilla? En pysty. Ainakaan vielä. Ajatuksia se kyllä herätti.

Eräs katsoja oli kokenut myös jäävänsä ulkopuoliseksi. Saattoi osin johtua siitä, että kutsuin yleisön joukossa istuvia tuttuja ihmisiä suoraan etunimeltä, kun he kertoivat jotakin. Näin saattoi syntyä käsitys sisäpiiristä, toisensa tuntevista tarinateatterilaisista, jotka kertoilevat keskenään. Toimivampaa ohjaajuutta on kertojan nimen kohdalla käytää esim. ilmaisua "... ja mä tiedän, että sun nimes on Eija." Tämän muistin sunnuntain esityksessä. Toisaalta yksi tapa purkaa tai muuttaa ulkopuolisuuden tunnetta on kertoa jotakin, tulla osalliseksi. Ulkopuolisuus on joskus myös valinta. Tarinateatterin missio, yksi niistä, on antaa kertomisen tila ja mahdollisuus hiljaisille, ulkopuolisille, eristyneille, morenolaisittain "isolaateille." Aina se ei toteudu. Se on myös yksi ohjaajuuden haasteista. Havaita ja löytää tila niille, joilla ei sitä ole. Sekä yksilön, että yhteisön tasolla.

Yleisökeskustelussa pohdittin myös hauskuuttamista ja viihdyttämistä. Esitykseen sisältyi paljon naurua, niin kuin tt-esityksiin yleensä. Yleisön edustaja, ensi kertaa tarinateatterissa, kysyi että voiko täällä olla myös ns. hevimpää kamaa. Vastaus on, että kyllä voi. Ja on monesti ollutkin. Mutta avoimessa yleisöesityksessä paikalla on ryhmä toisilleen pääsääntöisesti tuntemattomia ihmisiä. Se rajaa tarinoiden sisältöjä. Katsoja valitsee, mitä tulee kertomaan. Onko nyt sellainen hetki, että voin kertoa esim. surusta tai menetyksestä, kun äsken oli hauska tarina perheen mökkireissusta? Luotanko esiintyvään ryhmään? Ohjaajaan? Muuhun yleisöön? Onko tunnelma sellainen, että voin kertoa? Jne... Nauru on voimaa ja se kuuluu oleellisesti tarinateatteriin. Niin kuin kaikki muutkin tunteet ja reaktiot.

Sunnuntaina kävimme näitä pohdintoja läpi muun ryhmän kanssa sillä aikaa, kun Tiina haastatteli muutamaa ryhmäläistä tutkimustamme varten. Esiin nousi myös kysymys tarinateatterin yhteiskunnallisesta aspektista. Hyvässä tarinateatterissa toteutuu neljä tasoa: yksilön, yhteiskunnan, paikalla olevan ryhmän ja ns. metaforinen, symbolinen, universaali taso. Syksyllä otamme käyttöön neljän tason harjoitustekniikan, joka auttaa kaivamaan näitä tasoja esiin. Joissakin ryhmissä sitä käytetään myös esityksissä, mutta itse en siitä jostain syystä pidä.
Välähdys näistä tasoista nähtiin Tiinan tohtorinhattutarinassa, jossa hätääntynyt hattukauppias hätyyttää virolaista hattutehdasta. Hattutehtaan työntekijöiden rooleissa toimivat poikkeuksellisesti muusikot. Näimme viipaleen globaalin talouden kiemuroista. Työ teetetään halvalla jossakin, ja aina kaikki ei mene niin kuin pitäisi. Ei kenenkään kannalta.
Toisaalta, kuten Mervi totesi, tarina siitä, että "hukkasin avaimeni ja löysin ne", toimii sellaisenaan, ilman metaforisia sfäärejä länsimaisen kulttuurin rappiosta. Kaikesta ei tarvitse kaivaa esiin kaikkea.
Sunnuntain esityksessä jätimme alkutarinat väliin, ihan vain testin vuoksi, nähdäksemme, tuottaako se jotain erilaista, syvempää tai laajempaa. En tiedä, kävikö niin. Teemme porukalla vertailevaa tutkimusta ensi elokuun treeneissä, kun katsomme tallenteet esityksistä. Tallenteet toimivat hyvin teknisenä harjoitusmateriaalina, kuten keväällä huomasimme. Teknisiä yksityiskohtia voi hioa loputtomiin. Ja jonkin verran sitä teemmekin. Mutta emme loputtomiin.

Sunnuntain seminaari ja sen ohella polveillut keskustelu olivat myös antoisia. Nyt olin jo hieman paremmin valmistautunut kohtaamaan yleisön. Esiin nousi kysymys karakteereista, niiden käytöstä, stereotypioiden ansoista. Myös voimasanojen käyttö, tai pikemminkin niiden välttäminen, nousi esiin. Kirosanoilla on paikkansa, mutta ne paikat ovat aika harvassa. Mutta nämä olivat siis vain yksityiskohtia. Ydin oli kuitenkin tarinateatterin kokemisessa, niin tekijän, kertojan, kuin katsojankin kannalta. Ehkä pysäyttävintä oli kuulla erään hankkeeseen osallistujan kommentti siitä, kuinka "kaikki on muuttunut niin helpoksi ja kevyeksi." Lieneekö kokonaan tarinateatterin ansiota, mutta saman ilmiön olen aina välillä kokenut itsekin. Tarinateatteri voi todella keventää elämää, kuten myös Tiina omassa kirjoituksessan kauniisti kuvaa.

Maanantaina 24.5. kohtasimme ensimmäisen tilausyleisömme Tutkivan teatterityön keskuksen Ylös-hankkeen puitteissa. Työyhteisö on käyttänyt soveltavan draaman menetelmiä työhyvinvoinnin lisäämiseksi ja yhteisön kehittämiseksi Arttu Haapalaisen johdolla. Ja nyt oli vuorossa tarinateatteri, uusi elämys suurimmalle osalle paikalla olleista. Väki oli jo valmiiksi lämmennyttä ja innostunutta, sillä he tekivät ensin itse draamaharjoitteita noin tunnin ajan ja siirtyivät sitten tarinateatterikatsomoon. Tarinat polveilivat työn haasteista ja ulkoisista olosuhteista melko tuoreen yhteisön historiaan ja tulevaisuuden näkymiin. Hämmennystä kertojissa herätti aluksi se, että pitikin kertoa jotain henkilökohtaista, ei niinkään yleisiä huomioita. Samoin ohjaaja sai olla tarkkana, kun kerrottiin asioita, jotka liittyivät paikalla oleviin ihmisiin. Kokijoita on yhtä monta kuin kertojaakin, joten todellisuudet eivät aina kohtaa tai ne saattavat poiketa paljonkin toisistaan. Niinpä ohjaajan velvollisuus on tarkistaa tarinassa esiintyneiltä yleisön jäseniltä heidän kokemuksensa samasta asiasta. Tämä saattaa tuottaa yhteisölle uutta ja yllättävääkin tietoa. Siksi tarinateatteri toimii hyvin työyhteisöjen palveluksessa. Esiintyvä ryhmä poti ramppikuumetta ennen esitystä, kuka enemmän, kuka vähemmän. Jopa "paniikki"-sana leijui ilmassa. Mutta jonnekin se siitä sitten liukeni ja muuttui näyttämölliseksi energiaksi ja toiminnaksi. Ilolla ja rohkeudella.

Toistan itseäni, kun sanon jälleen kerran, että on ihmeellistä, että kymmenen työpajapäivän aikana olemme luoneet ryhmän, joka toimii täysipainoisesti tarinateatterin haastavalla kentällä. Aviomieheni Auvo Vihro oli todistamassa maailman ensi-iltaamme 13.5. ja totesi sen jälkeen, että hän ei "suin surminkaan" uskaltaisi saattaa itseään moiseen tilanteeseen, jossa me kaikki 23 naista olemme ilolla ja vapaaehtoisesti, vaikkakin välillä vähän sydän läpättäen.
Mutta antaa näiden sydämien nyt läpättää ja väristä kesälle, vihreydelle ja auringolle. Tapaamme elokuussa. Ensin esiinnymme pienemmällä porukalla Tampereen Varalassa 7.8. Tarina20-tapahtumassa. Sen jälkeen on kaksipäiväinen aloitussessio 15. ja 16.8. mutta sinne on vielä matkaa. Kesähalaus kaikille. Minna

"Nyt reppu jupiset riimisi rupiset"

2010-06-04T12:58:00.012+03:00

Tarkoitus oli kirjoittaa toukokuun tapaamisesta toukokuussa, mutta kesäloma otti niin vankan niskalenkin kevään väsyttämästä tahdonvoimasta, että ulkona vetelehtiminen vaikutti paljon paremmalta vaihtoehdolta kuin tietokoneen ääressä istuminen. Näin ollen Anninakin joutui liittämään ensimmäistä, toukokuun lopussa ollutta tilauskeikkaamme koskevan kommenttinsa Minnan edelliseen kirjoitukseen. Minna bloggaa myös vielä ennen kesälaitumelle kirmaamistaan ja kertoo tarkemmin esityksistä, kunhan on saanut poikansa ylioppilasjuhlat järjestettyä.

Ensimmäiset yleisölle avoimet esityksemme olivat siis toukokuun puolessa välissä, jolloin myös haastattelimme hankelaiset (haastatteluista en kerro tässä enempää, koska muutama on vielä haastattelematta). Kesän ensimmäiset helteet ja helatorstain suoma ylimääräinen vapaapäivä (ja monelle pitkä viikonloppu) verottivat taatusti yleisömääräämme, mutta mukavasti porukkaa kuitenkin riitti kummallekin päivälle. Torstain esityksestä jouduin hipsimään kesken pois lähteäkseni valmistelemaan ja juhlimaan mieheni 50-vuotispäivää…tai no, tarkoitus oli hipsiä, mutta jouduin häiritsemään Minnaa ja esitystä, koska tavarani olivat lukkojen takana ja olin antanut avaimen Minnalle. Tämän avainepisodin lisäksi esityksen alkuun toivat oman yllättävän lisänsä kovaääninen lapsi ja tekstiviestin lähettäneet, oven taakse jääneet, myöhästyneet katsojat, joita kävin etsimässä. Tästä huolimatta esitys alkoi hyvässä hengessä. Tarinateatterissa ei ole tarkoitus luoda rikkumattomia illuusioita, joten tällaiset elämiseen kuuluvat häiriötekijät otetaan vastaan osaksi tapahtumaa. Tarinateatteri on läsnäoloa ja vuorovaikutusta yleisön kanssa kulloisessakin tilanteessa, myös tällaisessa. Joka tapauksessa pyydän anteeksi esiintyjiltä tätä omaa sekoiluani...

Sunnuntain esityksen näin kokonaan ja hyvilläni sitä katsoinkin. Tekniikat alkavat suurimmaksi osaksi ja suurimmalla osalla olla jo hyvin hallussa ja tämä tuo esitykseen rakennetta ja rauhaa. Esityksen jälkeen pidimme seminaarin, jossa ensin kerroin yleisesti tarinateatterista ja sitten hankkeestamme. Pari hankelaista tuli kertomaan omia kokemuksiaan ja sitten alkoi kiitettävän vilkas yleisökeskustelu. Keskustelussa puhuttiin esimerkiksi tarinateatterin merkityksestä ammattinäyttelijälle, ja hankelaiset kertoivat, että yksinäisyyden ja suorittamisen pakon kuristusote hellittää, kun näyttelijän fokus siirtyy pois omasta onnistumisesta huolehtimisesta kohti tarinaa, kertojaa, muita näyttelijöitä ja yleisöä. Sivuttiin myös kysymystä siitä, miten paikalla olevaa ihmistä ylipäätään voi esittää. Tämä on itseäni kiinnostava kysymys ja luen juuri Nick Rowen artikkelia Playing the Other: the Ethical Limitations of Playback Performing, joka käsittelee tätä tematiikkaa. Palaan tähän myöhemmin, mutta omalta kohdaltani voin nyt sanoa, että tarinateatterinäyttelijänä en niinkään ajattele näytteleväni kertojaa vaan kertojaa tarinassa. Eli oikeastaan näyttelen enemmän tarinaa kuin ihmistä, ja katsoessaan tarinaa kertoja voi mahdollisesti sijoittaa itsensä esittämäni hahmon tilalle. Kun olen tutustunut artikkeliin tarkemmin, palaan tähän asiaan.

Koska en ollut kertonut mitään aiemmissa tapaamisissamme, asetuin sunnuntain esityksessä kertojaksi. Kerroin lähestyvään tohtoripromootioon ja etenkin tohtorinhattuuni liittyvän absurdin tarinan, jonka kanssa olin kamppaillut pari viikkoa ja joka meinasi tärvellä ilon promootioon osallistumisesta. Koin taas, miten vapauttavaa on kertoa tarina, nähdä se ja päästää siitä sitten irti. Sunnuntain jälkeen kykenin suhtautumaan tarinaan liittyvään hullunmyllyyn tyynesti.

Eckhart Tolle kertoo kirjassaan A New Earth ankoista, jotka kovaäänisesti tapeltuaan lähtevät uimaan eri suuntiin ja läpsyttävät voimakkaasti siipiään muutaman kerran vapauttaakseen tappelun synnyttämän ylimääräisen energian. Sen jälkeen ne jatkavat matkaansa rauhallisina. Tarinateatteri toimii kertojalle parhaimmillaan “siipien läpsyttelynä”, mahdollisuutena ravistaa tarina ulos. Usein jumiudumme tarinoihimme, jatkamme ankkatappelua mielessämme, emmekä pysty irrottamaan ja laskeutumaan nykyhetkeen. Tarinateatterin tarjoama etäännyttävä näkökulma saattaa asettaa tarinan mittakaavaan, jonka kanssa on helpompi elää.

Tollella on myös toinen tähän sopiva tarina kahdesta Zen-munkista, Tanzanista ja Ekidosta, jotka kävelivät mutaisella tiellä rankkasateen jälkeen. Kylän lähellä he kohtasivat nuoren naisen, joka yritti ylittää tietä. Mutaa oli kuitenkin niin paljon, että tien ylitys olisi tuhonnut tytön kauniin silkkikimonon. Tanzan nosti hänet käsivarsilleen ja kantoi toiselle puolelle.

Vaellettuaan viisi tuntia hiljaisuudessa temppelille Ekido ei kyennyt enää hillitsemään itseään: “Miksi ihmeessä kannoit tytön tien yli? Me munkit emme tee tuolla tavoin!” Tanzan vastasi: “Minä laskin tytön alas jo tunteja sitten. Vieläkö sinä kannat häntä?”

Nyt on aika jättää talvisten tarinoiden taakka ja antautua kesälle. Kiitos tästä ensimmäisestä vuodesta, rakkaat hankelaiset! Pakkaan laukut ja lähden huomenna Bremeniin. Tapaan siellä Bremenin Tarinateatterin, joka tulee Tampereen Tarinateatterin vieraaksi seuraavana viikonloppuna. Tarkoitus on treenata yhdessä ja jakaa suomalais-saksalaisia tarinoita.

Suloista kesää ja Auf Wiedersehen! Elokuussa sitten taas “istun alas, panen reppuni laulamaan, tarinaa kertomaan, tarinaa menneistä markoista, penneistä. Nyt reppu jupiset riimisi rupiset tai katkon sinulta nyörit. Nyt korvaani karmeat juttusi supiset, kotona turhaan jaloissa pyörit. Et jättää saa pois sanaakaan -et sitä kaunistakaan.” (Eppu Normaali: Nyt reppu jupiset riimisi rupiset.)

Ennen ensi-iltaa...

2010-05-10T20:29:00.002+03:00

... tai pikemminkin -päivää. Esityksemme kun ovat torstaina ja sunnunntaina klo 15.

Vuosi vierähti nopeasti. Toukokuussa vuosi sitten tapasimme keskuksella ensimmäisen kerran. Joimme kahvia, söimme peritamperelaista ohrarievää, jaoimme muistikirjat. Ja nyt olemme valmiita kohtaamaan ensimmäisen varsinaisen yleisömme. Olemme ehtineet tavata sitä ennen 10 kertaa, 10 kokonaista työpajapäivää tt:n parissa. Ja siinä ajassa on opittu paljon.

Viime kerralla jatkoimme iltapäivällä pitkien tarinoiden parissa. Teemoina olivat mm. pitkä suhde uskollisen auton kanssa, pelottava lapsuusmuisto väkivaltaisesta tapahtumasta ja mutkikkaat perhesuhteet.

Autotarinassa menneisyyden ja nykyisyyden tasot risteilivät riemastuttavalla tavalla edestakaisin; nykyhetken jäähyväistunnelmista (pitkä suhde oli tulossa tiensä päähän), elämän käännekohtiin, joita auto oli tavalla tai toisella ollut todistamassa. Autolla oli perspektiiviä, huumoria ja itseironiaa, ja se tuntui suhtatuvan omaan väistämättömään loppuunsa rauhallisesti ja ymmärryksellä. Itse tykkään kovasti siitä, kun esineet ja muutkin objektit ja ilmiöt saavat tt-näyttämöllä äänen ja elämän. Ne onnistuvat joskus kertomaan meille jotain sellaista, joka ihmishahmolta jäisi kertomatta. Autotarina oli myös oiva esimerkki siitä, miten kronologian rikkoutuminen voi eheyttää ja rikastuttaa tarinaa. Tämä ei tietenkään päde aina, järjestyksessä etenevällä dramaturgiallakin on paikkansa. Mutta aikatasojen kanssa pelaaminen opettaa myös ns. leikkauksia ja terävöittää reaktioita ja kuuntelua.
Ahdistavassa lapsuusmuistossa kertoja ei itse ollut paikalla todistamassa väkivaltaista tapahtumaa, mutta muisto oli niin väkevä, että "tuntui kuin olisin itse ollut paikalla". Tämäkin tarina sisälsi simultaanisia aineksia. Ja jäimme toteutuksen jälkeen pohtimaan, olisiko kertoja-näyttelijän katseen suunnalla saatu vielä enemmän aikaan tunne läsnäolosta tapahtuman todistajana, vaikka se ei todellisuudessa niin mennytkään. Kertojan sisäisessä maailmassa kylläkin. Kertoja näki tapahtuman, vaikka oli toisaalla. Tt-näyttämöllä se on mahdollista.

Väkivallan esittäminen tt-näyttämöllä on aina haaste. Se on sitä perusteatterissakin. Mutta tt-näyttämö on myös kertojan mielen näyttämö. Siksi väkivaltaisiin tapahtumiin haetaan toteutuksissa usein etäisyyttä, symboliikkaa. Käytetään hidastusta tai pysäytyskuvaa. Konkreettista fyysistä kontaktia ja realistista ilmaisua käytetään harvoin. Se liittyy tuossa edellisissä pohdinnoissa mainittuun kipuruuviin. Väkivalta on aina kokijalleen tuskallinen kokemus, joten riittää että se tulee näkyväksi. Törmäämme jälleen "mikä on riittävästi?" - kysymykseen. Kuinka olla kaihtamatta ja väistämättä vaikeaa asiaa ja tunnistaa se, mikä on tarpeeksi. Sen joutuu joka kerta miettimään uudestaan.

Ihmissuhdetarinassa pitkä päivä alkoi jo painaa ja se ilmeni päällekkäisyyksinä ja impulssiryöppyinä. Ja sitä sattuu kyllä kokeneillekin. Ryhdyin vielä viime töikseni teatteriohjaajaksi ja tarjoilin "revisitissä", eli uusintaotossa näyttelijöille fyysisiä impulsseja, joihin tarttua. Ne tuottivatkin jotain, vaikka olivatkin ns. ohjaajan päästä. Kun tekeminen joskus jumiutuu puheeksi, niin kuin se silloin tällöin tekee, on hyvä katsella ympärilleen, josko tarjolla olisi liikettä, toimintaa. Se aukaisee jumin ja taas päästään eteenpäin.

Oli mielenkiintoista lukea Anniinan ja Ritskun kommentteja Tampereen Tarinateatterin esityksestä. Oli hyvä kuulla, että esityksessä oli rauhaa, vaikka itse koin välillä olleeni kyllä liiankin touhukas ja dynaaminen. Jännitti myös vähän olla itse lauteilla; mitenkähän kaikki sanomiseni ja ohjaamiseni suhteutuvat siihen, että nyt olen itse täällä pyristelemässä. Olenko sanojeni mittainen? On erittäin terveellistä ohjata, kouluttaa ja näytellä välillä itsekin. Siinä tulee punnittua asia jos toinenkin.

Punnitsemista ja pohdintaa edellyttää hankkeeseemme sisältyvä tutkimuskin, joka pikkuhiljaa alkaa omassakin päässäni hahmottua. Siitä näkyvänä merkkinä haastattelukysymykset tuossa Tiinan tekstissä alla. Luulen, että myös ensimmäinen "virallinen" yleisökontaktimmekin auttaa mua tässä eteenpäin.
Sitä odotellessa, kohti vehreyttä ja kesää.

Pääosassa musiikki

2010-04-25T13:47:00.010+03:00

Meillä oli viime sunnuntaina 11.4. Tampereen Tarinateatterin avoin esitys Teatteriduunarissa. Hankkeestamme oli kaksi naista yleisössä: Anninan kommentin voit lukea Minnan edellisen kirjoituksen "Huhtikuun aurinko" kommenttiosiosta ja Ritskun kirjoitus löytyy minun edellisen bloggailuni "Maaliskuun aurinko" kommenteista.(Kuten huomaatte, olemme Minnan kanssa hämmästyttävän luovia keksimään otsikoita...) Kiitos, kun olitte katsomassa ja kiitos myös kommenteista. Oli kiva esiintyä, kun meillä on tämä yhteinen viitekehys. Hankkeessa roolini on kirjata ja tutkia ja kuivettua tänne tietokoneen ääreen, ja siksi palo tarinateatterinäyttämölle kytee ajoittain voimakkaasti...

Tällä kertaa bloggailen ilman valokuvia, koska viime tapaamiskerralla minulla ei ollut kameraa mukana. Työskentelyn keskiössä olikin ääni ja etenkin musiikki ja sen kuuntelu. Näyttelijöiden impulssivyöry ja kovaäänisyys näyttämöllä aiheuttaa usein sen, että musiikki ja sen tuottamien impulssien kuuntelu jää toissijaiseksi. Jo lämmittelyharjoituksissa korostimme ääntä ja kuuntelemista. Tarinateatteria tehdessä käytettiin koko ajan kahta muusikkoa, jotta musiikin osuus näyttämötapahtumissa vahvistuisi, ja muusikot kuuntelisivat näyttämön tapahtumien lisäksi myös toisiaan.

Ennen varsinaista tarinateatteriosuutta teimme harjoituksen, jossa ainoastaan muusikot kuulivat tarinankertojan kertoman olotilan tai tunnelman. Näyttelijät odottelivat sillä välin oven ulkopuolella. Näyttelijöiden toteutuksista tuli tästä huolimatta häkellyttävän osuvia. Muusikot pystyivät välittämään tunnelman niin tarkasti, että näyttelijät pääsivät yllättävän usein hyvin lähelle kertojan tunnelmaa. Yksi hauskimmista toteutuksista nähtiin, kun kertoja kertoi potevansa kevätmaniaa, ”mikä on talvidepression jälkeen kivaa. Olen pahaa-aavistamaton sarjakuvahahmo miinakentällä ja kaikki räjähtelee silmille”. Musiikin tunnelma sai näyttelijöissä aikaan mm. epävarmaa kävelyä :)

Tämä harjoitus on hyvä osoitus siitä, että tarinateatterinäyttämöllä muusikko on oikeastaan viides näyttelijä. Musiikki ei toimi vain taustaäänenä ja tunnelman luojana, vaan se myös omalta osaltaan kertoo tarinaa ja vie sitä eteenpäin. Näyttelijät kertoivat, että huolellinen musiikin kuuntelu luo turvaa ja rauhaa näyttämölle. Kukaan ei ole toteutuksesta yksin vastuussa, vaan muusikko ja näyttelijät tukevat ja täydentävät koko ajan toistensa työtä.

Ruokatunnilla meillä oli hyväntekeväisyysmyyjäiset. Yksi näyttelijöistämme osallistuu Kapua 2010-hankkeeseen, jossa kerätään varoja Malawin äitiysterveyden edistämiseksi ja hän myi korvakoruja hankkeen hyväksi. Minä puolestani myin tuotteita, joiden tuotto menee Embracing the World -hyväntekeväisyysjärjestölle. Kauppa kävi hyvin. Vaikka tarinateatterihankkeemme ydin on näyttelijäntyön tutkimisessa, ei ole syytä olla huomioimatta tarinateatterin muita mahdollisia vaikutuksia. Omasta kokemuksestani luulen nimittäin, että tarinateatteri voi lisätä myötätuntoa ja yhteyden kokemista muita ihmisiä kohtaan. Kun kuuntelee toisten tarinoita ja huomaa, miten jokaisessa tarinassa on jotain kosketuspintoja omaankin todellisuuteen, erillisyyden tunne suhteessa toisiin heikkenee.

Jouduin valitettavasti lähtemään kesken harjoituksen pois, joten Minna täydentänee omassa kirjoituksessaan mitä muuta viime tapaamiskerralla tapahtui.

Toukokuussa meillä on siis Keskuksessa (Hämeenpuisto 28) kaksi yleisölle avointa esitystä. Ensimmäinen on helatorstaina 13.5 klo 15, jonka jälkeen on keskustelutilaisuus. Sunnuntaina 16.5. esitys on myös klo 15 ja sen jälkeen on seminaari, jossa esittelemme menetelmää ja hanketta ja jossa neljä hankelaista kertoo kokemuksistaan, kun hankkeen ensimmäinen vuosi kääntyy loppua kohti. Tilaisuuksiin on vapaa pääsy. Tervetuloa!

Touko-, kesäkuun aikana myös haastattelemme pienryhmissä Minnan tutkimusryhmään kuuluvat. Haastatteluiden pohjalta tarkennetaan Minnan tutkimussuunnitelmaa ja siksi haastatteluissa kysytään seuraavia asioita:

-Onko tarinateatteri (tt) vaikuttanut näyttelijäntyöhösi harjoituksissa ja esityksissä? Miten?
-Onko tt vaikuttanut kehollisuuteesi/kehotuntemuksiisi näyttämöllä?
-Oletko huomannut muutoksia reaktioissasi näyttämöllä? Esim. suhteessa valoon, ääneen, tekstiin, kanssanäyttelijöihin, rekvisiittaan jne?
-Oletko huomannut muutoksia suhteessasi yleisöön?
-Onko tarinateatteri vaikuttanut käsityksiisi teatterista ja sen merkityksestä?
-Miten tt-esitys eroaa tavallisesta teatteriesityksestä esiintyjän näkökulmasta? Esiintymiskokemusten eroja?
-Onko tarinateatteri vaikuttanut jotenkin toimintaasi teatterin sosiaalisessa kentässä/työyhteisössä?
-Mikä tt:ssa on näyttelijän kannalta haasteellisinta ja mikä on palkitsevinta?
-Voisiko menetelmää mielestäsi hyödyntää muilla kuin ennen mainituilla tavoilla käytännön teatterityössä?

Toukokuun esitysten jälkeen hanke jää kesälomalle, mutta näyttäytyy seuraavan kerran jo elokuussa Varalan urheiluopistolla Suomen tarinateatteriverkkoyhdistyksen 6.–8.8 järjestämässä valtakunnallisessa Tarina20 -tarinateatteritapaamisessa.

Huhtikuun aurinko...

2010-04-02T15:06:00.003+03:00

...sulattaa lumia nopeassa tahdissa. Talven pitkä selkä näyttää lopultakin taittuneen, toivo kesästä herää - varovasti.

Suunnittelen pääsiäismenuta ja samalla mietin ensi kerran tapaamisemme "menuta". On tullut pohdiskeltua myös edellisten tapaamistemme "ruokalistoja"; mitä olemme tehneet ja mitä olisi vielä kevään myötä hyvä tehdä ennen kuin jäämme toukokuussa hyvin ansaitulle tauolle.
Perustyöskentelymme on hyvässä mallissa. Oppiminen tapahtuu kuin itsestään, vetäjien ei ole tarvinnut ruoskaa viuhuttaa. DVD:n katsomisesta seuranneet havainnot ja "läksyt" näkyivät näyttämöllä heti iltapäivän aikana. Impulssit selkeytyivät, tekemisen tempo rauhoittui, kuunteleminen kirkastui. Sitä mukaa myös tarinat syvenivät. Päätöskeskustelussa nousi esiin kysymys terapeuttisuudesta, TT:n ja psykodraaman yhteyksistä, joista myös Tiina tuossa alla kirjoittaa. Psykodraama on terapiamenetelmä ja vaikuttaa voimakkaasti tarinateatterin taustalla. Myös tt-kenttä on joutunut tätä yhteyttä usein pohtimaan. Kuulisin mielelläni myös muiden aatoksia tästä kysymyksestä, joka on myös yksi elokuun Tarina20-tapaamisen teemoista.

Myös Anniina pohtii terapeuttisuuden elementtiä omassa kommentissaan. Olen joskus ajatellut tt-näyttelijää ns. jokamiesterapeuttina, eli ihmisenä, jolla on tarve ja kyky kuulla, kuunnella ja pyrkiä ymmärtämään kanssaihmistään. Tulkitsematta, arvostelematta, arvottamatta. Ei kai terapiassakaan loppuviimetteeksi sen kummemmasta ole kyse. Ajatus on tietysti pelottava, koska "mitä jos teen virheen?" Sitten otetaan pari askelta taaksepäin ja yritetään uudelleen.

Taiteen ja terapian rajapinta taitaa olla ikuisuuskysymys, eikä yksiselitteistä vastausta siihen ole. Taide voi olla terapiaa ja terapia taidetta. Tarinateatterissa kertoja kertoo, me näyttelemme. Kirjailijaa, säveltäjää tai lavastajaa ei tekijöiden ja vastaanottajien välissä ole. Välillä tt on terapiaa, välillä taidetta, välillä molempia, joskus, onneksi harvoin, ei kumpaakaan. Teatterin ja terapiakentän suhde on mutkallinen, etten sanoisi epäluuloinen. Terapeuttisuus teatterissa mielletään usein psykotouhuiluksi, lällyilyksi, niiskutukseksi ja nynnyilyksi. (Nämä siis omia käsityksiäni ajalta ennen tarinateatteria) Toivottavasti hankkeemme voi osaltaan niitä epäluuloja hälventää. Ainakin viime kerran iltapäivän tarinat ja niiden toteutukset olivat kaikkea muuta kuin lällyjä. Jouduin näiden tarinoiden myötä kertaalleen miettimään saman päivän aikana keksimääni hienoa ilmaisua "kipuruuvi", joka tuli mielestäni liikaa väännetyksi joissain helmikuun esityksen kohdissa. Ruuvia väännettiin tanakasti maaliskuisessa iltapäivässä, se oli yhtäaikaa karmeaa ja hauskaa, mutta ei liikaa. Eli tilanne pitää arvioida joka kerran uudelleen. Tampereen Tarinateatterin harjoituksissa muutamaa viikkoa myöhemmin pohdimme samaa. Ohjaaja Reijo Rautiainen totesi jotenkin tähän tapaan, että on uskallettava mennä perille. Ja siinä mennessään tietää, missä kohdassa reittiä on jo perillä. Reijo myös suositteli yksilöterapiaa kaikille, jotka tekevät tarinateatteria. Kun omat solmut ja kivireet on tunnistettu ja jotenkin hallinnassa, jää enemmän tilaa muiden tarinoille.

On myös totta, kuten Tiina alla toteaa, että suljetuissa työpajaolosuhteissa tarinat ja niiden toteutukset muotoutuvat toisin kuin esim. yleisöesityksissä. Joskus aiemmin ihmettelin ärtyneenä, miksei sama syväpiirto, jonka olin harjoituksissa kokenut, päätynyt sellaisenaan näyttämölle keikoilla. "Miks treeneissä meni niin hienosti ja nyt tää on vaan tämmöstä?" Sittemmin olen tämän tosiasian hyväksynyt. Niin vain on;
olosuhteet vaikuttavat siihen mitä ja miten kerromme ja miten ne näyttämöllä toteutuvat. Ja ne syväpiirtokokemukset eivät häviä minnekään. Aikaa myöten ne näkyvät myös yleisön edessä.

Näistä terapiapohdinnoista huolimatta tämä hanke ei ole terapia- vaan tutkimusryhmä. Terapiaryhmä se ei edes voisi olla, koska vetäjillä ei sitä mandaattia ja koulutusta ole.
Kysymys taiteen rajapinnoista ja niiden vaikutuksesta meihin teatterin tekijöinä on kuitenkin yksi teema, jota voimme tässä ryhmässä tutkia. Ja niin olemme jo tehneetkin.

Ensi kerralla pureudumme hiukan tarkemmin musiikin asemaan TT:ssa. Ja valmistaudumme toukokuun koitoksiin. Osallistujilta toivotaan sunnuntain 16.5. esityksen jälkeiseen seminaariin pohdintoja, kokemuksia ja kommentteja tähänastisesta. Sunnuntain seminaarissa siis menetelmän lyhyt historia ja esittely, osallistujien kokemuksia, sekä avoin yleisökeskustelu. Torstain 13.5. esityksen jälkeen vain avoin keskustelu.
Meille on tullut myös yhteydenotto Keskuksen Ylös-hankkeelta. Tarjolla olisi täysimittainen tt-esitys työyhteisölle 26.5. Tästä lisää ensi kerran harjoituksissa.
Tässä kohtaa haluan myös kiittää hankettamme tukeneita tahoja, eli Kansan Sivistysrahaston Jenny Matinahon rahastoa, TTT:n Opintorahastoa, sekä Pirkanmaan Taidetoimikuntaa, jonka tuella saimme hommattua tyylikkäät esiintymisasumme.
Rauhaisaa pääsiäistä kaikille.

Maaliskuun aurinko

2010-03-24T15:26:00.019+02:00

Tätä kirjoittaessani taivaalla paistaa kirkas kevätaurinko, joka armottomasti suuntaa spottinsa kodin tahraisiin ikkunoihin, likaisiin nurkkiin...Tarinateatterilla on joskus samanlainen vaikutus: huomaa, että on tullut aika tuoda päivänvaloon talven pimeydessä muhineet, pölyttymään jätetyt, mieltä likaavat tarinat.

Outi ehätti jo kommentoimaan maaliskuun kokoontumistamme (kommentti löytyy Ystävänpäivä-kirjoituksen alta); kiitos! Outi kuvaa siinä oivallisesti, miten hän näkee oman tarinansa ulkoa päin ja mahdollisuutensa vaikuttaa siihen: "Omassa kokemuksessani minä olin siis jotenkin kokonaan kadonnut hallitsemattoman vyörytyksen alle, mutta lavalla näin päähenkilön, jolle tapahtui asioita. Se olikin minun elämääni, minun narratiiviani, johon voin vaikuttaa, ainakin omaa suhtautumista siihen." Tämä pieni vieraannutus onkin yksi tekijöistä, joka erottaa tarinateatterin psykodraamasta, jossa kertoja asettuu itse näyttämölle päähenkilöksi omaan tarinaansa. Psykodraamaa tehdään suljetun piirin keskellä; tarinateatterille on ominaista avoimuus. Psykodraama on terapiamuoto, tarinateatteri on yhteisöllistä teatteria. Avoimissa esityksissä tarinateatteri on aina yleisönsä näköinen eli yleisö itse säätelee sitä, kuinka syvälle he menevät tarinoissaan. Kun tarinateatteria tehdään tutussa ryhmässä (kuten hankkeemme harjoituksissa), kertoja usein uskaltaa kertoa itselleen merkittävämpiä tarinoita kuin vieraan yleisön keskellä ja silloin kertomisella voi olla jopa terapeuttisia vaikutuksia. Tästä saatiin osoitus tapaamisessamme, jossa kuulimme pitkään kertojaansa kiusanneen tarinan valheessa elämisestä. Saimme myös kuulla tarinan näyttelijän taistelemisesta oman kunnianhimon, ohjaajien ja tuottajien oikkujen sekä eettisesti oikeiden valintojen välisessä ristiaallokossa. Tällaiset vaikeat aiheet vaativat kertojaltaan rohkeutta, mutta kertomisella voi olla vapauttava vaikutus, kuten Outi kommentissaan kirjoittaa. Loppuringissä yksi naisista sanoi eräälle kertojista :"Päällimmäisenä sanana mielessä on kiitollisuus ihmisten tarinoista. Hienoja tarinoita, tuntuu etuoikeutetulta kuunnella niitä ja olla osana tätä. Täällä on rohkeita naisia, jotka uskaltaa avata itsensä. Kun ihminen on kertonu tarinansa, sen irtipäästämisen näkee. Sen näki sun kropasta, et sä päästit siitä muistosta irti. Taakoista ja tarinoista voi päästää irti niinkuin joskus kipukehostakin."

Yksi näyttelijöistämme sanoi: "Välillä kuulee, et tää on lällyhommaa", ja kertoi oman luottamuksensa tarinateatterin voimaan kasvaneen tämän harjoituskerran jälkeen. Toinen puolestaan kertoi kuulleensa erään teatteriammattilaisen sanoneen, että tarinateatterille voi olla lastentarhoissa paljon käyttöä. Tällä kerralla ryhmämme urheat naiset kuitenkin osoittivat, että tarinateatteri voi kyllä olla sangen kaukana Puolen hehtaarin metsästä. (Toki tarinateatteria voi tehdä myös lasten kanssa, mutta silloinkin on tarkoitus kuulla kunnioittavasti lapsen tarinaa, ei satuilla).

Näiden tarinoiden lisäksi toinen tärkeä asia maaliskuun tapaamiskerralla oli ystävänpäiväesityksen taltioinnin katsominen DVD:ltä Keskuksen auditoriossa. Ensin pelkäsin, että ensimmäisen esiintymisen näyttäminen heti valkokangaskoossa olisi liiallista shokkihoitoa, mutta pelkoni osoittautui turhaksi. Esiintyneet naiset katsoivat taltiointia ammattimaisella asenteella ja antoivat myös muille mahdollisuuden oppia. Videotaltiointi voi olla hyvä työväline, kunhan päästää irti epämääräisestä "olinko hyvä/huono" -asenteesta. Taltioinnin perusteella voi tehdä havaintoja mm. asemoinnista näyttämöllä, miten antaa tilaa toisille, miten tarinan ydin tulee näkyväksi ym. Sen avulla voitiin myös tarkentaa tekniikoita: liikkuvia patsaita, joista unohtui ääni ja puhe, ristiriitapareja, jotka unohtivat liikkua eteenpäin jne.
Taltioinnin perusteella huomasimme, että liikkeen tarkkuus on tärkeää, koska se luo näyttämölle selkeyttä, joka jäsentää etenkin aloituksia ja lopetuksia: tarinoissa näyttelijät kääntyvät kohti kankaita ohjaajan ”katsotaan”-sanan jälkeen ja kävelevät sinne peräkkäin (eivätkä ryntää yhdessä rykelmässä); liikkuvissa patsaissa kun näyttelijä lähtee paikaltaan, niin hän menee eikä meinaa huolimatta siitä, sattuuko joku muu lähtemään samaan aikaan: epäröintiä ja edestakaista liikettä on syytä välttää.

Yksi esiintyjistä sanoi taltioinnin nähtyään ymmärtävänsä paremmin, että rauhallinen, yksinkertainen toiminta näyttää näyttämöllä hyvältä ja tuntuu palvelevan kertojaa. Näyttämölle ei ole tarpeen tuoda valtavaa määrää impulsseja (eikä ainakaan samanaikaisesti), eikä tarinateatterinäytteleminen myöskään ole näyttelijöiden nokkeluuskilpailu: riittää, että kuulee kertojaa ja yrittää löytää tarinasta olennaisen sisällön. (Toki nokkeluudella on välillä tarinateatterinäyttämölläkin sijansa kuten improvisaatiossa ylipäätään, mutta tärkeintä on, että näyttelijän assosiaatiot pysyvät kytkeytyneinä kertojan tarinaan silloinkin, kun ne avaavat uusia näkökulmia tai linkittyvät esimerkiksi yhteiskunnalliseen tai metaforiseen tasoon).

Videotaltiointi nostatti keskustelua myös siitä, että kertojalle kipeissä tarinoissa näyttelijän on oltava hereillä, kuinka paljon herkkää asiaa näyttämöllä näytetään: sitä ei tarvitse vältellä, mutta syytä ei myöskään ole kiristää kipuruuvia toistuvasti äärimmilleen, jolloin kertojassa saattaa herätä vastustus.

Ruokatunnin jälkeen jaettiin ryhmän uudet esiintymisvaatteet: R-Collectionin mustat trikoohousut ja luomupuuvillainen musta tunika. Musta vaate on tylsyydessään joillekin ”punainen vaate”, mutta lopulta kaikki vaikuttivat melko tyytyväisiltä ja ymmärsivät, miksi mustaa käytetään usein tarinateatterinäyttämöllä: kirkkaat kankaat näyttävät hyviltä ja selkeiltä mustien vaatteiden kanssa. Tarinateatterivaatteille on olennaista myös tietynlainen neutraalisuus, jotta tarinateatterinäyttelijä voi samoissa vaatteissa esittää iältään ja sukupuoleltaan erilaisia ihmisiä.

Tältä keisarinnojen uudet vaatteet näyttivät:

Odotan kovasti, että uudet esiintymisvaatteemme pääsevät pian näyttämölle. Seuraavat yleisöesityksemme ovat 13.5. ja 16.5. klo 15 Keskuksella. Olemme päättäneet esiintyä myös elokuussa Tampereella järjestettävillä valtakunnallisilla tarinateatteripäivillä, jotka juhlistavat tarinateatterin kaksikymmentävuotista historiaa Suomessa. Lisätietoa Tarina20-tapahtumasta saa osoitteesta:
http://www.tarinateatteri.net/tarina20/

Haemme myös hyväntekeväisyyskohteita syksyn esityksille; jos tiedät yhteisön, joka haluaisi hyväntekeväisyysesityksen, lähetä minulle sähköpostia: tiina.syrja@uta.fi.

Ystävänpäivä

2010-03-01T19:28:00.007+02:00

Elisa ja Ritsku jo ehtivätkin kommentoida tänne ystävänpäivän esitystä, johon ryhmäläiset olivat saaneet kutsua kavereitaan. Kiitos kommenteista! Mainiota, jos tämä blogi alkaa vähitellen muuttua dialogisempaan suuntaan, ja muitakin ääniä kuuluu kuin minun ja Minnan monologit. Elisan ja Rirskun kirjoitukset löytyvät Minnan viimekertaisen blogin kommenttiosiosta.

Ystävänpäivän tapaamisemme alkoi tutulla kuulumiskierroksella: mitä vaiheita teatterissa tai elämässä on tällä hetkellä päällimmäisenä. Yksi kertoi ensi-illan valmistamisen olevan siinä väistämättömässä epäuskon vaiheessa, jolloin ammatinvaihto väikkyy mielessä. Toinen edellispäivän esityksestä, josta oli jäänyt suuhun epäonnistumisen tympeä maku. Kolmas miehensä sairastamisesta ja omasta uupumisestaan, joka nousee tapaamiskerroillamme pintaan, koska silloin ei tarvitse suorittaa ja jaksaa. Tuntuu hyvältä, että ryhmäläiset uskaltavat tulla jo rinkiin sellaisena kuin sillä hetkellä ovat, pysähtyä miettimään, millaisessa kohdassa elämässään ja työssään ovat. Yksi kertoi potevansa ryhmäväsymystä, koska on niin monessa ryhmässä mukana, ja valitsevansa tällä kertaa passiivisen osallistumisen. Sille kuten kaikille muillekin oloille tuntuu olevan ryhmässä tilaa ja hyväksyntää. Ja olennaista on, että tuntee kuuluvansa ryhmään silloinkin, kun haluaa vetäytyä ja olla vähemmän aktiivinen.

Kuulumiskierroksen jälkeen jokainen sai etsiä paikkansa suhteessa esitykseemme, tunnustella, houkutteliko näyttelijän tai muusikon paikka vai kertojana ja yleisönä oleminen. Lopulta valikoitui neljä näyttelijää ja yksi muusikko, mikä on yleisin tarinateatteriesityksissä käytetty kokoonpano. Esiintyjiksi päätyneet valitsivat itselleen parin, jota sai pyytää erityisesti seuraamaan esityksen aikana jotain tiettyä esiintymiseen liittyvää asiaa ja antamaan siitä jälkikäteen palautetta. Keskustelimme siitä, että esityksen aikana tajunnantila on toisenlainen kuin arkitajunta ja heti esityksen perään saatu palaute ei välttämättä toimi toivotulla tavalla. Palautteen vastaanottokykykään ei ole silloin parhaimmillaan. Näin ollen esiintyjät saivat itse tunnustella oloaan, halusivatko saada palautetta heti vai vasta seuraavalla kerralla (kaikki taisivat lopulta haluta jotain palautetta heti).

Esitystä tuli seuraamaan kymmenkunta kutsuttua ihmistä, joille tarjottiin alkajaisiksi ystävänpäiväkahvit ja -karkit. Itse esitys sujui riemukkaasti. Selvä on, että tässä vaiheessa innostus ja halu tuottaa näyttämölle impulsseja haittasivat välillä toisten näyttelijöiden kuuntelemista, ja varsinkin simultaanisissa tapahtumissa oli siksi paljon päällekkäinpuhumista. Tämä tuntui kuitenkin vähäpätöiseltä asialta näyttelijöiden rohkeuden rinnalla. Esityksen jälkeen Minna muistutti siitä häkellyttävästä tosiasiasta, että kyseessä oli vasta kahdeksas päivä, kun ryhmämme kokoontuu. Varsinkin siihen nähden esitys antoi vahvan näytön ryhmän vaiheesta. Ja toki esityksessä oli myös hienoa kuuntelemista, ja erityismaininta tekee mieli antaa muusikolle, joka oli näyttämötilanteissa valppaasti läsnä.

Parasta esityksessä oli kuitenkin yhteisöllisyyden kokemus, jonka se kykeni synnyttämään. Yleisössä istuneet ryhmäläiset kannustivat lavalla häärineitä kollegojaan ja kaikki tunsivat olevansa osana esitystä huolimatta siitä, olivatko itse esiintymässä. Tämä ykseyden kokemus onkin tarinateatterissa hienoa: sekä esiintyjät että yleisö osallistuvat esityksen muotoutumiseen ja esityksestä tulee lopulta aina paikalla olevien ihmisten näköinen.

Esityksen, palautteiden ja keskustelun jälkeen oli vielä aikaa ryhmäläisten tarinoille. Eräässä tarinassa kertoja koki saaneensa opetuksen siitä, miten omat ennakkoluulot saattavat estää kuuntelemasta toista. Miten helppoa on ohittaa toinen ihminen, leimata vaikka vain rasittavaksi känniläiseksi, jota ei jaksa kuunnella. Ja miten tärkeää, että niin ei tee. Tällaista opetusta tarjoilee myös tarinateatteri, jossa kaikki tarinat ovat tärkeitä ja tasa-arvoisia huolimatta siitä, kuka ne kertoo ja mitä ne sisältävät.

Lopuksi heräsi keskustelua siitä, pitääkö näyttämöllä tarinan edetä ajallisesti kronologisesti ja lineaarisesti. Ei välttämättä tarvitse, sillä usein tärkeämpää on kuunnella näyttämötodellisuutta, johon aika voidaan tuoda enemmänkin kokemusperäisenä asiana kuin objektiivisena tapahtumien kehyksenä. Monet tekniikat luovat mahdollisuuden ajan pilkkomiseen, toistoihin, takaumiin, hidastuksiin, nopeutuksiin ja niiden avulla voidaan tuoda kertojalle merkittävät asiat ja ikään kuin kokemuksen rytmi tehokkaammin näkyviin. Myös simultaanisuus on usein hyvä keino näyttää eri ihmisten samanaikaista mutta muuten erilaista kokemusmaailmaa. Silloin haasteeksi tosin tulee tilan antaminen rinnakkaiselle tapahtumalle ja kuunteleminen kuten esityksessäkin huomasimme.

Kiitos ystävänpäivästä. Ystävänpäivä on aiemmin mennyt minulta jokseenkin merkityksettömänä ohi, mutta nyt kerrankin tuli vietettyä sitä ja vieläpä erinomaisella tavalla: opettelemalla kuuntelemaan toista ihmistä. Yksi ryhmäläisistä sanoi kauniisti kuuntelemisesta: ”Alunperinkin ihailin tarinateatterissa sitä, miten kuunteleminen luo maagisen ilmapiirin, kun sä vaan kuuntelet, etkä vielä tulkitse mitään siinä.”

Ystävänpäivän aattona

2010-02-14T00:06:00.002+02:00

...tai oikeastaan jo sen puolella. Eipä tämä kirjoittaminen näköjään ole minullekaan mikään itsestäänselvyys, kun yli kuukauden kesti saada sormet näppäimille. Onneksi Tiinan raportti tammikuun treeneistä oli jälleen hyvä ja selkeä.
Tänään siis tapaamme, treenaamme ja esiinnymme muutamalle kutsuvieraalle, ystävillemme.
Viime kerralla, sosiometrisen janan jälkeen käännyimme ensin ryppääksi, jonka edessä seisoivat prosessia ohjaavat Minna ja Tiina. Se kuvasi ryhmän koulutuksellista asetelmaa. Sen jälkeen asetuimme ympyräksi, kaikki samalle kehälle. Se kuvasi sitä, kuinka tuomme tekijöinä tähän prosessiin oman elämämme, käsityksemme, taitomme, tietomme, tunteemme jne. Tai ainakin osia niistä.
Sitten käännyimme ryppääksi kohti katsomoa, jossa sillä hetkellä ei istunut ketään, mutta kohta istuu. Tuntemukset olivat jännittyneitä ja odottavia. Mitähän tästä tulee? Mieleeni nousi myös kysymys, että "onko tarinateatteri teatteria?" Ja jos se on, niin millaista teatteria. Siihen taidamme saada vastauksia vain esiintymällä.
Niinpä sitten esiinnyimme toisillemme kahdella koe-esityksellä, joista ensimmäiseen heittäydyttiin pienen lämmittelyn jälkeen vähän huomaamatta, myös ohjaaja. Joku esiintyjistä totesikin, että tuli ikään kuin huijatuksi: "Ai nytkö tää alkoi?" Sama tunne taisi olla myös ohjaajalla. Joskus on hyvä yllättää itsensä: "No, nyt tää näköjään alkoi."
Toiseen esitykseen ryhdyimme pienen valmistelun jälkeen, joka tietenkin on käytäntö silloin kun esiinnytään ulkopuoliselle yleisölle. Ajattelin, että työpajaolosuhteissa on hyvä kokeilla eri lähtökulmia. Tänään teemme kaiken ns. taiteen sääntöjen mukaan.
Esiintyminen oli rouheaa ja vapautunutta, hintana oli tosin ajoittainen fokuksen hukkuminen tai hämärtyminen. Samoin näyttämön ja katsomon raja rikkoutui jossakin kohtaa. Tänään pidämme rajoista kiinni. Moni esiintyjistä koki jännityksen ohella riemua ja vapautumista, ehkä jonkin kynnyksen ylittymistä. Mokatkaan eivät tuntuneet raskailta, ne vain tapahtuivat ja sitten niistä selvittiin. Esiintyjät vaikuttivat, ainakin suuri osa heistä, myös helpottuneilta.
Esitykset herättivät keskustelua palautteesta ja sen tarpeesta tässä prosessissa. Näyttelijä elää työnsä kentässä usein jatkuvassa palautevirrassa. Palautetta tulee kavereilta, katsojilta, ohjaajalta, lehdistä jne. Se ajan myötä paaduttaa ja puuduttaa, saa suojautumaan. En aina ole ihan varma sen kaiken palautteen tarpeellisuudesta. Niinpä tämän hankkeen puitteissa palaute ja sen antaminen ovat toistaiseksi säänneltyjä, eli ohjaajien, minun ja Tiinan, käsissä. Kehittelemme siihen keinoja, jotka parhaiten palvelevat tätä prosessia, menetelmän oppimista ja tekijöiden kehitystä. Sillä sitähän palaute parhaimmillaan on: palvelus sille, joka sitä pyytää ja saa.

Tammikuu 2010

2010-01-27T18:16:00.011+02:00

Tämän vuoden ensimmäinen kerta kokoonnuttiin kauniin, lumisen pakkassään vallitessa. Kuinkas muuten, niitä on tammikuussa riittänyt. Tällaisesta ei uskaltanut edes haaveilla joulukuun mustuudessa, jossa viimeksi tapasimme.

Tapaaminen aloitettiin sanomalla jotain Maijasta, joka päätti kiireiseen ja moneen suuntaan hajautuvaan tilanteeseensa vedoten jättäytyä ryhmästä pois. (Maijan terveiset on luettavissa kommenttina Minnan joulukuun kirjoituksen alta). Maijan ratkaisu sai ryhmältä ymmärrystä (muutkin olivat joutuneet pohtimaan mahdollisuuksiaan jatkaa ryhmässä samoista syistä), vaikka se aiheutti myös haikeutta. Ryhmäläiset muistelivat kiitollisuudella Maijan hymyä, ääntä ja valoisaa luonnetta.

Varsinainen työskentely aloitettiin piirissä, jossa jokainen kertoi tiiviisti kuulumisensa ja kertojaa vastapäätä seisova kolmikko teki siitä liikkuvan patsaan/lyhyen impron:

Niin, jouluhan voi tunnetusti olla myös raskasta aikaa ;-)

Sitten tehtiin sosiometrinen jana, jolla kartoitettiin ihmisten tämänhetkistä työtilannetta. Janan ääripäät muodostivat ne, jotka tekevät nyt pelkästään näyttelijäntyötä ja ne, jotka tekevät kokonaan jotain muuta kuin varsinaista näyttelijäntyötä. Tämä haluttiin tehdä näkyväksi, koska se on ryhmämme todellisuutta ja vaikuttaa myös tutkimusasetelmaan. (Minnan tutkimushan keskittyy niihin, jotka päätyökseen säännöllisesti näyttelevät. Haluttiin kuitenkin myös tehdä selväksi, että tämä jako liittyy ainoastaan tutkimusaineiston rajaukseen, siihen ei liity mitään arvolatausta.) Jana on kuitenkin muuntuva varsinkin freelancereina työskentelevien osalta, sillä heidän paikkansa janalla saattaa vaihdella kuukaudesta toiseen. Osa oli tyytyväisiä tämän hetkiseen paikkaansa, osa havitteli muualle, olivatpa he nyt missä päin janaa tahansa. Osa haluaisi tehdä enemmän näyttelijäntyötä, osa haaveilee työnkuvansa laajentamisesta esimerkiksi kirjoittamisen puolelle, osa pitää siitä, että voi käyttää lahjakkuuttaan monenlaisiin töihin. Osa haluaa olla laitosteatterissa, osa on saanut siitä tarpeekseen. Ryhmämme heterogeenisyys ja näyttelijöiden vaihteleva työnkuva tuli taas selkeästi näkyväksi.

Tapaamisen pääasia oli kuitenkin tutustua tarinateatterin esitysmuotoon, koska seuraavalla kerralla, Ystävänpäivänä, pidämme pienimuotoisen kaveriesityksen, johon ryhmäläiset saavat kutsua yleisöksi ystäviään. Se on samalla ensimmäinen kerta, kun ryhmä näyttäytyy yleisölle. Sen vuoksi teimme keskenämme kaksi 45 minuutin mittaista harjoitusesitystä. Näyttelijät eivät vaihtuneet ”esityksen” aikana joten he saivat kokemusta aiempaa pitkäjännitteisemmästä työskentelystä. Esitysmuoto sisälsi aluksi lyhyitä tekniikoita, sitten pari tarinaa ja lopuksi yhteenvedon kuorotekniikalla. Kummankin ”esityksen” päätteeksi Minna vetäytyi juttelemaan lavalla olleiden näyttelijöiden kanssa heidän kokemuksistaan (Minna kertonee tästä myöhemmin omassa kirjoituksessaan) ja minä keskustelin yleisönä olleen porukan kanssa.

Heidän paristaan keskusteluun nousi mm. tarina-auran haasteellisuus; miten käyttää sitä ilman, että lopputuloksesta tulee ”lastenteatteria”, joka saattaa tuntua kertojasta väheksyvältä. Ongelmalliseksi koettiin esimerkiksi aloitus, joka suomeksi tehdään usein ”Olipa kerran” ja se tietenkin assosioituu satuiluun. Englanniksi aloitus on ”Once there was…” joka kuitenkin on sävyltään eri kuin ”once upon a time…” Päätimme, että kokeilemme jättää sadunkerrontamuodon pois ja mennä alussa suoraan asiaan (säilyttäen kuitenkin tarina-auralle ominaisen yksikön kolmannen persoonan käytön kertojasta) ja varsinkin unohtaa ”sen pituinen se” -lopetuksen (ellei erikseen ole syytä korostaa, että tarina on ohi kertojan elämässä).

Pohdintaa herätti myös rivienvälisyys: miten tuoda näyttämölle sanomaton ilman että kuitenkaan liikaa tulkitaan kertojaa. Miten annostella oikeassa suhteessa se, minkä kertoja on sanallistanut ja se mikä on jäänyt sanomatta, mutta ”mikä leijuu ilmassa”. Vaarana on luonnollisesti se, että näyttelijä seuraa impulssia, joka pohjautuukin vain hänen omaan kokemukseensa, eikä lainkaan kertojan. Tätä olemme jo huomanneet ajoittain jonkin verran tapahtuvankin, kun kaikkien ryhmäläisten yhteinen viitekehys on näyttelijäntyö ja teatteri. Näyttelijöiden omat kokemukset nousevat pintaan ja kertojan tarinan ydin saattaa sumeutua.

Jälleen kerran vastaus oikeastaan kumpaankin ongelmaan (sekä tarina-auran että rivienvälisyyden käytön vaikeuteen) lienee näyttämöllistämisen fyysisyydessä, irtoamisessa pelkkien sanojen tasolta kohti muita, hämärämpiä, musiikillisia, ruumiillisia, ei niin ilmeisiä merkitystasoja. Silloin näyttelijä voi myös turvallisemmin kuunnella impulssejaan. Yksi osa tarinateatterin tehoa kuitenkin on se, että näkee tarinansa hieman etäännytettynä, toisesta tulokulmasta. Tarkoitus on olla uskollinen kertojalle muttei kuitenkaan latistua vain toistamaan jo kertaalleen kuultua.

Viime sunnuntaina olin Keskuksen järjestämässä tilaisuudessa kuuntelemassa Näyttelijäntaide ja nykyaika -tutkimushankkeen esittelyä, ja siellä Esa Kirkkopelto kysyi: ”Mihin tarpeeseen tämä tutkimus vastaa?” Tätä on hyvä meidänkin pohtia. Selvää on ollut, että keskeisin tarve tähän asti on ollut jakaa tarinoita tällaisessa ryhmässä, jossa kaikilla on yhteistä kokemuspintaa teatterin ammatillisesta tekemisestä. Ensiolettamalla voisi ajatella, että teatteri on pääsääntöisesti ryhmätyötä ja työhön liittyvät tarinat tulisivat jaetuiksi työpaikalla. Mutta ei aina; tässäkin ryhmässä on naisia, jotka työskentelevät myös paljon yksin. Eikä aina työryhmä ole tarpeeksi vahva kantaakseen jäseniensä tarinoita. Ja kesken olevasta prosessista voi olla joskus parempikin puhua muualla. Mutta mihin muuhun tarpeeseen tai puutteeseen hankkeemme vastaa; mitä sellaista tämä ryhmä voi tuoda osallistujilleen, heidän työhönsä ja asenteeseensa työntekoon, joka teatterissa/teatteria tehdessä jää vähemmälle huomiolle tai jopa kokonaan ohitetaan? Käsi sydämelle, naiset, ;-) Pohtikaa/kommentoikaa!

Muutama miete vuoden päätteeksi

2009-12-30T12:55:00.000+02:00

Työ-ja joulukiireiden laannuttua pääsin istahtamaan blogimme ääreen minäkin, näin päättyvän vuoden ja alkavan uuden vuosikymmenen kunniaksi.
Syksy hankkeemme parissa on todella ollut lahja. Ja sellainen paketti, jota saamme yhdessä availla vielä seuraavat puolitoista vuotta. Siitä kiitos teille kaikille.

Ensimmäisen adventin ja syksyn viimeisen tapaamiskerran jälkeen tuli mieleen joitakin asioita.
Nimet ja niiden muistamisen merkitys nousivat viime kerralla esiin, kuten Tiinan kirjoituksesta käy ilmi. Olen itse ohjaajana kokenut lukuisia noloja tuskan hetkiä, lähinnä esitystilanteissa, joissa kertojan nimi on unohtunut samantien kun olen sen häneltä kysynyt. Sitten ei ole auttanut kuin pyytää anteeksi ja kysyä uudestaan ja toivoa, että kertoja ei siitä loukkaannu. Kukapa kaikkien nimet nyt ensi kuulemalta muistaisi, minä en ainakaan. Näyttelijänä olen nimien muistamisesssa jo hieman harjaantuneempi, näyttelijällä kun on kuunnellessaan hieman enemmän aikaa sulattaa saamansa informaatio. Mutta bläkäreitä tulee edelleen, ja silloin olen sitten vain nostanut käteni ja tarkistanut asian. Mikä tekee nimistä niin merkityksellisiä? Ehkä ne ovat portteja meihin ja tarinoihimme. Minulla on nimi, olen olemassa. Kun sanon, paljastan, nimeni, tai läheisen nimen, avaan portin toiselle, esittäydyn, kutsun, tunnistan, tunnistaudun. Siksi nimiin pitää tarinateatterin tekemisessä kiinnittää huomiota, mutta tekemisen kynnyskysymys se ei ole.

Nimien ohella pohdimme sanoja ylipäätään. Jollekin puhuminen on hankalaa, kirjoittaminen helppoa, toiselle toisinpäin. Joku kertoi, kuinka ymmärsi kuulemansa sanat toisin kuin puhuja oli ne tarkoittanut jne... Tarinateatterissa kuulemme tarinan ensi sanojen muodossa, fyysisenä tapahtumana, puheen, kerronnan kautta. Sitten sille haetaan toiminnan kautta muoto, jossa sanat ovat mukana, mutta eivät välttämättä enää niin keskeisessä roolissa. Eräs tarina käsitteli ihmissuhteita. Kertoja koki, että ihmissuhteet ovat muuttuneet "liukkaiksi", ihmiset ovat "saippuaihmisiä", joista ei saa otetta, ja totesi itsekin toimivansa toisinaan niin. (Esimerkki on tässä kertojan luvalla). Tarinaa tehtäessä lavalla käväisi impulssi, jossa näyttelijä kierähti toisen näyttelijän kainalon alta. Impulssiin ei sillä hetkellä tartuttu, mutta kun teimme ns. revisitin, eli teimme pätkän tarinaa uudestaan, pyysin näyttelijöitä tarttumaan tarjottuun fyysiseen "saippuaihmisimpulssiin." Ja pian näyttämöllä kierikin kasa liukkaita, äänekkäitä nykyihmisiä, toinen toistaan merkillisemmissä solmuissa. Tarina, sen teema ja ihmiset olivat muullekin ryhmälle hyvin tunnistettavia, itselleni myös.
Päivän pohdinnoissa eräs näyttelijä harmitteli jähmeyttään suhteessa lyhyisiin tekniikoihin ja niiden ankariin sääntöihin. Vapaammissa tarinallisissa muodoissa hänellä oli helpompaa. Ja totta se onkin. Lyhyiden tekniikoiden tiukat säännöt voivat tuntua rajoittavilta ja jähmettäviltä, varsinkin opetteluvaiheessa. "Ai niin, tässä sai liikkua vain eteenpäin, tässä katseen suunta oli tuonne, tässä piti kohdata keskellä, tässä piti olla liike ja ääni, tässä piti odottaa pysäytystä," jne... Ajan kanssa raamit vapautuvat ja myös vapauttavat. Tiukka kehys avautuu ns. sisäänpäin ja sieltä saattaa löytyä yllättävästi tilaa ja oivalluksia. Mieleeni tuli (omaperäinen...) vertauskuva kuvataiteesta. Pieni grafiikanlehti pienissä kehyksissä voi olla yhtä voimallinen taideteos kuin seinän peittävä fresko.
Seuraavalla kerralla alamme myös paneutua tarinateatterin esitysmuotoon, jolla on omat, melko yksinkertaiset pelisääntönsä.
Ihmiselämän grafiikanlehdet, maisemamaalaukset, abtraktit väri-iloittelut, patsaat, freskot ja kaikki mahdollinen siltä väliltä saavat toteutua tällä kummallisella ja kiehtovalla tarinoiden näyttämöllä. Tulipa runollista ilmaisua, mutta se sallittaneen näin uuden vuosikymmenen kynnyksellä. Oikein hvyää, antoisaa, onnellista ja valoisaa uutta vuosikymmentä kaikille osallistujille ja lukijoille!

Talvisia tarinoita joulukuulta

2009-12-18T16:22:00.000+02:00

Vuoden viimeinen tapaaminen oli ensimmäisenä adventtisunnuntaina. Tämän kerran keskeinen kysymys oli ryhmän tulevaisuus: puolen vuoden koeaika on päättymässä ja on tullut aika päättää haluaako jatkaa ryhmässä. Olemme Minnan kanssa sitä mieltä, että kaikki voivat halutessaan jatkaa, koska ryhmä on suuresta koostaan huolimatta toiminut erinomaisesti yhdessä. Teimme sosiometrisen janan, jolla kartoitettiin osallistujien omia mahdollisuuksia ja haluja hankkeessa jatkamiseen. Kaikki paikallaolijat (neljä oli pois) päätyivät yhteen ryppääseen janan siihen päähän, joka ilmaisi: ”Jatkan sitoutuneesti loppuun asti”. Kaikki siis osoittivat halunsa jatkaa, toki monia arvelutti sitoutuminen seuraavaksi puoleksitoista vuodeksi, koska etukäteen on vaikea ennustaa, mitä työ- ja yksityiselämässä ehtii tapahtua noinkin pitkässä ajassa. Kysymysmerkkejä aiheutti lähinnä käytännön kysymykset (esim. lapsenhoidon järjestäminen, ajankäytön organisointi) ja mahdolliset muutokset työ- ja elämäntilanteissa. Annoimme vielä aikaa joulukuun loppuun asti ilmoittaa, jos kuitenkin tässä vaiheessa haluaa vetäytyä porukasta.

Olimme iloisia, että kaikki ainakin tässä vaiheessa halusivat jatkaa, vaikka iso ryhmä asettaakin yhteiselle prosessille ja etenkin tutkimukselle haasteita. Jokaisen henkilökohtainen lava-aika jää vähäisemmäksi, eivätkä kaikki aina ehdi kertoa omaa tarinaansa, poissaoloja tulee väistämättä ja siksi ryhmän kokoonpano vaihtelee hieman kerrasta toiseen. Ryhmän koko on kuitenkin haasteista huolimatta rikkaus, mikä näkyy myös tarinoiden kirjossa.

Aluksi näyttelijät tekivät n. viiden hengen ryhmissä vapaamuotoisia kuvaelmia syksyn prosessista näyttelijän, näyttelijäntyön ja teatterintekemisen näkökulmasta. Myös tarinoita ohjattiin jo enemmän näyttelijäntyöhön liittyviin aiheisiin. Teemoiksi nousi kuunteleminen, puhuminen, toisen ihmisen ymmärtäminen. Samoin rohkeus: rohkeus kertoa oma tarinansa vaikka se ei olisi valmiiksi sanoitettuna mielessä, rohkeus heittäytyä esittämään toisen tarina ilman käsikirjoitusta omia ja toisten impulsseja seuraten ja samalla tarinaa kunnioittaen.

Yksi näyttelijöistä kertoi ymmmärtäneensä, miten suuri, ajoittain melkein pelottavakin voima tällaisella muodolla voi olla: "Sanat ovat maagisia, puhumattakaan kun ne siirretään näyttämölle. Se ei oo vaaratonta, se tekee siitä hienoa. Kun avaa itsensä, altistuu sille vaaralle", hän totesi. Minna kuitenkin muistutti tarinateatterin isän Jonathan Foxin sanoneen, että meitä ei riko se, mikä sanotaan ääneen vaan se, mikä haudataan ja mitä ei ilmaista. Kun asian sanoo, sitä voidaan käsitellä myös jälkikäteen.

Koska tarinateatteri voi vaikuttaa kertojaan vahvasti, näyttelijän toiminta on oltava rehellistä ja liikoja kaunistelematonta, mutta hänen on samaan aikaan oltava myös hienotunteinen ja kunnioittava tarinan kertojaa kohtaan. Kipeiden, traumaattisten asioiden esittämiseen on välillä haettava symbolisia, ei liian ilmeisiä ja suoria keinoja, jotta kertoja ei joudu kohtaamaan näyttämöllä traumatisoivia asioita uudelleen. Tällä kertaa saimme myös muistutuksen siitä, että kertojan pelkäämää asiaa, jota ei ole tapahtunut mutta joka voisi tapahtua, ei kannata sanottaa näyttämölle kuin se olisi jo tapahtunut. Tämä voi jättää pitkään vaivaavan jäljen kertojaan ja vahvistaa pelkoa: "Se tuntu manaukselta. Se on jääny jumiin mulle se ajatus. Toivon et sitä ei olis koskaan sanottu." Onneksi tämänkin asian saimme lopulta käsiteltyä kertojaa helpottavalla tavalla ja hän totesi olevansa riemuissaan siitä, että tarinateatteri on osoittanut olevansa niin voimakas työväline.

Yksi näyttelijöistä muistutti, että on myös hyvä olla huolellinen nimistä, joita kertoja tarinassaan mainitsee. Jos ne muistaa näyttämöllä väärin, kertojalle voi hänen mukaansa tulla "vähäpätöinen olo", ikäänkuin hänen kertomansa tarina ja siinä esiintyneet ihmiset/eläimet olisivat keitä/mitä tahansa. Tarinaa ei tietenkään koskaan saa väheksyä, ei minkäänlaista tarinaa. Huolimattomuusvahinkoja kuitenkin improvisaatioon pohjaavassa tarinateatterissa väistämättä joskus sattuu. Niiden välttämiseksi näyttelijä voi ennen näyttämöllistämistä kysyä ja tarkentaa kertojalta, jos jotain olennaista on mennyt ohi korvien. Vaikka tarkoitus on, että tarinateatterinäyttelijä astuisi näyttämölle liikoja etukäteen toimintaansa suunnittelematta, näyttelijän päässä saattaa kuhista kertojan kertoessa välillä niin paljon ajatuksia, että kuunteleminen kärsii.

Keväällä ryhdymme täsmentämään tutkimusta ja siihen liittyviä näyttelijäntyötä sivuavia kysymyksiä. Olemme pyytäneet kaikkia lähettämään sähköpostitse joulukuun loppuun mennessä joitain työpäiväkirjamerkintöjä tästä syksystä. Kahdelta olemme toistaiseksi saaneet. Tässä esimerkiksi pohdintaa julkisen ja yksityisen hämärästä rajapinnasta, jossa näyttelijä häilyy ja joka tarinateatterissa kääntyy kiinnostavasti esiin:

Mulla on tunne, että tarinateatterin kautta pääsen suoraan kiinni näyttelijäntyön kompleksisuuteen, joka johtuu toisaalta sen julkisesta ja toisaalta taas henkilökohtaisesta ja yksityisestä luonteesta. Pähkinänkuoressa kyse on samasta asiasta, vaikka olosuhteet ja painopiste ovatkin toisenlaiset; ei niin julkiset, kun näyttelijällä yleensä työssään ja henkilökohtaisuudessaan ehkä intiimimmät. Loppuviimeksi aina on kyse kuitenkin siitä kuka minä olen, eikä siitä mitä minä esitän, että uskallan tulla näkyväksi sellaisena kuin olen. Helpommin sanottu kun tehty, siksi juuri esteiden riisumisessa on mieltä, sillä myös sitä tämä mun mielestäni on.

Kovasti ilahdutti tällainen merkintä, joka kertoo siitä, että hankkeemme on tuottanut jo jotain hyötyä ainakin tälle osallistujalle:

Tämä oli kolmas kerta, kun menin suoraan tarinateatteritreeneistä esitykseen. Oma virittyneisyys vaikuttaa näyttelemiseeni. Olen mielestäni kuuntelevampi ja kokonaisvaltaisemmin läsnä, jotenkin heti välittömässä yhteydessä työtovereihin ja tekemisen laatu on kevyempää (siitäkin huolimatta, että olin tänään todella väsynyt). Kuuntelu, etukeno toista kohti jää ikäänkuin päälle. Olen vähemmän kiinnostunut itsestäni ja enemmän kiinnostunut toisesta.

Toinen näyttelijä kuitenkin kertoi, että kaikkiin näytelmiin kuunteleva näyttelemistapa ei välttämättä sovi: hän oli yrittänyt keskittyä aiempaa enemmän vastanäyttelijän kuuntelemiseen tiukasti ja nopeasti rytmitetyssä näytelmässä, mikä oli aikeuttanut ongelmia muille, koska hänen oma rytminsä oli alkanut hidastua. "Kokeiluni oli epäonnistunu, koska rikoin ennaltamäärättyä rytmiä yrittämällä niin kovasti kuunnella ja vaikuttua!" Ehkä ongelman ydin onkin juuri tuossa kuuntelemisen yrittämisessä, ei kuuntelemisessa itsessään.

Jotkut ryhmäläisistä ovat kokeneet kirjoittamisen (tai etenkin siihen ryhtymisen) hankalaksi. Minnan tutkimusryhmään kuuluvat, näyttelijäntyötä päätyökseen tekevät, saattavat jatkossa joutua kirjoittamaan hieman muita enemmän ja mahdollisesti osallistumaan ylimääräisiin haastattelu- ym. materiaalinkeruusessioihin. Muistutan, että tekstiä voi tuottaa sen verran kuin itsestä hyvältä tuntuu. Päävastuu kirjoittamisesta on kuitenkin Minnalla ja minulla. Porukkaa on niin paljon, että materiaalia kertyy joka tapauksessa mittava määrä. Eikä tarvitse olla loppuun asti viimeisteltyä. Ei ole syytä kirjoittaa, mitä ollaan tehty (se me tiedetään jo!) vaan mitä mietteitä ja kysymyksiä yhteinen harjoittelumme on nostattanut. Tämä auttaa meitä muotoilemaan ja tarkentamaan hankkeemme tutkimuskysymyksiä. Työpäiväkirjat esiin vaan, hyvät naiset!

Keväällä ryhmä alkaa myös esiintyä. Saimme Pirkanmaan taidetoimikunnalta apurahaa yhtenäisten esiintymisasujen ym. tarvittavan hankintaan (tammikuun tapaamisessa valitaan mieluiset!). Ensimmäinen, kutsuvierasesitys, on kavereille ystävänpäivän kunniaksi 14.2. Kevään kokoontumispäivämäärät ovat 10.1., 14.2., 7.3. ja 11.4. sekä esitys- + seminaaripäivät 13. ja 16.5. Harjoitukset ja esitykset ovat Tutkivan teatterityön keskuksen demoteatterissa. Myös muita esiintymisiä on mahdollisesti tulossa, esim. yhteistyössä keskuksen Ylös-yleisötyöhankkeen kanssa.

Mutta sitä ennen lämmin kiitos kaikille hienosta syksystä. On helppo jatkaa, kun yhteistyömme on sujunut näin hyvin. "Tuntuu kuin olisi saanut lahjan", Minna sanoi. Eipä sitä joulunakaan juuri muuta lahjaa osaa toivoa kuin kuuntelevaa yhdessäoloa. No, ehkä vähän suklaata... Valoisaa joulumieltä ja rentouttavia vapaapäiviä!

marraskuun mietteitä

2009-11-22T21:11:00.000+02:00

Eipä minulla ole paljoa lisättävää Tiinan selkeään ja tyhjentävään raporttiin viime kerrasta. Tekniikat ovat jo niin hyvin hallinnassa, että siirryimme vaivattomasti varsinaisen tarinan tekemiseen. Kävimme lyhyesti läpi tarinaan liittyvät yksityiskohdat, musiikin rytmityksen, rekvisiitan käytön, alkukuvan, toiminnan aloituksen. Pidimme karusellimeinigistä kiinni, mutta kun päivän mittaan väki väheni (ja pidot paranivat - tai ainakin tiivistyivät), oli loppujoukolla työ ja tekeminen, että kaikki saatiin näyttämöllistettyä. Uupumusta valiteltiin, eikä ihme. Yritämme vastaisuudessa löytää inhimillisen rytmin kertomisen, tekemisen ja taukojen välille. Ja se varmaankin tarkoittaa sitä, että kaikki eivät aina ehdi tarinoitaan kertoa. Uupumuksesta huolimatta se, mitä näyttämöllä saatiin aikaan oli kuitenkin täyteläistä, kertojaa kunnioittavaa tarinateatteria.

Oikea on myös Tiinan havainto tarinateatterista tutkimisen menetelmänä, monesta suunnasta ja monella tavalla. Ajattelimmekin ensi kerralla käyttää aikaa myös tämän syksyn havaintojen tekemiseen näyttämölle. Millaisia merkityksiä, oivalluksia, ajatuksia ja kysymyksiä tämä työskentely on osallistujissa herättänyt, varsinkin teatterin ja näyttelijäntyön tiimoilta.

Edellisessä kirjoituksessani pohdin näyttelijän omien reaktioiden merkitystä ja käyttöä tt-näyttämöllä. "Käyttiksiä" ne ovat, kuten monessa tarinassa nähtiin. Tunnistaminen ja intuitio ovat voimallisia työkaluja tarinateatterissa (ja teatterissa ylipäätään). Fokus säilyy kuitenkin aina kertojassa ja hänen tarinassaan, vaikka sivuhenkilön kautta avautuva tarina ja oivallukset olisivatkin osuvia. Tt-näyttelijä joutuu tasapainoilemaan omien tunteidensa, reaktioidensa ja ympärillään varsin nopeasti kehkeytyvän draaman kanssa. On haastavaa tekemisen tiimellyksessä arvioida ja viipaloida omaa sisäistä näyttämöään suhteessa tarinaan; mitä tuon esiin, mitä en, mikä palvelee kertojaa ja tarinaa, miten omat tunteeni yhdistyvät muiden tekemiseen, yhteisellä näyttämöllä. Mutta se kai osaltaan tekee tästä puuhasta niin kiintoisaa. On myös kiehtovaa seurata tätä prosessia; mitä ratkaisuja näyttelijät tekevät, mitä siitä seuraa, mihin ne päätyvät.

Vaisto ja intuitio , ns. kolmas silmä (ja korva...) näyttelevät tavallista suurempaa osaa tarinateatterinäyttelijän todellisuudessa. Tarinateatteri on myös erinomainen keino herkistää ja kehittää näitä "ylimääräisiä elimiä". Olen ilolla seurannut tätä kehitystä ja herkistymistä ryhmässämme tänä syksynä. Ja kuten Tiinan kanssa viime rupeaman jälkeen totesimme: Olemme tämän hankkeen myötä saaneet suuren lahjan.

Marraskuu

2009-11-16T11:39:00.000+02:00

Tänään minun piti lähteä työmatkalle Ranskaan Mettre en Scène -teatterifestivaalille, mutta koska ”siivetönnä en voi lentää, vanki olen maan” eli Finnairin lentäjien lakko pitää jalat tukevasti kotomaan kamaralla ainakin huomiseen asti. Niinpä on aikaa päivittää blogi ja kirjoittaa muutama sana viime kerran tapaamisesta. Se oli marraskuun ensimmäisenä päivänä, jolloin kokoonnuttiin tekemään tarinateatteria villasukat jalassa.

Lyhyen kuulumiskierroksen jälkeen lämmiteltiin kahtena kasvokkain seisovana vastakohtakuorona, joista toinen tekee esim. kulmikasta liikettä, toinen pyöreää. Vähitellen kulmikkaan ryhmän liikkeet alkavat pyöristyä ja pyöreä muuttua kulmikkaaksi ja toisessa ääripäässä käytyään kumpikin sulaa yhtä aikaa neutraaliksi.

Tarinateatteria tehtiin taas karusellitekniikalla. Tällä kertaa kuultiin paljon tarinoita erilaisista suhteista: työhön, isovanhempiin, äitiin, tyttäreen, potentiaaliseen poikaystävään, vaativaan ohjaajaan. Yhteistä niille tuntui olevan pohdinta etäisyydestä ja itsenäisyydestä: kuinka paljon tilaa itse tarvitsee, kuinka paljon sitä osaa toiselle antaa.
Ruokatauon jälkeen yksi näyttelijöistä veti ryhmälle kuuntelemisharjoituksen. Ryhmä jaettiin puoliksi, toinen puoli istui katselemaan, toiset menivät selät vastakkain seisomaan huoneen keskelle. Keskellä olijat sulkivat silmänsä ja hakivat yhteisen äänen. Tehtävänä oli kävellä silmät suljettuina huoneen kulmiin ja päästää ääntä niin, ettei se muutu matkalla. Kulmista ihmiset kävelivät takaisin takaperin ja yrittivät äänen avulla löytää takaisin alkuasemaan. Katsojia alkoi naurattaa: silmät kiinni kasvot siliävät ja aukeavat, ihmiset näyttävät eksyneiltä, haparoivilta, isoilta lapsilta.

Ja sitten taas jatkettiin tarinoiden tekemistä. Vaikka tälläkin kertaa ryhmästä puuttui muutama ihminen, kello näytti yli seitsemää, kun viimeinenkin oli ehtinyt kertoa tarinansa. (Jos jatkamme vuoden vaihteen jälkeen näin isolla porukalla, lienee hyväksyttävä, että kaikki eivät välttämättä ehdi kertoa joka tapaamiskerralla.) Syksy on tuntunut vaativan jo veronsa: monet valittivat väsymystä. Yksi osallistujista kuitenkin sanoi: ”Koin väsymyksen hyvänä, et sai vain olla.” Tarinateatterin tekeminen vaatiikin pysähtymistä, malttamista kuuntelemaan ja kertomaan. Ja pysähtyminen kääntää esiin sen, mikä jää touhutessa peittoon. Marraskuussa se on usein väsymys. Mutta joskus on hyvä ottaa vastaan väsymyksensäkin, eikä puuhastella jatkuvasti tuntemustensa ohi.

Loppuringissä, jossa joka kerran päätteeksi käymme läpi päivän tunnelmat, monet totesivat olevansa uupuneita pitkän päivän jälkeen, mutta monet kertoivat myös oppimisen kokemuksesta. Nyt tarinanjakamisen ja kuuntelemisen lumon viereen on asettunut ilo oppimisesta, tarinateatteritaitojen kehittymisestä. Kun tekniikat ovat tulleet vähitellen tutuiksi, huomion voi enemmän kiinnittää siihen, miten niitä voi hyödyntää tarinan näyttämölle luomisen apuna. Hyvä esimerkki tänään saatiin ketjusta: tarina kertoi ajan pysähtymisen kokemuksesta kolarihetkellä ja sen kuvaamiseen ketjun vaiheittainen, fragmentaarinen luonne sopi erinomaisesti.

Tätä kirjoittaessa ajattelen myös eilisiä Tampereen Tarinateatterin treenejä, jossa minulle kirkastui yksi ajatus: tarinateatteri on kertojan menetelmä tarkastella omaa tarinaansa ja näyttelijöiden metodi tutkia kertojan tarinaa. Se on siis tutkimusmenetelmä itsessään. Tämä on kiinnostava ajatus tutkijalle: emme ainoastaan tutki tarinateatteria vaan myös tarinateatterilla. Tutkimisen ajatus on helpottava myös tarinateatterinäyttelijälle: näyttämölle mennessä ei tarvitse olla kristallinkirkasta näkemystä siitä, mikä tarinan ydin on, vaan se voi paljastua pikkuhiljaa siinä samalla, kun tarina fyysistetään näyttämölle. Usein se voi näyttäytyä kehollisen, aistimellisen kokemisen myötä selvemminkin kuin kielen ja ajattelemisen avulla.

”Oli vapauttavaa kuunnella muiden tarinoita. Oli helpottavaa päästä oman pään sisältä pois”, yksi näyttelijöistä sanoi päivän päätteeksi. Tällainen tunne minullakin oli. Kun olin kirjoittanut muistiin koko päivän toisten tarinoita, oma mieli oli tyyni ja rauhallinen.

lokakuun mietteitä -viimeinkin...

2009-10-27T23:31:00.000+02:00

Ensi-iltavipinät ja nettivaikeudet viivästyttivät tätä bloggaamistani, mutta nyt viimeinkin pääsin asettumaan ja kirjoittamaan jotakin viime kerrasta (parahiksi ennen ensi sunnuntain työpajaa) . Joka olikin varsin tumma ja täyteläinen päivä.
Tiina oli poissa, joten päivää ei tällä kertaa kirjattu tietokoneen ja kameran muistiin. Meidän osallistujien mieliin taisi kuitenkin painua tarina jos toinenkin.
Aloitimme tiukasti kolmen lauseen kuulumisilla, jotta aamurinki ei venyisi kovin pitkäksi. Sitten lämmittelimme mm. palloharjoituksella. Jongleerauspalloja oli parhaimmillaan ringissä ilmassa neljä, joten silmät, mieli ja keho saatiin hereille.
Tarinateatteria ryhdyimme tekemään ns. karusellimetodilla. Henkilökunta vaihtui näyttämöllä koko ajan, toisesta päästä siirtyi yksi tekijä katsomoon, katsomosta siirtyi yksi tekijä näyttämölle. Ohjaajan vieressä oli ns. "jäähytuoli", jossa sai istua ja vetää henkeä oman tarinan jälkeen. Tuoli olikin tarpeen, tarinat olivat tummia ja voimakkaita. Teemoina mm. kaipaus, menetys, kuolema ja suru, mutta myös itsestä huolehtiminen, puolensa pitäminen, toiveikkuus ja riemu saivat näyttämöllä tilaa.
"Karuselli" koettiin mielekkääksi tavaksi harjoitella, jokainen sai näytellä neljässä tarinassa ja istua vuorollaan vielä muusikon pallillakin. Oma kertomisvuoro tuli myös kohdalle vääjäämättä. Ei tarvinnut pohtia, "onko nyt mun vuoro", "ehdinkö mä tonne näyttämölle", "voinkohan mä kertoa mitään", jne... Joten taidamme jatkaa tällä systeemillä myös ensi sunnuntaina.
Tarinat alkoivat myös (entisestään) pidentyä ja syventyä, joten käytimme paljon ns. puolipitkiä tekniikoita; tarina-auraa, ketjua, vapaata improvisaatiota. Askel varsinaisen tarinan tekemiseen ei tästä ole kovin pitkä, joten se on vuorossa ensi viikonloppuna.
Surun ja kuoleman teemojen keskelle mahtui jälleen myös naurua. Loppukeskustelussa päivän päätteeksi jatkoimme huumoripohdintaa. Todettiin, että se on voima, mutta siihen sisältyy myös ansoja. Huumorin varjolla jokin tummempi ja vakavampi teema saattaa tarinassa tulla väistetyksi. Kuitenkin, parhaimmillaan ja mielenkiintoisimmillaan, ne ovat draamassa läsnä yhtä aikaa. Tarina tulee ikään kuin ristivaloon, ja kaikki sen juonteet näkyviin.
Pohdittiin myös tunteiden merkitystä ja dynamiikkaa tarinateatterissa. Päivässä oli paljon tunteita, itkua ja pakahdusta. Ns. tunnerunkku (ruma, mutta paljonpuhuva sana, meille teatterintekijöille myös kovin tuttu) kuitenkin vältettiin. Miksi? Yksi vastaus on rituaalin ja rituaalisuuden suojaava vaikutus. Säännöt, muodot ja rajat ovat tarinateatterissa tiukat, ne luovat turvallisuutta. Tarina kuullaan,tehdään ja nähdään, sen jälkeen se jätetään ja siirrytään seuraavaan. Tarinaa, saati kertojaa, ei ronkita eikä analysoida. Tekniset huomiot ja korjaukset toki tehdään, työpajassa kun ollaan. Itkulle ja muille reaktioille annetaan aikaa, ohjaaja voi niihin jopa rohkaista, mutta niihin ei jäädä kiinni. Itse olen kokenut tämän joskus vähän armottomanakin tapana toimia, mutta terveellistä ja selkeää se kyllä on.
Joku kysyi myös omien tunteiden tai reaktioiden vaikutuksesta tarinateatterinäyttämöllä. Jokin asia tarinassa saattaa liikuttaa ja vaikuttaa syvästi näyttelijään. Kuinka ottaa se vastaan, kuinka kestää oma liikutus? Muuta vaihtoehtoa ei kai ole, kuin ottaa se käyttöön. Reaktion poispuskemiseen tai sen vastustamiseen menee niin paljon energiaa, että näyttelijän fokus siirtyy siihen, tarinan sijaan. Näyttelijällä on myös aina oikeus ilmaista oma olonsa ja suojautua. "Nyt en pysty tähän, voinko astua hetkeksi syrjään?", tms. Tarinateatteriurallani näin ei ole koskaan käynyt, mutta on hyvä tietää, että se mahdollisuus on olemassa.
Kysyttiin myös ohjaajan asenteesta ja tunnereaktioista. Ne ovat voimallisia, voin sanoa. Poskeni punoittavat ja kuumottavat, kädet saattavat täristä kaiken kerrotun ja koetun voimasta. Kuitenkin ohjaaja pyrkii pitämään tietyn välimatkan sekä kertojaan, tarinaan, että omiin reaktioihinsa. Ohjaaja ei eläydy, eikä "lähde mukaan.", mutta ei myöskään torju. Itse koen ohjaajan roolin ikään kuin reitittäjänä, väylän luojana: kertojan ja hänen tarinansa välillä, tarinan/kertojan ja näyttelijöiden&muusikon välillä, yleisön, esiintyjien, tarinan ja kertojan välille, tarinan ja ympäröivän maailman välille jne...
Olen joskus ihmetellyt joidenkin ohjaajien yltiöviileää tyyliä, itse en siihen kykenisi, enkä haluakaan. Mutta jotain "lääkärimäistä" ja "terapeuttimaista" suhtautumista rooli selvästi edellyttää, sillä se on myös turvallisuus- ja luottamuskysymys. Kertojan täytyy voida luottaa siihen, että kertoi hän mitä tahansa, se hyväksytään ja vastaanotetaan, ilman pelkoa siitä, että esim. ohjaaja murenee tai romahtaa. Tärkeä työkalu niin tt-ohjaajan, kuin tt-näyttelijänkin työssä on jonkin sortin itsetuntemus. Täydellisiä meidän ei tarvitse olla. Ihan tämä perusihmisyys riittää. Onneksi.

Syyskuun tapaaminen

2009-09-27T19:43:00.000+03:00

Kiitos, Minna, kun kirjoitit syyskuun tapaamisesta. Olen mukamas ollut niin kiireinen Nätyn syyslukukauden aloituksen myötä (johon muuten on myös kuulunut paljon tarinateatteria), etten ehtinyt vielä kirjoittaa.

Viime kerrasta jäi mieleen tosiaan nauraminen. Se, miten armollista on saada nauraa yhdessä. Se on lempeää irvailua egolle, joka usein ottaa itsensä turhan vakavasti... Oman epätäydellisyytensä hyväksymistä ja inhimillisyytensä tunnustamista, myötätuntoa omia heikkouksia kohtaan. Ja helpottavaa voida nauraa silloinkin, kun mielessä on myös synkeitä tarinoita. Yksi osallistujista totesi, että on hyvä nauraa menneelle. Sen mahdollistaa toisesta näkökulmasta katsominen, jolloin tarinansa näkee uudenlaisessa valossa.

Toinen viime kerran "teema" oli tarinoiden tunnistaminen: kun katsoo toisen tarinaa, se resonoi omien kokemusten kanssa ja nostaa esiin uusia tarinoita. Yksi osallistujista puhui tarinoiden ketjuuntumisesta. Se on yksi merkittävä osa tarinateatterin yhteisöllisyyttä.

Erityisen ilahduttavaa minulle oli, että elokuun tapaamisesta oli ainakin yhdelle näyttelijälle jotain hyödyllistä jäänyt jo elämään:

"Mulle jäi viime kerrasta sellainen 'mantra', että 'minä riitän'. Ne ei oo vain sanoja vaan kokemusta. Sitä olen käyttänyt nyt nää kolme viikkoa töissä".

Tämä on hyvä mantra itse kullekin. Vähentää mm. riittämättömyyden tunteesta sikiävää tarpeetonta syyllisyyttä. Siksi korjasinkin vikkelään tämän kirjoituksen otsikkoa, johon ensi kirjoittamalla lipsahti kirjoitusvirhe: "Syykuun tapaaminen". :)

Lokakuun tapaamiskerrastakin kirjoittaa Minna, sillä en itse pääse paikalle (olen silloin tapaamassa henkistä opettajaani Ammaa Helsingissä). Nyt lokakuusta eteenpäin porukan koko on supistunut yhdellä (mukana on nyt siis 22 näyttelijää), sillä jouduimme yhteisiin sääntöihimme vedoten kertomaan yhdelle hankkeeseen ilmoittautuneelle, että hänen on jäätävä ryhmästä pois, koska hän ei ollut päässyt vielä kertaakaan paikalle (ks. säännöt "Keväällä tapahtunutta" -kirjoituksesta elokuulta). Porukka on alkanut ryhmäytyä jo niin hyvin, että tuntui hankalalta ottaa mukaan uutta. Samasta syystä olemme kieltäytyneet ottamasta ryhmään niitä, jotka ovat kyselleet mahdollisuutta tulla vielä näin jälkikäteen mukaan. Siitä huolimatta, että pari miestäkin ilmoitti kiinnostuksensa ;)

Tähän loppuun vielä pari kuvaa. Marraskuun tapaamisesta lähtien yritän saada keskukselta kameran lainaksi, jotta saadaan parempia kuvia (pitäis ehkä lainata sitä varten myös kuvaaja...).

Ensin yksi Minnan mainitsemista tunnepatsaista. Tässä hävetään oikein porukalla:

Kertoja kertoo, ohjaaja ohjaa ja näyttelijät kuuntelevat:

Mietteitä Minnalta

2009-09-27T14:45:00.001+03:00

Keväällä 2004 pidin ensimmäisen tarinatatterityöpajan Tampereen Yliopiston Näyttelijäntyön laitoksen valmistuvalle vuosikurssille. Aloite tuli Tiina Syrjältä. Kokemus oli vahva niin minulle itselleni kuin myös opiskelijoille. (Heistä neljä on nyt mukana tässä hankkeessa) Aloin tosissani miettiä, miten tarinateatteria (jota tunnetaan varsin huonosti ammattiteatterin kentällä) voisi tässä työssä hyödyntää. Syntyi ajatus tarinateatteriryhmän perustamisesta ammattinäyttelijöille. Väylää ei kuitenkaan ollut, kunnes Tutkivan Teatterityön Keskus avasi ovensa työpaikkani, Tampereen Työväen Teatterin, naapurissa. Kävelin päivittäin keskuksen ohi ja tajusin, että tuossahan se väylä on, ihan tarjottimella. Ryhdyimme Tiinan kanssa toimeen, teimme keskukselle hankehakemuksen, joka hyväksyttiin, ja tässä sitä nyt ollaan.
Pahimmat sydämentykytykset ovat jo laantuneet, takana on kolme työpajapäivää syksyn kuudesta, joista viimeinen on marraskuun lopussa.
Hanke on lähtenyt etenemään suurella lämmöllä ja luottamuksella. Se, miten nopeasti yhdessä jaetut tarinat tuovat yhteen ison ryhmän toisilleen osin tuntemattomia ihmisiä, jaksaa hämmästyttää minua kerta toisensa jälkeen. Moni pohti elokuun työpajan aloituskeskustelussa omia ennakkoluulojaan menetelmää kohtaan, osa totesi, ettei tiedä tästä mitään, jollakin oli ollut ei-niin-hyviä kokemuksia tarinateatterista, joku taas oli kokenut sen hyvinkin merkittävänä. Aika kutkuttava lähtökohta työskentelylle.
Ryhmä oivalsi kuitenkin heti, mistä on kysymys. Jo ensimmäisenä työpajapäivänä saatiin monia "osu ja uppos" - kokemuksia, mutta myös että " ei se ihan noin ollu"-kommentteja. Tämäkin koettiin vapauttavana; saa sanoa, jos joku ei ihan osunut ja sitten se korjataan, joko sanallisesti tai tekemällä uudestaan. "Ei tää tän kummempaa ole", totesi joku helpottuneena. Vai olinko se minä itse?
Esiin nousi kysymyksiä: "onko tarinateatterissa kontaktia?" Kysymys yllätti minut, sillä kaiken teatterin tekemisen ytimessä on kontakti: tekstiin, roolihenkilöön, vastanäyttelijään, valoihin, rekvisiittaan, yleisöön, jne. Tarinateatterissa kontakti näyttäytyy kuitenkin vähän uudessa ja oudossa valossa; tekeminen suuntautuu näyttämöllä usein suoraan eteenpäin, vähän tekniikasta riippuen. Kanssanäyttelijät ja heidän tekemisensä aistitaan usein ns. silmäkulmasta, suoraa kontaktia heihin ei välttämättä joka kohdassa ole. Niinpä näyttelijän kehon muut anturit aktivoituvat; kontakti voi toteutua monella tavalla ja tasolla.
Itselleni heräsi kysymys näyttelijän kontaktista ja sen laadusta ylipäätään: onko kontakti esim. perusteatteria tehdessä luonteeltaan enemmänkin pistemäinen, kiilamainen? Tarinateatteria tehdessä se muistuttaa kehää. Näin olen sen itse kokenut, ja minulle tarinateatterin tekeminen on aukaissut ja syventänyt kontaktipintaa myös perusnäytämöllä.
Myöskään kertojaa ei tekemisen aikana katsota; hän on jo antanut itsestään paljon kertomalla jotakin henkilökohtaista. Niinpä hän saa rauhassa vastaanottaa näyttelijöiden tulkinnan. Katse suunnataan kertojaan vasta "sulamisen" (engl. "acknowledgement") jälkeen. Pohdimme myös katseen suuntaa suhteessa yleisöön tekemisen aikana: kohti vai yli? Totesimme, että se vaihtelee tilanteen ja tarinan (myös esiintymistilan) mukaan.
Jätimme kysymyksen kontaktista ja sen laadusta vielä elokuun pajassa auki, vaikka siihen hetkeksi pysähdyimmekin. Vastaus saatiin syyskuun pajassa, jolloin siirryimme lyhyissä tekniikoissa eteenpäin kertovampiin muotoihin. Mukaan tulivat tarina-aura ja vapaa improvisaatio. Nämä tekniikat koettiin rikkaina ja myös esteettisesti vaikuttavina. Näyttämölle syntyi kokonaisia kohtauksia, joissa kontakti ei ollut enää niin sääntöihin sidottu. Niinpä vastaus kontakti-kysymykseen löytyi tekemisen kautta. Ja vastaus on siis "kyllä".
Syyskuun pajassa myös naurettiin paljon, joka osaltaan vastasi toiseen kysymykseen huumorista ja että onko se sallitua. Päivän aloituksessa oli läsnä hyvin tummia tunnelmia ja teemoja. Iltapäivän työskentelyssä nauru vapautti, huojensi ja "vaalensi" näitä tunnelmia. Nauru oli myötäelävää ja -oivaltavaa ja syntyi usein tunnistamisen kokemuksesta. Joten vastaus oli jälleen "kyllä."
Teimme lämmitykseksi tunnepatsaita, jotka kirvoittivat monet naurut, vaikka näyttämöllä nähtiin patsaita esim. ahdistuksesta ja epävarmuudesta. Teimme samat tunteet myös ns. äänipatsaina, joista monet olivat todella voimakkaita kuulokuvia.
Tarinateatteriosuudessa jo edellisellä kerralla esiin nousseet teemat syvenivät; näyttämöllä nähtiin tarinoita syyllisyydestä, armollisuudesta, suhteesta omaan kehoon, toisiin ihmisiin ja työhön, kiltteydestä, ulkopuolisuudesta, jne. Ryhmän työskentely oli nopeaa, pelotonta ja oivaltavaa, sanalla sanoen vaikuttavaa seurattavaa. Olin päivän päättyessä iloinen ja ihmeissäni.

Elokuun tapaaminen

2009-08-31T19:09:00.000+03:00

Syksyn ensimmäinen tapaaminen oli päätetty pitää kaksipäiväisenä (16.–17.8), jotta hanke saataisiin hyvin käyntiin. Ja kyllä saatiinkin. Näiden kahden päivän jälkeen olimme Minnan kanssa uupuneita, mutta tyytyväisiä. Se, miten vaivattomasti ryhmä toimi heti yhdessä ja miten nopeasti uskaltauduttiin käsittelemään hyvin henkilökohtaisia ja kipeitäkin asioita, yllätti meidät myönteisesti. Vaikka kaikki eivät päässeet paikalle molempina päivinä, luottamus ryhmän sisällä muodostui nopeasti eikä se tuntunut häiriintyvän siitä, että ryhmän koostumus vaihteli. Tuntui myös, että oli joitain aiheita, jotka suorastaan olivat odottaneet päästä jaetuiksi. Siksi tuli heti tunne, että olemme aloittamassa jotain merkittävää.

Monia hienoja hetkiä ehdittiin kokea. Yksi sellainen syntyi sosiometrisessä janassa, johon ihmiset asettautuivat sen mukaan, kuinka pitkään ovat tehneet näyttelijäntyötä. Sitten Minna pyysi kuvailemaan, miltä tuntuu seistä nyt siinä kohtaa työuraansa. Janan toisessa päässä juuri teatterikoulutuksensa päättänyt ja kiinnityksellä teatterissa aloittanut näyttelijä sanoi olevansa innostuneen odotuksen vallassa, uuden alussa. Ja janan toisessa päässä yli 40 vuotta näyttelijänä työskennellyt käytti lähes samoja sanoja kuvaillessaan oloaan. Näin ollen jana kiertyi ja sulkeutui ympyräksi.

Tämä kuvaa hyvin näiden kahden päivän tunnelmaa. Vaikka ikä- ja kokemuseroa on paljon osallistujien välillä, yhteistä jaettavaa, johon lähes kaikkien oli helppo samaistua, löytyi paljon. Yksi tällainen tuli monesti esille haastatteluissa, jotka tein ja videoin toisen päivän loppupuolella. Haastattelussa kysyin tunnelmia menneestä kahdesta päivästä. Hyvin usean haastateltavan suusta kuului, että tarinateatterissa viehätti heti se, "ettei tarvi suorittaa" tai "ei tarvi koko ajan yrittää olla hyvä" (tarinateatterissahan ohjaaja aina kysyy tarinankertojalta, vastasiko näyttelijöiden kuvaus tapahtuneesta kertojan omaa kokemusta. Jos ei, ohjaaja kysyy, mitä jäi puuttumaan ja näyttelijät voivat tehdä kerrotun näyttämölle uudestaan. Näin ollen ei tapahdu mitään peruuttamatonta, jota ei voisi korjata.).

Tämä suorittamisen ja onnistumisen pakko, joka erään jo pitkään näyttelijäntyötä tehneen mukaan aiheutti kiireisimpinä ruuhkavuosia sen, että hän koki eläneensä pitkiä aikoja kuin sumussa kykenemättä pysähtymään ja nauttimaan sen paremmin työssä kuin kotonakaan. Tämä saattoi minut miettimään nyt, kun uudet opiskelijat ovat juuri aloittamassa näyttelijäkoulutuksensa Nätyllä, voisiko heitä auttaa jo opiskeluaikana löytämään työntekoon toisenlaista asennetta? Monestihan näyttelijät hokevat esimerkiksi haastatteluissa, kuinka etuoikeutetuksi he kokevat itsensä, kun saavat näytellä. Voisikohan tuon "etu" -etuliitteen jättää pois? Että näyttelijä voisi kokea, että hänellä on oikeus tehdä ja tutkia rauhassa työtään ilman jatkuvaa huonoa omaatuntoa ja ilman että paikka pitää hampaat irvessä lunastaa koko ajan uudelleen? Että työstään saa myös nauttia?

Tässä vielä muutamia kuvia aloituksestamme:

Vanhaa kunnon Seuraa johtajaa -leikkiä käytettiin lämmittelynä.

Kunpanakin päivänä pidettiin hoitohetki, jolloin sai toivoa pariltaan käsittelyä, jota kroppa kaipasi.

Lyhyitä tarinateatteritekniikoita opeteltiin. Tässä kokeillaan varovasti varpaalla ;) kuoroa. Tutuiksi tulivat myös liikkuva patsas, muuntuva patsas, ristiriitapari, kohtaaminen, lause ja ketju. Lisäämme tänne blogiin kuvauksen eri tekniikoista, kunhan ehditään (Minnalla on tällä viikolla syksyn eka enskari, jonka jälkeen lupasi paneutua asiaan).

Ja koska ulkona oli vielä kesäistä, tauolla oli hyvä asettua pimeän demoteatterin ikkunan ääreen keräämään aurinkoenergiaa ja kirjoittamaan työpäiväkirjaa.

Keväällä tapahtunutta

2009-08-27T15:57:00.000+03:00

Viime keväänä odottelimme Minnan kanssa hiirenkorvien ilmaantumista koivuihin ja yhtä innokkaasti tarinateatterimme hakuajan päättymistä. Aluksi olimme pelänneet, että hankkeeseen ei ilmoittaudu kukaan. Ilahduimme, kun hakemuksia alkoi kuitenkin tulla tasaiseen tahtiin. Ei, vaan kiihtyvään tahtiin, jolloin aloimme huolestua, että ilmoittautujia tulee ryhmän toimivuuden ja tutkimuksen kannalta liikaakin. Lopulta määräaikaan mennessä oli ilmoittautunut 23 ammattinäyttelijää, kaikki naisia (yllätys, yllätys!). Ikäjakauma ulottui 23:sta 65:een ja ilmoittautuneiden joukossa oli sekä kiinnitettyjä näyttelijöitä että freelancereita, sekä näyttelijäkoulutuksen joko kotimaassa tai ulkomailla saaneita että ammattiin muuta kautta tulleita, ammattinsa vasta aloittavia että sitä yli 40 vuotta harjoittaneita.

Innostukseemme sekoittui pelkoa uuden asian edessä: miten toteutamme tutkimuksen näin isolla ja monimuotoisella porukalla? Voimmeko enää pienentää porukkaa? Ovatko osallistujien työtilanteet liian heterogeenisiä tutkimuksen kannalta? Voimmeko ottaa mukaan niitä näyttelijöitä, jotka tällä hetkellä saavat elantonsa jollain muulla tapaa kuin näyttelemällä, mm. opettamalla tai ohjaamalla?

Sitten ymmärsimme, että jos ei osaa ratkaista asiaa muuta kuin ahdistumalla, on parasta antaa sen vain olla ja hautua. Tarinateatterimenetelmää kohtaan tuntemamme luottamuksen, meditoimisen ja ajan rauhoittavan vaikutuksen ansiosta ajatukset viimein kirkastuivat ja päätimme ottaa syksyksi kaikki mukaan, jotta tarinateatterin avoimuuden ja saatavuuden periaate toteutuisi. Myös ajatus tutkimuksen toteuttamisesta kahdessa kehässä alkoi hahmottua:

A) Laajemmassa kehässä on mukana koko ryhmä. Tarkoituksena on tutkia tarinateatteria teatterin tekemisen menetelmänä; sen yhteisöllisiä, sosiaalisia ja taiteellisia ulottuvuuksia ja vaikutuksia. Siis teatterin tutkimusta tämän menetelmän ja ryhmän kokemuksen läpi nähtynä.

B) Pienempi kehä on Minnan tutkimusaluetta, jossa tutkimuskohteena on tarinateatterin vaikutus näyttelijäntyöhön ja sen heijastukset näyttelijän omaan työn kenttään teatterissa (ja joka toivottavasti etenee aikanaan Minnan tohtorin tutkinnoksi!) Tutkimusryhmään kuuluvat näyttelijät, jotka työskentelevät tutkimuksen teon aikana päätyökseen teatterissa kuten tutkimuksen tekijäkin. Tämän ryhmän tutkimuskysymykset liittyvät tarkemmin esim. kehotietoisuuteen, liittymiseen, ryhmätyöhön, impulssiherkkyyteen, kuuntelemiseen, hahmottamiseen ja läsnäoloon näyttämöllä.

Hyvällä mielellä kutsuimme siis kaikki ensimmäiseen tutustumiskertaan, joka pidettiin Tutkivan teatterityön keskuksen tiloissa Tampereella jo keväällä, toukokuun 7. päivänä. Tätä ennen olin sähköpostitse pyytänyt kaikilta taustatietoja näyttelijäkokemuksesta ja -koulutuksesta, hanketta kohtaan koskevista toiveista ym. Aloitimme tutustumisen suomalaiskansalliseen tapaan kahvinjuonnilla ja pullapitkon syönnillä. Sitten kerroimme ajatuksiamme hankkeesta ja sovimme yhteisistä pelisäännöistä, jotka lähetin myöhemmin sähköpostitse myös niille, jotka eivät päässeet paikalle:

Syksy on koeaikaa sekä vetäjille että osallistujille. Sinä aikana opetellaan tarinateatterin perustekniikat ja katsotaan, miten ryhmä alkaa toimia yhdessä. Sitoutuminen ja turvallisen pohjan luominen yhteiselle tekemiselle on tarinateatteria tehdessä tärkeää. Joten jos poissaoloja tulee syksyn aikana enemmän kuin kaksi, jäsenyys ryhmässä raukeaa. Koeaikana voi myös itse missä vaiheessa tahansa ilmoittaa, että ei enää halua jatkaa ryhmässä. Koeajan jälkeen vetäjillä on oikeus pienentää ryhmän kokoa vuodenvaihteessa, jotta tutkimuksen onnistuminen ja ryhmän toimivuus tulisi taattua.

Ryhmä etsii tutkimuskeskuksella tehtävien esitysten lisäksi myös mahdollisuuksia hyväntekeväisyysesitysten tekemiseen osana tarinateatterin yhteiskunnallista palvelutehtävää.

Ryhmään osallistuminen on ilmaista. Ryhmäläiset maksavat toistaiseksi matkakulunsa itse.

Koska kyseessä on tutkimushanke, ryhmän jäsenet sitoutuvat pitämään prosessin aikana työpäiväkirjaa ja osallistumaan tutkimushaastatteluihin.Tapaamiskerroilla kerrotut tarinat itsessään ovat luottamuksellisia ja kaikki ryhmäläiset sitoutuvat vaitiolovelvollisuuteen. Tutkimuksessa ryhmäläisiä ei käsitellä omilla nimillään, vaikka tietenkään kenenkään osallistuminen hankkeeseen ei sinänsä ole salaisuus. Mikäli tutkimusraporteissa halutaan julkaista osia jostain tarinasta, siihen pyydetään aina lupa kertojalta. Mitään ei siis julkaista ilman kertojan suostumusta.

Minna jakoi osallistujille Keskuksen sponssaamat muistikirjat työpäiväkirjanpitoa varten. Ja lopuksi teimme pienen tarinakerrontaharjoituksen, jonka osallistujat tekivät pareittain. Siinä toinen kertoi kuuntelijalleen jonkin merkittävän hetken kuluvalta keväältä. Sitten kuuntelija kertoi sen takaisin käyttäen kertojasta tarinassa kolmatta persoonaa. Harjoituksen jälkeen kokoonnuimme kuulemaan kokemuksia harjoituksesta:

"Tunsin itseni kuulluksi ja hyväksytyksi"
"Luulin, että tarinani ei ollut mielenkiintoinen, mutta kun kuulin sen toisen kertomana, tajusin, ettö olihan se!"
"Kuulin oman tarinani toisin, sain siihen uuden näkökulman"
"Kun kuuntelin tarinaani, tunnemuisti niistä tapahtumista heräsi"
"Halusin kunnioittaa toisen tarinaa ja muistaa sen mahdollisimman hyvin. Yritinkin keskittyä sitten niin kovasti kuuntelemiseen, että en lopulta muistanut kaikkea!"

Nämä kommentit tulivat kertoneeksi myös jotakin olennaista tarinateatterista. Kaikki tarinat ovat kuulemisen arvoisia, niitä ei arvoteta hyviksi tai huonoiksi. Kun kuulee/näkee oman tarinansa, tulee ottaneeksi etäännyttävän askeleen, joka auttaa ymmärtämään tarinaa paremmin.

Sitten erosimme viettämään suloista suvea kukin tahoillemme ja odottelemaan elokuuta!

Blogi avautuu!

2009-08-27T15:46:00.000+03:00

Päätimme Minnan kanssa avata tämän blogin, jotta hankkeemme etenemistä voi seurata. Tarinateatteriin kuuluu olennaisesti yhteisöllisyys ja avoimuus. Siksi tuntuisikin oudolta, että puuhailisimme keskenämme kaksi vuotta ja vasta sitten kertoisimme ulospäin hankkeestamme. Tervetuloa siis tänne kaikki, sekä hankkeeseemme osallistuvat että muutkin kiinnostuneet, keskustelemaan tarinateatterista ja aiheista, jotka nousevat kokoontumistemme myötä. Tutkimuskysymyksemme muotoutuvat vasta prosessin kuluessa. Kiinnostuneina odotammekin, mitkä kysymykset nousevat olennaisiksi!